Uutisia Nyheter News - risti.katolinen.fi

Kuukauden pyhimykset: pyhät apostolit Simon ja Juudas (28.10.)

27/10/2024

Pyhien apostolien Simonin ja Juudaksen yhteinen juhla asetettiin sattumanvaraisesti 28. päivään lokakuuta, koska he ovat vähiten tunnettuja apostoleita.

Kananeus tai Kiivailija
Simon Kananeus eli Simon Kiivailija oli yksi Jeesuksen kahdestatoista opetuslapsesta. Matteuksen ja Markuksen evankeliumeissa (Matt. 10:4; Mark.3:18) häntä nimitetään Simon Kananeukseksi ja Luukkaan evankeliumissa (Luuk.6:15) sekä Apostolien teoissa (Apt.1:13) Simon Kiivailijaksi.

Lisänimestä ”Kananeus” johtuen hänen luultiin syntyneen Galilean Kaanaassa. Erään perimätiedon mukaan hänen oli kuviteltu olevan sulhasena häissä, jossa Kristus muutti veden viiniksi (Joh. 2:1-11). Tämän ihmeteon myötä pyhä apostoli jätti kotinsa, vanhempansa ja morsiamensa seuraten Jeesusta. Toisen lisänimen ”Kiivailija” hän sai erotukseksi Simon Pietarista. Hän lienee kuulunut uskonnolliseen kiihkokansalliseen roomalaisia vastustaneeseen ryhmään, jonka takia hän on saanut lisänimen selootti, kiivailija. Toisin kuin samasta ryhmästä tullut Juudas Iskariot, Simon oppi syvän nöyryyden, jonka kautta hän ymmärsi, että Jeesus oli tullut tarjoamaan toisenlaisen vapautuksen, ei poliittista vapautusta. Luonteeltaan hän oli siis vaatimaton ja nöyrä.

Jeesuksen ylösnousemuksen ja taivaaseen astumisen jälkeen Simon Kiivailija lienee toiminut lähetystyössä juutalaisten keskuudessa. Perimätiedon mukaan hänen kerrotaan saarnanneen evankeliumia Mauritaniassa Afrikassa. Toisten tietolähteiden mukaan hän olisi myös mennyt Egyptiin, Persiaan ja Armeniaan levittämään evankeliumia Juudaksen kanssa. Hänet on joko mestattu tai sahattu kuoliaaksi, ja siitä johtuu, että Simon on usein kuvattu saha kädessään. Hänestä tuli myös metsätyöntekijöiden suojeluspyhimys.

Taddeus tai Jaakobin poika
Juhlapäivän toinen apostoli, Juudas Jaakobin poika, esiintyy evankeliumeissa vain muutamassa kohdassa. Matteus (10:4) ja Markus (3:18) kutsuvat häntä Taddeukseksi, joka merkitsee rohkeaa. Evankeliumissaan (Luuk. 6:16) ja Apostolien teoissa (Apt. 1:13) Luukas kutsuu häntä Juudakseksi, Jaakobin pojaksi. Näissä Luukkaan luetteloissa hänen nimensä on kreikaksi "Ioudas Iakobou" eli Jaakobin Juudas, mikä voidaan kääntää myös ”Juudas Jaakobin veli”. Asialla ei ole isompaa merkitystä paitsi pohdittaessa Uudessa testamentissa olevan Juudaksen kirjeen kirjoittajaa, joksi Juudas Taddeus on Jeesuksen veljen lisäksi toinen varteenotettava ehdokas. Kirjeen on näet kirjoittanut "Juudas Jaakobin veli" (Juud. 1:1), minkä perimätieto sekä katolinen teologia tulkitsee viittaavaan Juudas Taddeukseen. Vaikka tätä kirjettä pidetään hänen kirjoittamanaan, sen kirjoittajasta ei kuitenkaan liene täyttä varmuutta ja tutkijat kiistelevät yhä siitä. Lisäksi emme tiedä, ovatko apostoli Juudas ja Herran veljeksi nimitetty Juudas sama henkilö. Asia lienee kovin ristiriitainen ja tulkinnanvarainen.

Joka tapauksessa Juudas Taddeus oli monta sataa vuotta ”unohdettu apostoli”, ehkä siitä syystä, että hänellä on sama nimi kuin Jeesuksen kavaltajalla. Hänen ainoa repliikkinsä Raamatussa on Johanneksen evankeliumissa, jossa hän kysyy Jeesukselta: ”Miksi ilmaiset itsesi vain meille etkä maailmalle?” (Joh. 14:22) Tässä kohdassa Johannes nimittää häntä sanoin "Juudas – se toinen, ei Iskariot" erottaakseen hänet tunnetummasta apostoli Juudaksesta. Johanneksen käyttämä nimitys kuvastaa Juudas Taddeusta apostolijoukon vähemmän näkyvänä hahmona. Lisäksi epäjohdonmukaisuus hänen nimissään korostaa sitä, kuinka tuntemattomaksi hän jäi evankelistoille ja alkuseurakunnalle moniin muihin apostoleihin verrattuna.

”Simonin ja Juudaksen teot”
Apostolien tekojen kirjoitusten ja perimätietojen mukaan Juudas Taddeus olisi lähtenyt helluntain jälkeen saarnaamaan Juudeaan, Samariaan, Idumeaan, Syyriaan, Mesopotamiaan ja Persiaan. Hänen uskotaan liikkuneen yhdessä toisen vähemmän tunnetun apostolin, Simon Kiivailijan kanssa. Tunnetuimpien legendojen (mm. apokryfinen teos ”Simonin ja Juudaksen teot”) mukaan Juudas ja Simon myöhemmin lyöttäytyivät yhteen evankeliointimatkalle Persiaan ja Armeniaan, millä tiellä he kummatkin kärsivät marttyyrikuoleman vuonna 65 jKr. Legendan mukaan Juudas hakattiin kuoliaaksi nuijalla, jonka jälkeen hänet mestattiin jo kuolleena ”varmuuden vuoksi”.

Toivottomien tapausten ja mahdottomien tilanteiden suojelija
Apostoli Juudaksen symbolina on kirkkotaiteessa käytetty mm. laivaa, jonka on sanottu symbolisoivan sekä hänen matkusteluaan kaukaisiin maihin että toisaalta hänen alkuperäistä ammattiaan, kalastajaa. Muita symboleja ovat olleet mm. kirves, nuija, airo ja medaljonki. Juudas on julistettu toivottomien tapausten ja mahdottomien tilanteiden suojeluspyhimykseksi. Tästä syystä Juudas on myös sairaaloiden ja sairaalahenkilökunnan suojelija. Juudas sai toivottomat suojeluunsa pääasiassa Juudaksen kirjeen sisällön perusteella. Kirjeessä näet painotetaan, että Herran palvelijoiden pitää olla valmiit kärsimään elinympäristönsä julmuutta ja kovuutta sekä vainoa uskonsa tähden.

Pyhistä apostoleista Simonista ja Juudaksesta tiedetään varsin vähän. Ehkä he tekivät työnsä kaikessa hiljaisuudessa koskaan pitämättä itsestään ääntä. Heille ei ollut tärkeää saada itselleen nimeä ja kuuluisuutta, vaan heidän lähetystyönsä oli Herran nimen korottaminen kaikkien yläpuolelle. Nöyrälle ja puhdassydämiselle Herran palvelijalle riittää Herran nimen menestyminen – omalla nimellä ei ole merkitystä.

Kirkon liturgia
Alla on pyhien apostolien Simonin ja Juudaksen juhlapäivän (28. lokakuuta) Pyhän Messun osat Roomalaisesta messukirjasta, ss. 723-724:

Alkuvirsi
Nämä miehet Herra valitsi, koska hän rakasti heitä, ja antoi heille iankaikkisen kunnian.

