Jeesuksen salaisuus
Kirkkovuosi eli kirkon liturginen vuosi eroaa kalenterivuodesta siten, että siinä seurataan Jeesuksen elämää. Vuoden mittaan kirkko viettää Jeesuksen Kristuksen koko salaisuutta: hänen ihmiseksi tulemisestaan ja syntymästään aina taivaaseen astumiseensa ja helluntaihin sekä autuaallisen toivon ja hänen tulemisensa odotukseen asti. ”Näin muistellen lunastuksen salaisuuksia kirkko avaa uskoville Herransa voiman ja ansioiden aarteet niin, että ne tulevat läsnäoleviksi kaikkina aikoina ja uskovat pääsevät kosketuksiin niiden kanssa ja täyttyvät pelastuksen armolla” (SC 102).
Kirkkovuosi jaetaan kolmeen suureen osaan: jouluaika, pääsiäisaika ja vuoden tavallinen aika. Se alkaa siis ensimmäisestä adventista ja sisältää juhla-ajat, juhlat ja tavallisen ajan jakaantuneena vuoden ajalle. Erityisesti kirkkovuoden tavalliseen aikaan sijoittuu useita Herran juhlapäiviä, pyhimysten juhlia ja muita kirkollisia juhlia, mutta ne ovat yksittäisiä päiviä eivätkä juhla-aikoja.
Tavallisen ajan 2 jaksoa
Kirkkovuoden tavallinen aika sijoittuu oikeastaan kahtena jaksona joulu- ja pääsiäisajan väliin vuorotellen niiden kanssa. Ensin alkaa ensimmäinen osa maanantaina, joka seuraa tammikuun 6. päivän jälkeistä sunnuntaita (Herran kaste), ja se kestää tuhkakeskiviikkoa edeltävään tiistaihin. Helluntain jälkeisenä maanantaina alkaa uudelleen tavallinen aika, sen toinen osa, ja päättyy ensimmäiseen adventtisunnuntaihin. Tänä aikana mietiskelemme Jeesuksen julkista elämää, hänen ihmetekojaan ja opetuksiaan, erilaisia tapahtumia hänen elämässään, kun hän muovasi tulevaa kirkkoaan ja sen paimenia. Kirkkovuoden viimeinen sunnuntai on Kristuksen kuninkuuden juhlapyhä.
Liturginen vuosi tuo esiin yhden ainoan pääsiäissalaisuuden eri puolia. Joulu- ja pääsiäisaika korostavat puolestaan pelastuksemme alkuvaiheita ja huipentuvia loppuvaiheita, mutta kirkkovuoden tavallinen aika antaa meille osallisuuden pääsiäissalaisuuden hedelmien täyteydestä. Pääsiäisen kolmen pyhän päivän säteilyn valaisemana ylösnousemuksen uusi aika täyttää kirkkaudellaan koko liturgisen vuoden, erityisesti koko sen tavallisen ajan. ”Herran armon vuosi” (Luuk. 4:19) läpäisee ja kirkastaa tavanomaisesti ja totunnaisesti läpi tavallisen ajan, jolloin ei erityisesti korosteta mitään Kristuksen salaisuuden puolta erikseen, vaan pikemminkin vietetään Kristuksen salaisuutta koko sen täyteydessään. Varsinkin sunnuntaisin vietettynä tämä juhla on ”koko liturgisen vuoden perustus ja ydin” (SC 106).
Vihreys ja toivo
Nämä sunnuntait, jolloin ei ole mitään erityistä juhlaa, ovat nimeltään kirkkovuoden sunnuntaita, ja ne erotetaan järjestysnumeroilla. Tavallisena aikana on yhteensä 33 tai 34 sunnuntaita. Tämä luku puolestaan viittaa symbolisesti Jeesuksen maanpäällisen elämän pituuteen: 33 tai 34 vuoteen. Tavallisen ajan liturginen väri on vihreä, ja se ikään kuin kertoo Jeesuksen kestävästä, elävästä ja ikuisesta totuudesta. ”Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti” (Hepr. 13:8). Hän on siis ikivihreä Totuus, joka kiehtoo ja vetää puoleensa jatkuvasti kaikkien aikakausien ihmisiä. Hänellä on aina sama ilosanoma, ikuisen elämän sanat (Joh. 6:68), kaikille ihmisille, vaikka aikakaudet vaihtuvat.