Päivän rukous
Iankaikkinen Jumala, autuaiden apostoliesi kautta sinä olet johdattanut meidät tuntemaan pyhän nimesi. Suo kirkkosi pyhän Simonin ja Juudaksen esirukousten tähden saada jatkuvasti uusia jäseniä kaikista kansoista. Tätä pyydämme Herramme Jeesuksen Kristuksen, sinun Poikasi, kautta, joka kanssasi elää ja hallitsee Pyhän Hengen yhteydessä, Jumala, iankaikkisesta iankaikkiseen.

Uhrilahjarukous
Jumala, me muistamme pyhien apostoliesi Simonin ja Juudaksen ikuista kunniaa ja rukoilemme sinua: ota vastaan eteesi kantamamme nöyrät anomukset ja tee meidät kelvollisiksi viettämään tätä pyhää sakramenttia. Tätä pyydämme Kristuksen, Herramme, kautta.

Ehtoollisvirsi (Joh. 14:23)
Herra sanoi: Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani. Minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen luokseen ja jäämme asumaan hänen luokseen.

Päätösrukous
Isä Jumala, eläväksi tekevien lahjojesi ravitsemina me rukoilemme sinua Pyhässä Hengessä: Suo, että tämä sakramentti, jota apostoliesi Simonin ja Juudaksen kunniakkaan kärsimisen muistoksi olemme viettäneet, auttaisi meitä alati pysymään sinun rakkaudessasi. Tätä pyydämme Kristuksen, Herramme, kautta.

Isä Tri Nguyen

Lähteet:

Adalbert Engelhart OSB, Pyhien vuosi, Pyhien kalenteri vuoden jokaiselle päivälle, KATT, Saarijärvi 2001, ss. 334-335.
Outi Kecskeméti, Taivaallisia suojelijoita, KATT, Helsinki 2002, ss. 35-36.
Tuula Luoma, Uudistettu käsikirja katolisista pyhimyksistä, Amanda, Turenki 2020, ss. 24-25.
David Hugh Farmer, The Oxford Dictionary of Saints. 3rd ed., Oxford University Press, Oxford 1992.
The Book of Saints: A Dictionary of Servants of God. 6th ed., Cassell, London 1994.
www.catholic.org/saints/ tai www.catholic-forum.com/saints/indexsnt.htm
Catholic Encyclopedia

Ruusukkorukouksesta

25/10/2024

On olemassa erilaisia rukouksen muotoja. Niihin kuuluvat palvominen, pyyntörukous, esirukous, kiitosrukous ja ylitysrukous (KKK 2626-2643). Lisäksi rukous voi ilmentyä ääneen lausuttuna rukouksena, äänettömänä sielun rukouksena eli mietiskelynä ja kontemplaationa (KKK 2721-2724). Mietiskelyssä ihminen syventyy ajatuksissaan, mielikuvissaan ja toiveissaan ennen kaikkea Jumalan ja hänen ihmiseksi tulleen Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, salaisuuksiin. Mietiskelyn kohteena voi olla myös pyhimysten elämä, varsinkin Jumalanäidin osallisuus hänen Poikansa elämän salaisuuksissa. Kaikki rukoilemisen eri tavat ovat hyviä ja ne voidaan yhdistyvät toisiinsa pyhässä ruusukossa. Mikä on pyhä ruusukko ja miksi se on niin tärkeä?

Ruusukko on eräs pidetyimpiä rukouksia katolisessa kansanhurskaudessa. Erityisesti Neitsyt Marialle omistettu toukokuu ja lokakuu mielletään ruusukkorukoukselle otollisiksi kuukausiksi. Ruusukkorukous on ollut alusta asti sekä sääntökuntien että perheiden rukous. Dominikaanien lisäksi fransiskaanit ja jesuiitat ovat käyttäneet sitä paljon ja käyttävät edelleenkin. Monet uudet sääntökunnat rukoilevat myös sitä päivittäin. Se on ollut kodeissa luettava koko perheen rukous ja sitä käytetään paljon myös pyhiinvaellusten yhteisenä rukouksena.

Rosarium Virginis Mariae
”Neitsyt Marian ruusukko, joka Jumalan Hengen vaikutuksesta on asteittain kehittynyt toisen vuosituhannen kuluessa, on lukuisien pyhien rakastama rukous ja kirkon opetusviran suosittelema rukous. Yksinkertaisuudessaan ja syvällisyydessään se on edelleenkin hedelmiä kantava rukous.” Näin kirjoitti pyhä paavi Johannes Paavali II kaikille uskoville osoittamassaan apostolisessa kirjeessä Rosarium Virginis Mariae (J-P II, RVM, n. 1).

Kirkko on ottanut lähtökohdakseen Marian ainutlaatuisen myötävaikutuksen Pyhän Hengen toimintaan ja kehittänyt rukousta pyhälle Jumalanäidille ja keskittänyt tämän rukouksen Kristuksen persoonaan, sellaisena kuin hän on nähtävissä salaisuuksissaan (KKK 2675). Tästä syntyi ns. ruusukkorukouksen traditio, jossa mietiskelemme Jeesuksen elämän keskeisiä salaisuuksia. Ruusukossa puhutellaan Mariaa, mutta mietiskelyn kohteena on itse Jeesus Kristus. Marian näkökulmasta seurataan Kristuksen pelastushistoriaa. Ruusukkorukouksessa ei siis varsinaisesti katsota opasta Mariaa, vaan Marian silmin Kristusta.

Seuraavat ovat pyhän Johannes Paavali II:n sanat em. Apostolisesta kirjeestä:
”Ruusukko on näet mariaanisesta luonteestaan huolimatta sisimmältään kristologinen rukous. Se kokoaa yhteen koko evankeliumin sanoman syvyyden, jonka eräänlainen tiivistelmä se on. Ruusukon kautta kristikansa ikään kuin astuu Marian kouluun antautuen johdatettavaksi Kristuksen kasvojen kauneuden kontemplaatioon ja hänen rakkautensa syvyyden kokemiseen.” (J-P II, RVM, n. 1)
”Maria on Kristuksen kontemplaation ylittämätön esikuva. Pojan kasvot kuuluvat hänelle erityisellä tavalla. Kukaan ei ole antautunut Kristuksen kasvojen katselemiseen hartaammin kuin Maria.” (J-P II, RVM, n. 10)
”Ruusukkoa rukoillessaan kristillinen yhteisö liittyy Marian katseeseen ja elää hänen muistoistaan.” (J-P II, RVM, n. 11)
”Jos Jumalan puolelta Pyhä Henki on opettajamme, joka johdattaa meidät koko totuuteen Kristuksesta, niin luoduista kukaan ei tunne Kristusta paremmin kuin Maria; kukaan muu ei voi äidin tavoin johdattaa meitä hänen salaisuutensa syvään tuntemiseen.” (J-P II, RVM, n. 14)
”Missään Kristuksen ja Marian tiet eivät näyttäydy niin tiiviisti toisiinsa liittyneinä kuin ruusukossa. Maria elää vain ja ainoastaan Kristuksessa ja Kristuksen tähden!” (J-P II, RVM, n. 15)

Ainainen suosittu rukous
Ruusukko oli suosittu rukouksen muoto jo keskiajalla. Lännen keskiaikaisessa hurskaudessa syntyi ruusukkorukous hetkipalveluksen kansanomaiseksi korvaajaksi (KKK 2678). Erityisesti dominikaanit levittivät tätä rukousta ympäri maailmaa 1300-luvulta alkaen, jolloin hartauteen vakiintui 15 Jeesuksen elämän salaisuutta mietiskeltäväksi. Sen harras käyttö katsottiin ratkaisevasti vaikuttaneen kristittyjen joukkojen voittoon Lepanton meritaistelussa 1571. Siksi ryhdyttiin kaksi vuotta myöhemmin joissakin kirkoissa paavi Gregorius XIII:n aloitteesta viettämään erityistä muistopäivää, jonka aiheena oli Marian äidillinen suojelus. Siitä tuli koko kirkkoa velvoittava 1716. Niinpä ruusukon juhlapäiväksi määrättiin Lepanton taistelun voittopäivä 7.10., jonka vaikutuksesta koko lokakuusta on muodostunut ruusukon kuukausi.

Neitsyt Maria on kolmiyhteisen Jumalan huipputyö: me kunnioitamme häntä enemmän kuin mitään muuta Jumalan luomaa olentoa, koska hänessä on enemmän hyvyyttä ja rakkautta Jumalaa kohtaan. Mariaa rakastetaan, koska hänessä näkyvät niin ilmeisinä Jumalan ihmeelliset teot. Tietysti Jumala rakastaa häntä enemmän, siksi mekin kerromme sen hänelle ruusukossa, ”koko evankeliumin yhteenvedossa”. Itse asiassa yksikään luotu ei ole antanut meille niin hyvää lahjaa, kuin Neitsyt Maria, joka antoi meille Kristuksen. Kun muistamme tuon lahjan, muistamme myös samalla kiitollisuutemme Marialle.

Vain Jumala voi antaa meille aineellista ja hengellistä hyvää, mutta Jumala antaa sitä jollekin henkilölle, koska joku toinen on pyytänyt sitä Häneltä. Jumalan ainoa hyvyys todellisesti virtaa luoduille monin eri tavoin. Siksi me pyydämme Neitsyt Mariaa rukoilemaan Jumalaa meidän syntisten puolesta, jotta emme tuhoutuisi syntiemme tähden. Tämä ei poista mitään Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ainoasta välittäjäntoimesta, joka sitä vastoin herättää luotujen monenlaista yhteistyötä todistaen Hänen ainoan välimieheydensä voiman, koska se lähtee yhdestä ainoasta lähteestä virraten Hänen ansioidensa ylenpalttisuudesta. Marian äidillinen esirukous ei siis millään tavalla vähennä eikä himmennä Kristuksen ainoata välimieheyttä, vaan on siitä täydellisesti riippuvainen ja ammentaa siitä kaiken voimansa (KKK 970).

Pyhäin yhteys
Kristityt ovat yhden ruumiin, Kristuksen mystisen ruumiin jäseniä, ja yhden jäsenen vahvuus voi auttaa toisen heikkoutta orgaanisen periaatteen mukaisesti ja ”pyhäin yhteyden” kautta. Marian rukouksilla on voimaa Jumalan luona, koska hän on pyhin kaikista Jumalan luomuksista ja siten kaikkein mieluisin Jumalalle. Hän on täydellinen rukoilija ja kirkon kuva. Mariassa kirkko on kokonaan pyhä ja on jo saavuttanut sen täydellisyyden (KKK 829). Sen tähden hänen rukouksensa ikään kuin kannattelee kirkon rukousta; kirkko on yhdistynyt häneen toivossa. Neitsyt Mariassa näemme, mikä meitä odottaa. Hän on meille valtavan toivon merkki, joka rohkaisee meitä uskomaan Jumalan ystävällisyyteen ihmisiä kohtaan. Siksi ruusukkorukouksen, erityisesti kahden viimeisen kunniakkaan salaisuuden, mietiskely vahvistaa iankaikkisen elämän toivoa meissä. Marian taivaaseenottaminen ja hänen kruunaamisensa taivaan kuningattareksi eivät nimittäin katkaise hänen osuutta pelastustehtävässä: toistuvilla esirukouksilla hän jatkuvasti hankkii meille iankaikkiseen pelastukseen vieviä lahjoja (KKK 969).

Pyhä ruusukkorukous voi olla syvästi yhdistynyt myös meidän henkilökohtaiseen elämäämme. Ilomme, kärsimyksemme ja menetyksemme voimme yhdistää pyhää ruusukkoa rukoillessamme Vapahtajamme ja Hänen Äitinsä iloihin, kärsimykseen ja kunniaan. Rukoillessamme ruusukkoa yhdymme Marian kanssaan Isän suunnitelmaan lähettää Poikansa pelastamaan kaikki ihmiset. Kuten rakas opetuslapsi Johannes teki ristin juurella, mekin otamme luoksemme Jeesuksen äidin, josta on tullut kaikkien elävien äiti. Me voimme rukoilla hänen kanssaan ja pyytää apua häneltä, joka on aina valmiina tulemaan meidän avuksemme (KKK 2679). Me kaikki tarvitsemme todella paljon tätä taivaallista tukea niin maanpäällistä elämäämme kuin omaa pelastumistamme ajatellen.

Jumalanäiti on monet kerrat pyytänyt rukoilemaan ruusukkoa ja luvannut kirkon tunnustamissa ilmestyksissään runsaasti hengellisiä hedelmiä niille, jotka vastaavat hänen kutsuunsa. Pyhä ruusukko on hedelmällinen ja tehokas rukous, jonka hedelmiä tarvitsee todella myös nykymaailma, joka on jatkuvasti suursodan kynnyksellä ja satoja ihmisiä tapetaan sodissa, attentaateissa ja konflikteissa. Lokakuu, joka on perinteisesti omistettu Neitsyt Marialle, ruusukon kuningattarelle, tarjoaa nyt meille aiheellisen mahdollisuuden rukoilla näin maailman rauhan puolesta. Lisäksi jatkamme myös toisen ajankohtaisen teeman rukoilemista, nimittäin perheiden hyvinvoinnin puolesta, sillä vanha totuus aina pätee: ”Perhe, joka rukoilee yhdessä, myös pysyy yhdessä”.

Isä Tri Nguyen

Lähteet ja kirjallisuus:

Katolisen kirkon katekismus (Jyväskylä 2005), IV osa, nrot 2650-2679.
Vatikaanin II kirk.kok., kirkkokonstituutio Lumen gentium, VIII luku
Paavali VI, apostolinen kehotus Marialis cultus (2.2.1974)
Johannes Paavali II, kiertokirje Redemptoris Mater (25.3.1987)
Johannes Paavali II, apost. kirje Rosarium Virginis Mariae (18.10.2002), lyh. RVM
Wilfrid Stinissen, Maria Raamatussa ja meidän elämässämme, KATT 1982

Eukaristia (43): Embolismi ja doksologia

25/10/2024

Viime kerroilla, kolmiosaisessa sarjassa, olemme keskittyneet Herran rukoukseen, joka on ”koko evankeliumin yhteenveto” ja ”rukouksista kaikkein täydellisin”. Sekä Jeesuksen opettamana rukouksena että kirkon varsinaisena rukouksena se on Raamatun keskus ja kommuunion vieton olennainen osa. (KKK 2774-2801) Nyt jatketaan kommuunion vieton etenemistä Isä meidän -rukouksen jälkeen.

Embolismi ja doksologia
Jo Herran rukouksessa pyydetään jokapäiväistä leipää, johon kristityille sisältyy viittaus myös eukaristiseen leipään. Siinä pyydetään myös puhdistumista synneistä, jotta pyhät lahjat annettaisiin todella pyhille, ja lopuksi pahasta päästämistä. Heti näiden Herran rukouksen sanojen jälkeen pappi yksin lukee siihen liittyvän embolismin, jonka kansa päättää doksologialla:

Kädet levitettyinä pappi jatkaa yksin: Taivaallinen Isä, me pyydämme: päästä meidät kaikesta pahasta ja anna armoisasti rauha meidän päivinämme. Tue meitä laupeudellasi, että olisimme aina vapaat synnistä ja turvassa kaikelta onnettomuudelta odottaessamme autuaallisen toivon täyttymistä ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tulemista.

Pappi liittää kätensä yhteen. Kansa päättää rukouksen lausuen: Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. (RM nro 126, s. 518)

Tämä ns. embolismi eli kehotusrukous ja doksologia eli ylistyslause, jolla kansa tämän osan päättää, lauletaan tai lausutaan kuuluvasti. (RMYJ 56.a.)