Katolisessa kirkossamme on tällä hetkellä käynnissään uusi tavallinen riemuvuosi, Jubileum 2025. Sellaisia on tapana viettää joka 25. vuosi. Riemuvuoden tunnuslause on Toivon pyhiinvaeltajat (Peregrinantes in Spem), joka on esitetty vihreillä kirjaimilla logon alaosassa. Vihreys on myös merkki toivosta, joka on tärkeä resurssi ja jonka varassa astutaan huomiseen. Kristillinen toivo toimii elämän lähteenä: ei voi elää ilman toivoa! Toivon pyhiinvaeltajina odotamme parempaa tulevaisuutta toivossa. Riemuvuoden julistamisbullassaan Spes non confundit (Eikä toivo ole turha) paavi Franciscus puhuu toivon merkeistä, merkeistä, jotka odottavat meidän tekojamme: työtämme rauhan, elämän välittämisen, vankien, sairaiden, nuorten, siirtolaisten ja vanhusten ja ennen kaikkea köyhien hyväksi.
Sekä riemuvuosi että kirkkovuoden tavallisen ajan vihreä väri kutsuvat meitä olemaan toivon pyhiinvaeltajia. Usein jokapäiväisen elämän olosuhteet ja maailman tapahtumat vaativat suurempaa kutsua toivoon. Ja Kristus on loppujen lopuksi meidän ainoa toivomme ja pelastuksemme.
”Tavallinen” = ”täyteys”
Sana ”tavallinen” viittaa siihen, mitä yleensä tai normaalisti tehdään. Se kuulostaa usein esiintyvältä, yleiseltä ja totunnaiselta tapahtumalta, jossa ei odoteta mitään erityisen uutta. Jeesuksessa Kristuksessa on itse asiassa Jumalan ilmoituksen täyteys ja lopullisuus (DV 2). Kristus, Jumalan ihmiseksi tullut Poika, on Isän täydellinen ja lopullinen Sana: ”Monet kerrat ja monin tavoin Jumala muinoin puhui isillemme profeettojen suulla, mutta näinä viimeisinä aikoina hän on puhunut meille Pojassaan” (Hepr. 1:1-2). Hänen jälkeensä ei enää anneta muuta ilmoitusta, koska hänessä Isä Jumala on sanonut kaiken, eikä muuta sanaa ole olemassakaan. Pyhä Ristin Johannes korostaa vielä selvästi: ”Se joka Pojan tultua haluaisi vielä kysyä Jumalalta jotakin tai odottaisi häneltä näkyjä tai ilmestyksiä, se ei ainoastaan menettelisi järjettömästi vaan suorastaan loukkaisi Jumalaa, koska ei halua kiinnittää katsettaan yksin Kristukseen kaipaamatta enää mitään muuta tai jotakin uutta” (Subida del monte Carmelo 2, 22, 3-5).
Kirkkovuoden sunnuntaisin on siis meille aivan ”tavallista” kiinnittää katseemme yksin Kristukseen ”odottaessamme autuaallisen toivon täyttymistä ja hänen kunniakasta tulemistaan”, sillä Jumalan uutta ilmoitusta ei enää tule. Saarnaajan vakuuttava tunnuslause: ”Ei ole mitään uutta auringon alla” (1:9) soveltuu nyt kirkon uskon talletukseen (depositum fidei), johon ei tule enää mitään uutta. ”Tämä kristillinen pelastussuunnitelma, joka on uusi ja lopullinen liitto, ei koskaan tule katoamaan eikä ole odotettavissa uutta julkista ilmoitusta ennen Herramme Jeesuksen Kristuksen kunniakasta ilmestymistä” (DV 4). Vaikka ilmoituksen antaminen on päättynyt, sen sisältöä ei ole vielä ammennettu tyhjiin. Kristillisen uskon tehtävänä on vuosisatojen kuluessa ymmärtää sen sanomaa yhä syvällisemmin.
Eukaristian vietto ja lupausten täyteys
Historian puitteissa toteutuva Jumalan pelastussuunnitelma täyttyi Jeesuksen pääsiäisessä ja Pyhän Hengen vuodattamisessa. Jeesuksen pääsiäisen ”hetki” läpäisee ja kantaa koko historian. Nyt me saamme esimakua historian päättymisestä, ja Jumalan valtakunta astuu meidän aikaamme, varsinkin Eukaristian vietossa. Vanhan testamentin lupaukset ovat jo täyttyneet, tulevaisuus löytyy nykyisyydessä: se, mitä piti tulla, on jo nyt tullut! Kirkko lukee ja elää kaikki pelastushistorian tapahtumat liturgiansa ”tänä päivänä” eli nyt-hetkessä uudelleen. Tulevaisuus tulee ikuiseksi nykyhetkeksi, koska Jumalan lopullinen ilmoitus on jo täyttynyt ainoastaan Jeesuksessa Kristuksessa, joka on aina meidän aikalaisemme. Kristus on ihmiseksi tulemisellaan yhdistänyt itsensä jokaiseen ihmiseen, ja Jumalan tarkoituksena on ”Kristuksessa yhdistää yhdeksi kaikki, mitä on taivaassa ja maan päällä” (Ef. 1:10).