Kristillisessä liturgiassa embolismi (kreikan ἐμβολισμός (embolismos) 'välikappale') on siis lyhyt rukous, joka sanotaan tai lauletaan Isä meidän -rukouksen jälkeen. Se toimii ”ikään kuin marginaalisena kaunistuksena” Isä meidän -rukouksen viimeisen vetoomuksen (”vaan päästä meidät pahasta”) yhteydessä, ja se vahvistaa ja tarkentaa kyseisen rukouksen monia merkityksiä. Tämä embolismi saattaa juontaa juurensa jo ensimmäisiltä vuosisadoilta, sillä eri muodoissaan se esiintyy kaikissa länsimaisissa ja monissa itämaisissa, erityisesti syyrialaisissa liturgioissa. (Catholic Encyclopedia: Embolism)

Embolismi ja ”päästä meidät kaikesta pahasta”
Embolismi laajentaa Herran rukouksen viimeistä pyyntöä ja anoo koko uskovien yhteisölle vapautusta pahan vallasta. Pahalla tarkoitetaan Saatanan persoonaa, joka vastustaa Jumalaa ja ”eksyttää koko maailman” (Ilm. 12:9). Jeesus on jo saanut voiton paholaisesta sillä hetkellä, jolloin hän vapaaehtoisesti antautui kuoleman valtaan antaakseen meille elämän. Se merkitsee sitä, että paholainen ”syöstään ulos” (Joh. 12:31) ja ”lähtee ajamaan takaa naista” (Ilm. 12:31), mutta sillä ei ole valtaa häneen, koska nainen, Pyhän Hengen ”armon saanut”, on varjeltu synniltä ja kuoleman turmiolta (Marian, pyhän Jumalansynnyttäjän perisynnitön sikiäminen ja taivaaseenottaminen). ”Lohikäärmeen raivo yltyi, ja se lähti sotimaan naisen muita lapsia vastaan” (Ilm. 12:17). Siksi Henki ja Kirkko rukoilevat: ”Tule, Herra Jeesus!” (Ilm. 22:17,20), sillä hänen tulonsa päästää meidät Pahasta lopullisesti. (KKK 2853)

Juuri näin koko Kirkon kanssa ja Pyhässä Hengessä rukoilemme vapautusta kaikesta menneestä, nykyisestä ja tulevasta pahasta, pyydämme pääsyä kaikesta ihmiskuntaa painavasta pahasta ja anomme myös kallisarvoista rauhan lahjaa ja armoa odottaa kestävinä Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tulemista.

Embolismi ja ”autuaallisen toivon täyttyminen”
Embolismi liittää rukouksen myös ”autuaallisen toivon täyttymisen” ja Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemisen odotuksen perspektiiviin, niin kuin kirjeessä Titukselle kehotetaan: ”Jumalan armo on näet ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se kasvattaa meitä hylkäämään jumalattomuuden ja maailmalliset himot ja elämään hillitysti, oikeamielisesti ja Jumalaa kunnioittaen tässä maailmassa, kun odotamme autuaan toivomme toteutumista, suuren Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kirkkauden ilmestymistä.” (Tit. 2:11-13)

Embolismi yhtyykin Jeesuksen rukoukseen, joka kantaa myös viimeistä Isä meidän –rukouksen pyyntöä: ”En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta” (Joh. 17:15). Pyydämme Isä Jumalalta rauhaa ja suojelusta kaikelta onnettomuudelta odottaessamme Kristuksen parusiaa, toista tulemista, jolloin kaikki meidän autuaallinen toivomme saa vihdoinkin täyttymyksen. Näin embolismi ilmaisee pyyntöjemme ”eskatologisen” luonteen Herran odotuksessa, ”siihen asti, kun hän tulee” (1 Kor. 11:26) ja samalla kutsuu meidät hylkäämään individualismin (synnin) ja edistämään koko luomakunnan ykseyttä ja yhteyttä.

Maranata
Embolismia lausuessaan Kirkko ennakoi jo nöyrästi uskoen kaikkien ja kaiken yhdeksi yhdistämistä hänessä, jolla ”on kuoleman ja tuonelan avaimet” (Ilm. 1:18), ”joka on, joka oli ja joka on tuleva, Kaikkivaltias” (Ilm. 1:8).

Ilmestyskirjassa Jeesus lupaa tulevansa pian (Ilm. 22:7, 12), ja Kirkko vastaa tähän lupaukseen rukoillen juuri sen mukaisesti: ”Minä tulen pian – tule Herra Jeesus!” (Ilm. 22:20) ”Tule, Herra” on ollut kristillisen liturgian osa kaikkein varhaisimmista ajoista asti, ja se on jopa säilyttänyt alkuperäisen arameankielisen asunsa: ”Maranata!” Merkitykseltään se voi olla sekä imperatiivinen ”Tule, Herra!” (pyyntörukous) että indikatiivinen ”Herra tulee/on tullut!” (uskontunnustuslause). Raamatussa Paavali käyttää sitä kirjeensä lopetuksessa (1. Kor. 16:22), ja varhaiskristillinen apostolien oppi Didakhe (10:6) kehottaa ehtoollisvieraita: ”Jos joku on pyhä, hän tulkoon. Jos joku ei ole pyhä, hän katukoon. Maranata, aamen.” Se, että alkukirkko rukoili näin juuri ehtoollisen yhteydessä kuvastaa paitsi heidän palavaa odotustaan, myös käsitystä siitä, kuinka juuri Herran aterian kautta Jeesus jo nyt tulee Kirkkonsa keskelle.

Doksologia
Liturgisessa yhteydessä on jo hyvin varhain lisätty Herran rukouksen päätteeksi doksologia. Kahdentoista apostolin opissa eli Didakhessa se kuuluu: ”Sillä sinun on voima ja kunnia iankaikkisesti.” (Didakhe 8,2) Apostolisissa konstituutioissa, joka on varhainen kirkkojärjestys, ”voiman ja kunnian” eteen lisätään ”valtakunta” (Const. ap. 7,24,1). Tätä muotoa käytetään nykyisin myös Isä meidän -rukouksen ekumeenisessa versiossa. Toisaalta bysanttilainen traditio aloittaa doksologian sanoilla ”sillä sinun, Isä, Poika ja Pyhä Henki, on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti”.

Tämä loppuylistys ”sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti” palaa Isä meidän -rukouksen kolmeen ensimmäiseen pyyntöön, Isän nimen kunnioittamiseen, hänen valtakuntansa tuloon ja hänen pelastustahtonsa voimaan. Mutta nämä rukousaiheet kohoavat nyt palvoen ja kiittäen niin kuin taivaallisessa liturgiassa (Ilm. 1:6; 4:11; 5:13). Tämän maailman ruhtinas on valheellisesti ominut itselleen herruuden, vallan ja kunnian (Luuk. 4:5-6). Kristus, Herra, palauttaa ne takaisin Isälleen ja meidän Isällemme, kunnes hän kerran luovuttaa valtakunnan Isälle hetkellä, jolloin pelastuksen salaisuus toteutuu lopullisesti ja Jumala on oleva kaikki kaikessa (1 Kor. 15:24-28).

Kokonaisuudessaan akklamaatio eli rukoushuudahdus, embolismi ja doksologia, jolla kansa tämän osan päättää, ilmaisee myös Kristuksen ikuista kuninkuutta: hänen on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti.

Isä Tri Nguyen

Lähteet:

Roomalaisen Messukirjan yleinen johdanto (RMYJ), Pieksämäki 1999, II luku
Katolisen kirkon katekismus, LEV & KATT, Jyväskylä 2005, II osa, nrot 1104-1109, 1322-1419
Katolisen kirkon katekismuksen kompendium, LEV & KATT, Keuruu 2013, II osa, nrot 223, 271-294
Katolinen uskomme, suom. E. Koski, KATT, Kerava 1974, 16. luku, ss. 213-221
Vatikaanin II kirk.kok. (1962-65), konstituutio Sacrosanctum Concilium pyhästä liturgiasta (4.12.1963), lyh. SC
Vatikaanin II kirk.kok., konstituutio Lumen gentium Kirkosta (21.11.1964), lyh. LG
Vatikaanin II kirk.kok., konstituutio Dei Verbum jumalallisesta ilmoituksesta (18.11.1965)
Vatikaanin II kirk.kok., dekreetti Presbyterorum ordinis pappeudesta (7.12.1965), lyh. PO
The Sacred Congregation of Rites, instruction on Implementing the Constitution on Sacred Liturgy, Inter oecumenici, 26.9.1964; AAS 56 (1964).
The Sacred Congregation of Rites, instruction Musicam Sacram (5.3.1967), AAS 59 (1967) 300-320.
The Sacred Congregation of Rites, instruction on Eucharistic Worship, Eucharisticum Mysterium, 25.5.1967; AAS 59 (1967).
paavi Pius XII, kiertokirjeet Mystici Corporis (29.6.1943) ja Mediator Dei (20.11.1947)
paavi Paavali VI, kiertokirje Mysterium fidei (3.9.1965)
paavi Johannes Paavali II, kiertokirje Ecclesia de Eucharistia (17.4.2003)
Liturgian ja sakramenttijärjestyksen kongregaatio, asiakirja Redemptionis Sacramentum (23.4.2004)
paavi Benedictus XVI, apostolinen kehotuskirje Sacramentum caritatis (13.3.2007), lyh. SCa

Kuukauden pyhimys: pyhä Ristin Paavali, pappi (19.10.)

24/10/2024

Hurskas perhe
Ristin Paavali, alkuperäiseltä nimeltään Paolo Francesco Danei, syntyi 3. tammikuuta 1694 Ovadassa, Piemontessa, Torinon ja Genovan välisessä Savoijin herttuakunnassa Pohjois-Italiassa. Hänen vanhempansa olivat Luca Daniel ja Anna Maria Massari Danei, jotka olivat esimerkillisiä katolilaisia. Isä piti pientä kuiva-ainekauppaa ja muutti perheensä ja liikkeensä kanssa kaupungista toiseen Genovan lähistöllä yrittäen näin hankkia elannon. Paolo oli toinen kuudestatoista lapsesta, joista kuusi selvisi hengissä imeväisikäisenä, joten Paolo oppi jo varhain kuoleman todellisuuden ja elämän epävarmuuden.

Kaikesta huolimatta Paolon lapsuutta ja nuoruutta leimasi syvä viattomuus ja hurskaus, joka jo silloin suuntautui ristillä kärsivään Kristukseen. Paolo sai varhaisen kasvatuksensa papilta, joka piti koulua pojille Cremolinossa, Lombardiassa. Hän edistyi hyvin, mutta 15-vuotiaana hän jätti koulun kesken ja palasi kotiinsa Castellazzoon auttaakseen perhettään. Alkuvuosina hän opetti katekismusta kotinsa lähellä olevissa kirkoissa.

Hengellinen kokemus
Paolo koki voimakkaan kutsun rukouselämään 19-vuotiaana. Francis de Salesin ” Traktaatti Jumalan rakkaudesta” -teoksen lukemisen ja kapusiinijärjestön papeilta saamiensa ohjeiden vaikutuksesta hänestä tuli koko elämänsä ajan vakuuttunut siitä, että Jumala on helpoimmin löydettävissä Kristuksen kärsimyksestä.

Hänellä oli silloin myös hengellinen kokemus, joka sai hänet haluamaan kuolemaa uskonsa tähden, ja siksi hän liittyi vapaaehtoisena turkkilaisia vastaan taistelleisiin Venetsian sotajoukkoihin. Hän lähti ns. ristiretkelle Venetsian tasavaltaa uhkaavia turkkilaisia vastaan, mutta pian hän tajusi, että sotilaan elämä ei ollut hänen kutsumuksensa. Sodan väkivaltaisuus karisti koko suunnitelman, ja hän päätti palata kotiin auttamaan perheyritystä ja sitten omistautua erakkoelämään.

Kotimatkallaan hän pysähtyi Novellossa, jossa hän auttoi ikääntyvää, lapsetonta pariskuntaa vuoden 1716 loppuun asti. He tarjoutuivat tekemään hänestä perijänsä, mutta hän kieltäytyi. Hänen setänsä, isä Christopher Danei, yritti järjestää avioliittoa hänelle, mutta hän ei aikonut mennä naimisiin. Kun setä kuoli, hän piti itsellään vain papin breviaarin rukouskirjan. Kieltäytyen sekä suuresta perinnöstä että edullisesta avioliitosta hän valmistautui Jumalan antamaan uuteen kutsumukseen.

Uusi sääntökunta
Perheyrityksen auttamisen jälkeen Paolo vietti useita vuosia syrjään vetäytynyttä rukouselämää. Ollessaan 26-vuotias hän sai useita rukouskokemuksia, jotka tekivät hänelle selväksi, että Jumala kutsui häntä perustamaan yhteisön, joka eläisi evankelista elämää ja edistäisi Jeesuksen kärsimyksessä ilmenevää Jumalan rakkautta. Hänellä oli sarja näkyjä, joiden innoittamana hän perusti Kristuksen kärsimykselle pyhitetyn passionistien kongregaation, jonka päämäärä on kahdenlainen: oman itsen pyhittyminen ja muiden ihmisten pyhittyminen.

Perimätieto kertoo, että näyssä hän näki itsensä pukeutuneena asuun, jota hän ja hänen kumppaninsa tulisivat käyttämään. Ensimmäinen nimi, jonka Paolo sai yhteisölleen, oli ”Jeesuksen köyhät”, mutta keskusteltuaan piispansa kanssa hän päätti omistaa tulevan sääntökunnan Jeesuksen kärsimykselle. Näin myöhemmin siitä syntyi veljeskunnan virallinen nimitys: Jeesuksen Kristuksen kärsimyksen kongregaatio eli passionistit.

Piemonten Alessandrian piispa Francesco Arborio di Gattinara puki Paolon 22. marraskuuta 1720 mustaan luostaripukuun, joka oli juuri samanlainen kuin tämän näyssä näkemä. Piispansa rohkaisemana hän kirjoitti kongregaation säännöt ja konstituution ollessaan vielä maallikko. Uuden yhteisönsä ainoana jäsenenä hän kirjoitti säännöt neljänkymmenen päivän retriitin aikana vuoden 1720 lopussa. Yhteisön oli määrä elää katumuksellista elämää yksinäisyydessä ja köyhyydessä ja opettaa ihmisille mahdollisimman helpolla tavalla Jeesuksen kärsimyksen mietiskelyä. Uuden sääntökunnan jäsenet lupasivat elää köyhinä, naimattomina ja kuuliaisina, mutta tämän lisäksi he sitoutuivat julistamaan kärsivää Kristusta ja seuraamaan häntä hänen kärsimystiellään. Paolo itse otti nimekseen Ristin Paolo.

Monte Argentario
Paolon ensimmäinen kumppani oli hänen oma veljensä Giovanni Battista. Uskoen että oli välttämätöntä asua Roomassa säännön hyväksymisen varmistamiseksi Paolo ja Giovanni ottivat vastaan kardinaali Corrandinin kutsun asettua Monte Argentarioon Rooman lähellä. Veljekset auttoivat kardinaalia perustamaan uuden sairaalan, jossa he omistautuivat hoitotyöhön ja huolehtivat sekä potilaiden että henkilökunnan sielunhoidollisista tarpeista.

Lyhyen pastoraaliteologian kurssin jälkeen paavi Benedictus XIII vihki veljekset papeiksi 7. kesäkuuta 1727 Pyhän Pietarin basilikassa Roomassa. Pappisvihkimyksen jälkeen he omistautuivat saarnaamiseen seurakunnissa, erityisesti syrjäisillä maaseutupaikkakunnilla, joissa ei ollut riittävästi pastoraalityötä hoitavia pappeja. Ristin Paolo tunnettiin yhtenä aikansa suosituimmista saarnaajista sekä sanojensa että anteliaiden laupeudentekojensa ansiosta. Heidän saarnaamisapostolaattinsa ja retriitit, joita he pitivät seminaareissa ja kirkollisissa instituuteissa, toivat heidän lähetystehtävänsä muiden tietoisuuteen, ja vähitellen yhteisö alkoi kasvaa.