Kirkkovuoden tavallinen aika kutsuu meitä viettämään ”tavallista” elämäämme pyhyydessä, uskollisessa ystävyyssuhteessa Jeesuksen kanssa, joka on ”tie, totuus ja elämä” (Joh. 14:6). Kasteen kautta meistä on tullut ”eläviä kiviä”, jotta meistä rakentuisi ”hengellinen huone” ja muodostuisi ”pyhä papisto” (1 Piet. 2:5). Kaste tekee meidät osallisiksi yhteisestä pappeudesta. Se painaa sieluumme katoamattoman hengellisen sinetin, kasteluonteen, joka vihkii meidät kristilliseen jumalanpalvelukseen. Me kuulumme Kristukselle, siksi osallistumme myös hänen papilliseen, profeetalliseen ja kuninkaalliseen tehtäväänsä. Jos pidämme “sinettimme tallella” loppuun asti, voimme kuolla ”uskon sinetillä merkittyinä” ja ylösnousemuksen toivossa. (KKK 1267-1274)
Isä Tri Nguyen
Lähteet ja kirjallisuudet:
Kirkkovuosi eli kirkon liturginen vuosi eroaa kalenterivuodesta siten, että siinä seurataan Jeesuksen elämää. Vuoden mittaan kirkko viettää Jeesuksen Kristuksen koko salaisuutta: hänen ihmiseksi tulemisestaan ja syntymästään aina taivaaseen astumiseensa ja helluntaihin sekä autuaallisen toivon ja hänen tulemisensa odotukseen asti. ”Näin muistellen lunastuksen salaisuuksia kirkko avaa uskoville Herransa voiman ja ansioiden aarteet niin, että ne tulevat läsnäoleviksi kaikkina aikoina ja uskovat pääsevät kosketuksiin niiden kanssa ja täyttyvät pelastuksen armolla” (SC 102).
Kirkkovuosi jaetaan kolmeen suureen osaan: jouluaika, pääsiäisaika ja vuoden tavallinen aika. Se alkaa siis ensimmäisestä adventista ja sisältää juhla-ajat, juhlat ja tavallisen ajan jakaantuneena vuoden ajalle. Erityisesti kirkkovuoden tavalliseen aikaan sijoittuu useita Herran juhlapäiviä, pyhimysten juhlia ja muita kirkollisia juhlia, mutta ne ovat yksittäisiä päiviä eivätkä juhla-aikoja.
Tavallisen ajan 2 jaksoa
Kirkkovuoden tavallinen aika sijoittuu oikeastaan kahtena jaksona joulu- ja pääsiäisajan väliin vuorotellen niiden kanssa. Ensin alkaa ensimmäinen osa maanantaina, joka seuraa tammikuun 6. päivän jälkeistä sunnuntaita (Herran kaste), ja se kestää tuhkakeskiviikkoa edeltävään tiistaihin. Helluntain jälkeisenä maanantaina alkaa uudelleen tavallinen aika, sen toinen osa, ja päättyy ensimmäiseen adventtisunnuntaihin. Tänä aikana mietiskelemme Jeesuksen julkista elämää, hänen ihmetekojaan ja opetuksiaan, erilaisia tapahtumia hänen elämässään, kun hän muovasi tulevaa kirkkoaan ja sen paimenia. Kirkkovuoden viimeinen sunnuntai on Kristuksen kuninkuuden juhlapyhä.