Retriitit/luostarit
Ensimmäinen retriitti (passionistien perinteinen nimi luostareilleen) avattiin vuonna 1737 Monte Argentariossa. Silloin yhteisössä oli yhdeksän jäsentä. Paolo kutsui luostareitaan ”retriiteiksi” korostaakseen yksinäistä ja mietiskelevää elämää, jota hän piti välttämättömänä jokaiselle, joka halusi julistaa ristin sanomaa. Yhteisöllisen jumalanpalveluksen viettämisen lisäksi hänen yhteisönsä jäsenten oli omistettava vähintään kolme tuntia päivässä mietiskelevälle rukoukselle. Ensimmäisten passionistien harjoittama ankara elämäntapa ei rohkaissut suurta joukkoa, mutta Paolo piti parempana hidasta, toisinaan tuskallista kasvua kuin jotakin näyttävämpää.

Paavi Benedictus XIV antoi kirkollisen vahvistuksen passionistien luostarisäännölle 15. toukokuuta 1741.

Ristin palvelijan perintö
Lähes viisikymmentä vuotta Ristin Paolo toimi väsymättömänä Jumalan rakkauden ja Kristuksen kärsimyksen lähettinä Italiassa. Hänen kirjeitään on säilynyt yli kaksituhatta, joista suurin osa käsittelee hengellistä ohjausta, askeettista ja mystistä teologiaa. Hän osoittautui erittäin suosituksi saarnaajaksi, jonka kärsimysmystiikka vetosi kuulijoiden tunteisiin. Hän puhui paljon Kristuksen kärsimyksestä, mutta hänellä sanottiin olevan myös kyky profetoida, parantaa ja lukea ihmisten sydämiä. Monista kokemistaan jumalallisen armon osoituksista huolimatta hän eli ankaran askeettisesti ja uskoi olevansa hyödytön palvelija ja suuri syntinen.

Ristin Paolo kuoli 81 vuoden ikäisenä Roomassa 18. lokakuuta 1775. Kuolemaansa mennessä hän oli perustanut Italiaan 12 retriittiä/luostaria, joissa asui yli 180 pappia ja veljeä. Cornetossa (nykyisin Tarquiniassa) oli myös kontemplatiivisten nunnien luostari, jonka Paolo perusti muutama vuosi ennen kuolemaansa edistääkseen Jeesuksen kärsimyksen muistoa rukous- ja katumuselämän avulla naisten keskuudessa.

Liturgia ja kultti
Ristin Paolo eli seuraavien 9 paavien hallintokausien aikana: Innocentius XII (1691-1700), Klemens XI (1700-1721), Innocentius XIII (1721-1724), Benedictus XIII (1724-1730), Klemens XII (1730-1740), Benedictus XIV (1740-1758), Klemens XIII (1758-1769), Klemens XIV (1769-1774) ja Pius VI (1775-1799).

Paavi Pius IX (1846-1878) julisti Ristin Paolon autuaaksi 1. lokakuuta 1852 ja sitten pyhimykseksi 29. kesäkuuta 1867. Kaksi vuotta myöhemmin hänen juhlapäivänsä lisättiin roomalaiseen kalenteriin vietettäväksi 28. huhtikuuta kaksinkertaisena lokakuun 19. päivän rinnalla. Vuonna 1962 se luokiteltiin uudelleen kolmannen luokan juhlapäiväksi eli velvoittavaksi muistopäiväksi. Vuonna 1969 liturgisen uudistuksen jälkeen siitä tuli valinnainen muistopäivä, joka sijoitettiin hänen kuolinpäivänsä (18.10.) jälkeiselle päivälle lokakuun 19. päivään, sillä nyt 18. lokakuuta on Pyhän evankelista Luukkaan juhlapäivä. Lisäksi hänen juhlaansa vietetään Yhdysvalloissa vasta 20. lokakuuta, sillä Yhdysvalloissa vietetään Pohjois-Amerikan marttyyrien juhlaa 19. lokakuuta.

Ristin Paolo on passionistisääntökunnan suojeluspyhimys ja hänen symboleitaan ovat mies passionistiasussa, risti, musta tunika ja viitta, nahkavyö ja ruusukko, kirja ja risti sekä passionistisääntökunnan sydäntunnus.

San Paolo della Croce a Corviale on Roomassa Ristin Paololle omistettu titulaarikirkko, joka on rakennettu vuonna 1983. Hänen mukaansa muita nimettyjä kirkkoja on myös Porto Ercolessa, Casonessa ja Manduriassa.

Pyhän Ristin Paavalin muistopäivänä (19.10.) vietettävän Pyhän Messun rukoukset:

Alkuvirsi (1. Kor. 2:2)
En halunnut tietää teidän luonanne mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, en muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta.

Päivän rukous
Laupias Jumala, sinä herätit pyhässä pappi Paavalissa suuren rakkauden ristin salaisuuteen. Suo meidän hänen esirukoustensa vahvistamina avautua sinun armollesi ja hänen esimerkkinsä innostamina rohkeasti kantaa omaa ristiämme. Tätä pyydämme Herramme Jeesuksen Kristuksen, sinun Poikasi, kautta, joka kanssasi elää ja hallitsee Pyhän Hengen yhteydessä, Jumala, iankaikkisesta iankaikkiseen.

Uhrilahjarukous
Kaikkivaltias Jumala, katso näiden lahjojen puoleen, jotka autuaan Paavalin muistopäivänä eteesi kannamme, ja suo meidän, jotka vietämme Herramme kärsimisen salaisuuksia, elämässämme toteuttaa sitä, mitä alttarillasi toimitamme. Tätä pyydämme Kristuksen, Herramme, kautta.

Ehtoollisvirsi (1. Kor. 1:23-24)
Me julistamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on Jumalan voima ja Jumalan viisaus.

Päätösrukous
Jumala, autuaan Paavalin elämässä sinä valaisit meille ristin salaisuutta. Suo meidän tämän sakramenttisi vahvistamina alati pysyä Kristuksessa ja innokkaina palvella kirkossasi koko maailman pelastumista. Tätä pyydämme saman Kristuksen, Herramme, kautta.

(Roomalainen Messukirja, ss. 721-722)

Isä Tri Nguyen

Lähteet:
·       Evi Koski (toim.), Pyhimysten tie. Suomen katolisen hiippakunnan liturgisen kalenterin mukaiset pyhimysten juhlat ja muistopäivät, KATT, Helsinki 1978, s. 235.
·       Adalbert Engelhart OSB, Pyhien vuosi, Pyhien kalenteri vuoden jokaiselle päivälle, KATT, Saarijärvi 2001, ss. 326-327.
·       Tuula Luoma, Uudistettu käsikirja katolisista pyhimyksistä, Amanda, Turenki 2020, ss. 183-184.

Martin Bialas, The Mysticism of the Passion in St Paul of the Cross (Introduction by Jurgen Moltmann), San Francisco: Ignatius Press, 1990
Gabriele Cingolani, Saint Paul of the Cross: Challenged by the Crucified, Passionist Publications, 1994
David Hugh Farmer, The Oxford Dictionary of Saints. 3rd ed., Oxford University Press, Oxford 1992.
The Book of Saints: A Dictionary of Servants of God. 6th ed., Cassell, London 1994.
Catholic Encyclopedia
http://www.passionisti.org

Kuukauden pyhimys: Pyhä Ignatios Antiokialainen, piispa ja marttyyri (17.10.)

14/10/2024

Apostolisten isien joukkoon laskettu Ignatios oli syyrialaista syntyperää ja tuli Antiokian piispaksi noin vuonna 68-75. Hän syntyi noin vuonna 35-50 jKr ja kuoli noin vuonna 98-117 jKr. Hänen kuolemastaan on myöhemmin kirjoitettu marttyyriakti Martyrium Ignatii, joka on kuitenkin kärsinyt useista myöhemmistä muutoksista (interpolaatioista) ja josta varhaisin säilynyt versio on 900-luvulta peräisin olevasta pariisilaisesta Codex Colbertinuksesta. Näistä muutoksista johtuen erilaisten ajankohtien (syntymä, kuolema) arviointi on edelleen vaikeata.

Ignatios käytti arkailematta itsestään lisänimitystä ”jumalankantaja” (theophorus), sillä hän oli uskollinen nimelleen (lat. ignis, ’tuli’) antaen Kristuksen rakkauden palaa sydämessään voimallisesti. Nimitys theophorus tarkoittaa myös ”Jumalan kantamaa”. Perimätiedon mukaan Ignatios oli apostoli Johanneksen oppilas, joka olisi saattanut nuoruudessaan kohdata Jeesuksenkin. Erään vanhan legendan mukaan Ignatios oli se pieni lapsi, jonka Kristus toi apostolien keskelle, kun nämä väittelivät siitä, kuka heistä oli suurin. Kristus otti lapsen syliinsä ja nosti hänet esimerkiksi apostoleille ja kaikille kristityille. ”Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.” (Matt. 18:5, vrt. Mark. 9:37, Luuk. 9:48)

Antiokian piispa
Niinpä nuoruudessaan Ignatios tunsi henkilökohtaisesti monia apostoleja, erityisesti Pietarin, Paavalin ja Johanneksen. Yhdessä ystävänsä Polykarpos Smyrnalaisen kanssa hän sai opetusta uskon syvimmistä salaisuuksista evankelista Johanneksen jalkojen juuressa. Hän sai myös pappisvihkimyksensä suoraan apostoleilta. Vuosien 68-75 tienoilla Ignatioksesta tuli Syyrian provinssin keskuksen ja idän mahtavimman kaupungin Antiokian piispa. Hänen edeltäjänsä Euodos oli ensimmäinen Antiokian piispa apostoli Pietarin jälkeen ja oli johtanut Antiokian seurakuntaa 40-luvun alkupuolelta alkaen. Antiokia oli kaupunki, jossa Jeesuksen seuraajia ensimmäistä kertaa ruvettiin kutsumaan kristityiksi (Ap.t. 11:26). Ignatios toimi Antiokian piispana nelisenkymmentä vuotta ja oli seurakunnalleen hyvä ja huolehtiva esipaimen.

Uskonvainot
Keisari Domitianuksen (81-96) aikana Ignatios lohdutti vainottuja kristittyjä kaikkialla ja salaa toivoi itsekin voivansa seurata Kristusta mielestään täydellisellä tavalla, kokemalla marttyyrikuoleman. Näin ei kuitenkaan tuolloin tapahtunut. Seuranneina rauhan vuosina Ignatios järjesteli kirkon elämää ja oloja. Hän otti käyttöön antifonisen laulutavan nähtyään näyssä, kuinka enkelit taivaassa ylistivät Jumalaa vuoron perään kahtena kuorona. Hän loi seurakuntiinsa ja kristittyihin uutta uskoa apostolien helluntaina saamasta armosta ja sen läsnäolosta kirkollisessa elämässä. Hän kannusti kristittyjä välttämään kaikenlaista hajaannusta, pysymään yhtenäisinä rakkaudessa, kukin oman piispansa ympärillä. Hän kehotti uskovia olemaan kuuliaisia piispalle ja papistolle jakamattomin sydämin ja murtamaan Herran päivänä yhtä ainoaa leipää, joka on kuolemattomuuden lääke. Hänen tavoitteenaan oli pitää kirkko puhtaana, yhtenäisenä ja harhaoppien tavoittamattomissa.

Keisari Trajanuksen (98-117) aikana Ignatios joutui Syyrian provinssia kohdanneiden vainojen uhriksi. Hänet tuomittiin kuolemaan, vangittiin ja vietiin vartioituna laivalla Roomaan villipetojen tapettavaksi. Häntä vartioi koko matkan ajan kymmenen sotilasta, joita hän kutsui leopardeiksi. Ryhmä matkasi vuoroin laivalla ja vuoroin jalan. Reitti kulki Vähän-Aasian ja Kreikan kautta. Kaikkialla, missä he pysähtyivät, Ignatios vahvisti sanoillaan kristittyjä, jotka tulivat katsomaan Antiokian piispaa. Myrskyn ajamana seurue rantautui Smyrnaan, jossa Ignatiosta tuli tervehtimään piispa Polykarpos, joka tunsi syvää rakkautta ja surumielistä iloa tietäessään näkevänsä Ignatioksen viimeisen kerran tässä maailmassa. Ignatios uskoi kirkkonsa Polykarpoksen haltuun. Samoin häntä kävivät katsomassa naapurikaupunkien piispat, joille hän jätti viimeiset opetuksensa kehottaen heitä ottamaan vastaan pakanoiden solvaukset ja pilkan jäljitellen Kristuksen sävyisyyttä ja nöyryyttä vainoojiensa edessä. Ignatioksen ilo ja palava marttyyrikuoleman kaipaus levisivät kaikkiin kristittyihin. He eivät enää hyvästelleet häntä kuten kuolemaan tuomittua, vaan tervehtivät häntä kuin jo voittanutta sankaria ja taivaaseen lähdössä olevaa matkalaista.

Seitsemän kirjettä
Koko matkan ajan Ignatioksen annettiin tavata paikallisia kristittyjä ja kirjoittaa kirjeitä, mm. Efesoksen, Magnesian, Trallesin, Filadelfian, Smyrnan ja Rooman seurakunnille sekä Polykarpokselle.

Kirjeet antavat selkeän kuvan apostolien ajan kristillisyydestä. Ne näyttävät Ignatioksen syvästi uskollisena Kristukselle, jonka jumaluuden ja ylösnousemuksen ne selkeästi vahvistavat. Ignatios pyysi kristittyjä yhä uudelleen, etteivät nämä yrittäisi estää hänen marttyyrikuolemaansa. Tunnetuin on hänen lauseensa, jolla hän ilmaisee kaipauksensa saada kuolla Kristuksen tähden: ”Minä olen Jumalan vehnää. Petojen on jauhettava se hampaissaan, niin että minusta tulee Kristuksen puhdasta leipää.” Ignatios tiesi seuraavansa Kristusta kärsimyksessä ja saavansa häneltä iankaikkisen elämän: ”Mieluummin haluan kuolla ja päästä Jeesuksen luo kuin tulla koko maailman valtiaaksi.”

Muut tärkeimmät teemat käsittelevät kirkkoa, kirkon ykseyttä ja virkahierarkiaa, erityisesti piispuutta. Kirjeet ovat ensimmäisiä kirjallisia lähteitä, joissa näkyy kolmiportainen pappeus: piispa, pappi ja diakoni. Apostolinen suksessio on kirjeissä selvästi nähtävillä: helluntaina apostoleille annettu armolahja siirtyi kätten päällepanemisen kautta piispoille sukupolvesta toiseen. Ignatios kuvasi Rooman kirkon Pietarin ja Paavalin perustamaksi, ja sen tähden erityisen kunnioituksen arvoiseksi. Hän vaati kristittyjä pysymään lujina apostoleilta saamassaan uskossa ja olemaan kuuliaisia piispoillensa. Hän käytti ensimmäisen kerran kirjeissään ilmaisua ”katolinen kirkko”.

Ignatioksen kirjeitä pidettiin yhtä suuressa arvossa kuin Paavalinkin kirjeitä, niitä jopa luettiin messussa, ikään kuin ne kuuluisivat pyhiin kirjoituksiin.

Marttyyrikuolema
Ignatios kuoli marttyyrikuoleman Rooman Colosseumilla, missä raivokkaat leijonat tappoivat hänet ja söivät hänet niin, että jäljelle jäi vain muutamia isompia luita. Näin hänestä tuli todella Kristuksen puhdasta leipää.

Perimätiedon mukaan hän oli ensimmäinen kristitty joka kuoli marttyyrinä Colosseumilla. Kaikki muut, jotka tuomittiin ”ad bestias” eli heitettäviksi villieläinten eteen, kuolivat Circus Maximuksessa, Aventinuksen juurella.