Liturginen vuosi tuo esiin yhden ainoan pääsiäissalaisuuden eri puolia. Joulu- ja pääsiäisaika korostavat puolestaan pelastuksemme alkuvaiheita ja huipentuvia loppuvaiheita, mutta kirkkovuoden tavallinen aika antaa meille osallisuuden pääsiäissalaisuuden hedelmien täyteydestä. Pääsiäisen kolmen pyhän päivän säteilyn valaisemana ylösnousemuksen uusi aika täyttää kirkkaudellaan koko liturgisen vuoden, erityisesti koko sen tavallisen ajan. ”Herran armon vuosi” (Luuk. 4:19) läpäisee ja kirkastaa tavanomaisesti ja totunnaisesti läpi tavallisen ajan, jolloin ei erityisesti korosteta mitään Kristuksen salaisuuden puolta erikseen, vaan pikemminkin vietetään Kristuksen salaisuutta koko sen täyteydessään. Varsinkin sunnuntaisin vietettynä tämä juhla on ”koko liturgisen vuoden perustus ja ydin” (SC 106).
Vihreys ja toivo
Nämä sunnuntait, jolloin ei ole mitään erityistä juhlaa, ovat nimeltään kirkkovuoden sunnuntaita, ja ne erotetaan järjestysnumeroilla. Tavallisena aikana on yhteensä 33 tai 34 sunnuntaita. Tämä luku puolestaan viittaa symbolisesti Jeesuksen maanpäällisen elämän pituuteen: 33 tai 34 vuoteen. Tavallisen ajan liturginen väri on vihreä, ja se ikään kuin kertoo Jeesuksen kestävästä, elävästä ja ikuisesta totuudesta. ”Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti” (Hepr. 13:8). Hän on siis ikivihreä Totuus, joka kiehtoo ja vetää puoleensa jatkuvasti kaikkien aikakausien ihmisiä. Hänellä on aina sama ilosanoma, ikuisen elämän sanat (Joh. 6:68), kaikille ihmisille, vaikka aikakaudet vaihtuvat.
Katolisessa kirkossamme on tällä hetkellä käynnissään uusi tavallinen riemuvuosi, Jubileum 2025. Sellaisia on tapana viettää joka 25. vuosi. Riemuvuoden tunnuslause on Toivon pyhiinvaeltajat (Peregrinantes in Spem), joka on esitetty vihreillä kirjaimilla logon alaosassa. Vihreys on myös merkki toivosta, joka on tärkeä resurssi ja jonka varassa astutaan huomiseen. Kristillinen toivo toimii elämän lähteenä: ei voi elää ilman toivoa! Toivon pyhiinvaeltajina odotamme parempaa tulevaisuutta toivossa. Riemuvuoden julistamisbullassaan Spes non confundit (Eikä toivo ole turha) paavi Franciscus puhuu toivon merkeistä, merkeistä, jotka odottavat meidän tekojamme: työtämme rauhan, elämän välittämisen, vankien, sairaiden, nuorten, siirtolaisten ja vanhusten ja ennen kaikkea köyhien hyväksi.
Sekä riemuvuosi että kirkkovuoden tavallisen ajan vihreä väri kutsuvat meitä olemaan toivon pyhiinvaeltajia. Usein jokapäiväisen elämän olosuhteet ja maailman tapahtumat vaativat suurempaa kutsua toivoon. Ja Kristus on loppujen lopuksi meidän ainoa toivomme ja pelastuksemme.
”Tavallinen” = ”täyteys”
Sana ”tavallinen” viittaa siihen, mitä yleensä tai normaalisti tehdään. Se kuulostaa usein esiintyvältä, yleiseltä ja totunnaiselta tapahtumalta, jossa ei odoteta mitään erityisen uutta. Jeesuksessa Kristuksessa on itse asiassa Jumalan ilmoituksen täyteys ja lopullisuus (DV 2). Kristus, Jumalan ihmiseksi tullut Poika, on Isän täydellinen ja lopullinen Sana: ”Monet kerrat ja monin tavoin Jumala muinoin puhui isillemme profeettojen suulla, mutta näinä viimeisinä aikoina hän on puhunut meille Pojassaan” (Hepr. 1:1-2). Hänen jälkeensä ei enää anneta muuta ilmoitusta, koska hänessä Isä Jumala on sanonut kaiken, eikä muuta sanaa ole olemassakaan. Pyhä Ristin Johannes korostaa vielä selvästi: ”Se joka Pojan tultua haluaisi vielä kysyä Jumalalta jotakin tai odottaisi häneltä näkyjä tai ilmestyksiä, se ei ainoastaan menettelisi järjettömästi vaan suorastaan loukkaisi Jumalaa, koska ei halua kiinnittää katsettaan yksin Kristukseen kaipaamatta enää mitään muuta tai jotakin uutta” (Subida del monte Carmelo 2, 22, 3-5).
Kirkkovuoden sunnuntaisin on siis meille aivan ”tavallista” kiinnittää katseemme yksin Kristukseen ”odottaessamme autuaallisen toivon täyttymistä ja hänen kunniakasta tulemistaan”, sillä Jumalan uutta ilmoitusta ei enää tule. Saarnaajan vakuuttava tunnuslause: ”Ei ole mitään uutta auringon alla” (1:9) soveltuu nyt kirkon uskon talletukseen (depositum fidei), johon ei tule enää mitään uutta. ”Tämä kristillinen pelastussuunnitelma, joka on uusi ja lopullinen liitto, ei koskaan tule katoamaan eikä ole odotettavissa uutta julkista ilmoitusta ennen Herramme Jeesuksen Kristuksen kunniakasta ilmestymistä” (DV 4). Vaikka ilmoituksen antaminen on päättynyt, sen sisältöä ei ole vielä ammennettu tyhjiin. Kristillisen uskon tehtävänä on vuosisatojen kuluessa ymmärtää sen sanomaa yhä syvällisemmin.
Eukaristian vietto ja lupausten täyteys
Historian puitteissa toteutuva Jumalan pelastussuunnitelma täyttyi Jeesuksen pääsiäisessä ja Pyhän Hengen vuodattamisessa. Jeesuksen pääsiäisen ”hetki” läpäisee ja kantaa koko historian. Nyt me saamme esimakua historian päättymisestä, ja Jumalan valtakunta astuu meidän aikaamme, varsinkin Eukaristian vietossa. Vanhan testamentin lupaukset ovat jo täyttyneet, tulevaisuus löytyy nykyisyydessä: se, mitä piti tulla, on jo nyt tullut! Kirkko lukee ja elää kaikki pelastushistorian tapahtumat liturgiansa ”tänä päivänä” eli nyt-hetkessä uudelleen. Tulevaisuus tulee ikuiseksi nykyhetkeksi, koska Jumalan lopullinen ilmoitus on jo täyttynyt ainoastaan Jeesuksessa Kristuksessa, joka on aina meidän aikalaisemme. Kristus on ihmiseksi tulemisellaan yhdistänyt itsensä jokaiseen ihmiseen, ja Jumalan tarkoituksena on ”Kristuksessa yhdistää yhdeksi kaikki, mitä on taivaassa ja maan päällä” (Ef. 1:10).
Kirkkovuoden tavallinen aika kutsuu meitä viettämään ”tavallista” elämäämme pyhyydessä, uskollisessa ystävyyssuhteessa Jeesuksen kanssa, joka on ”tie, totuus ja elämä” (Joh. 14:6). Kasteen kautta meistä on tullut ”eläviä kiviä”, jotta meistä rakentuisi ”hengellinen huone” ja muodostuisi ”pyhä papisto” (1 Piet. 2:5). Kaste tekee meidät osallisiksi yhteisestä pappeudesta. Se painaa sieluumme katoamattoman hengellisen sinetin, kasteluonteen, joka vihkii meidät kristilliseen jumalanpalvelukseen. Me kuulumme Kristukselle, siksi osallistumme myös hänen papilliseen, profeetalliseen ja kuninkaalliseen tehtäväänsä. Jos pidämme “sinettimme tallella” loppuun asti, voimme kuolla ”uskon sinetillä merkittyinä” ja ylösnousemuksen toivossa. (KKK 1267-1274)
Isä Tri Nguyen
Lähteet ja kirjallisuudet:
- Katolisen kirkon katekismus, LEV & KATT, Jyväskylä 2005, II osa, nrot 1135-1209.
- Katolisen kirkon katekismuksen kompendium, LEV & KATT, Keuruu 2013, II osa, nrot 218-249.
- Vatikaanin II kirk.kok., konstituutio Pyhästä liturgiasta eli Sacrosanctum Concilium (4.12.1963)
- Vatikaanin II kirk.kok., konstituutio jumalallisesta ilmoituksesta, Dei Verbum (18.11.1965)
- paavi Pius XII, kiertokirjeet Mystici Corporis (29.6.1943) ja Mediator Dei (20.11.1947)
- paavi Paavali VI, kiertokirje Mysterium fidei (3.9.1965) ja apostolinen kirje Mysterii Paschalis (14.2.1969)
- Yleiset ohjeet kirkkovuotta varten ja kalenteri, Roomalainen Messukirja, Pieksämäki 1999, ss. 82-101
- Wilfrid Stinissen, Ikuisuus keskellä aikaa, suom. Anna-Maija Raittila, Karas-Sana, Helsinki 1994
RSS Feed