Kristityt kokosivat talteen Ignatioksen reliikit, joita lähdettiin kuljettamaan takaisin Antiokiaan. Matkan varrella kristityt tervehtivät niitä kuin pyhä itse olisi palannut heidän keskuuteensa voittajana ja tunsivat syvää iloa siitä, että heidän rakastamansa esipaimen oli saanut päättää kilvoituksensa voitokkaasti.

Kirkon liturgia
Alla on pyhän Ignatios Antiokialaisen, piispan ja marttyyrin, muistopäivän (17. lokakuuta) Messun osat Roomalaisesta messukirjasta, ss. 718-719:

Alkuvirsi (Gal. 2:19-20)
Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Minä elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani.

Päivän rukous
Kaikkivaltias Jumala, sinä kaunistat kirkkoasi pyhien marttyyriesi veritodistuksella ja sinä kruunasit pyhän Ignatiuksen iankaikkisella kunnialla. Suo meidän, jotka vietämme hänen juhlapäiväänsä, saada alati voimaa hänen jalosta kilvoituksestaan. Tätä pyydämme Herramme Jeesuksen Kristuksen, sinun Poikasi, kautta, joka kanssasi elää ja hallitsee Pyhän Hengen yhteydessä, Jumala, iankaikkisesta iankaikkiseen.

Uhrilahjarukous
Taivaallinen Isä, marttyyrikuoleman kautta sinä valmistit pyhästä Ignatiuksesta, Kristuksen viljasta,
puhtaan, sinulle otollisen leivän. Ota laupiaasti vastaan myös nämä nöyrästi sinun eteesi kantamamme uhrilahjat. Tätä pyydämme Kristuksen, Herramme, kautta.

Ehtoollisvirsi
Olen Kristuksen vilja, petojen hampailla jauhettava, jotta minusta tulee Jumalalle puhdas leipä.

Päätösrukous
Isä Jumala, me olemme tänä pyhän Ignatiuksen juhlapäivänä vastaanottaneet sinun taivaallisen sakramenttisi. Antakoon se meille voimaa kantaa rohkeasti kristityn nimeä ja todistaa siitä elämällämme. Tätä pyydämme Kristuksen, Herramme, kautta.

Isä Tri Nguyen

Lähteet:

Adalbert Engelhart OSB, Pyhien vuosi, Pyhien kalenteri vuoden jokaiselle päivälle, KATT, Saarijärvi 2001, ss. 323-324.
Outi Kecskeméti, Taivaallisia suojelijoita, KATT, Helsinki 2002, s. 46.
Tuula Luoma, Käsikirja katolisista pyhimyksistä, Amanda, Vantaa 2015, s. 34.
Peter Halldorf, 21 kirkkoisää: Kristillisen uskon muotoutumisen historiaa, suom. Jorma Aspegrén, Barents Publishers-Fin, Kokkola 2001.
Heikki Koskenniemi (suom.), Apostoliset Isät, STKSJ 163, Jyväskylä 1989.
David Hugh Farmer, The Oxford Dictionary of Saints. 3rd ed., Oxford University Press, Oxford 1992.
The Book of Saints: A Dictionary of Servants of God. 6th ed., Cassell, London 1994.

www.catholic.org/saints/ tai www.catholic-forum.com/saints/indexsnt.htm

Su 20.10.24 vietämme Maailman lähetyspäivää

14/10/2024

Liturgisen kalenterin mukaan vietämme syksyn aikana mm. seuraavia tärkeitä juhlia:

8.9. Autuaan Neitsyt Marian syntymän juhla
Autuaan Neitsyt Marian syntymäjuhla sijoitettiin syyskuun 8. päiväksi 600-luvun alussa. Sitä vietetään yhdeksän kuukautta autuaan Neitsyt Marian perisynnittömän sikiämisen juhlan (8.12.) jälkeen. Päivämäärät ovat samalla tavalla laskennallisia kuin Jeesuksen syntymään liittyvät. Ei ollut kalenteria eikä väestörekisteriä, joista olisi voitu tarkistaa varmat päivämäärät. Oli eri syistä vietettyjä juhlia, joille annettiin uusi sisältö, ja niin rakennettiin liturgista kalenteria. Jeesuksen syntymän aikoihin esiintyi tähti-ilmiö, mahdollisesti Jupiterin ja Saturnuksen konjunktio, joka toistui sekä syksyllä että talvella. Syyskuu ja joulukuu olivat tässä suhteessa merkittäviä aikoja. Niinpä mahdollinen toinen tähtien ilmoittama aika (8.9.) annettiin Jumalan Pojan äidin syntymän juhla-ajaksi. Näissä juhlissa ei vietetä syntymäpäiviä nykyisessä merkityksessä vaan syntymän muistoa.

Neitsyt Marian syntymän muistoa oli alettu viettää jo 400-luvulla ilmeisesti Jerusalemissa olevan Pyhän Annan kirkon vihkipäivänä, kirkon “jossa Maria syntyi”. Toisen tradition mukaan Maria syntyi Nasaretissa, mutta se ei vaikuta tähän juhlaan. 600- ja 700-luvuilla sitä kutsuttiin “pieneksi naistenpäiväksi”. Marian syntymää on vietetty ”pelastuksen aamuruskona” bysanttilaisessa ja roomalaisessa liturgiassa. Se valmistaa tietä Kristukselle, ”vanhurskauden auringolle, joka ei koskaan sammu” (Mal. 3:20). Paavi Sergius (687-701) liitti Roomassa juhlan neljänneksi Maria-juhlaksi “enkelin ilmestymisen” (25.3.), “taivaaseen ottamisen” (15.8.) ja “visitaation” (31.5.) rinnalle.

Tänä vuonna autuaan Neitsyt Marian syntymän juhla osuu Herran päivään, sunnuntaihin 8.9.2024, siksi sitä ei vietetä liturgisesti, mutta voimme aina pyytää Äiti Marian esirukouksia samana päivänä.

Lauantaina 14.9.2024 vietämme Pyhän ristin ylentämisen juhlaa.
Kirkon perimätiedon mukaan keisari Konstantinuksen äiti, pyhä Helena, toimeenpani vuonna 326 kaivauksia Jerusalemissa. Kaivausten yhteydessä löydettiin Golgatalta kolme ristiä, joista yksi osoittautui Herran ristiksi. Tässä tilaisuudessa Jerusalemin silloinen piispa korotti eli ylensi ristin kaikkien nähtäväksi ja kumarrettavaksi. Juhla on saanut nimensä juuri tuosta tapahtumasta. Eräät lähteet kertovat, että Jerusalemissa vihittiin vuonna 335 suuri basilika Kristuksen ylösnousemuksen muistolle. Kirkko vihittiin 13. syyskuuta ja seuraavana päivänä kansa sai ensi kerran nähdä äsken löydetyn Herran ristin. Patriarkka Makarios, korkealla paikalla seisten, kohotti ristin kaikkien nähtäväksi kansan riemuiten laulaessa: "Herra armahda." Tuona vuonna 14. syyskuuta oli sunnuntai ja siksi oli erityisen sopivaa veisata: "Sinun ristillesi me kumarramme, Valtias, ja Sinun pyhää ylösnousemustasi ylistämme." Juhlassa osoitetaan kunnioitusta ristille, joka kerran oli kauhun ja kunniattomuuden symboli, mutta josta Jeesuksen kuoleman kautta on tullut meidän kunniamme ja pelastuksemme välikappale.

Pyhän Ristin ylentämisen juhla (14.9.) on samalla meidän seurakuntamme nimikkojuhla, jota vietämme juhlallisemmin kuitenkin siirrettynä sunnuntaille (15.9.2024) emerituspiispa Teemu Sipon johdolla. Nimikkojuhlan päämessun aikana otetaan myös 5 uutta jäsentä Katolisen kirkon täyteen yhteyteen. Rukoilkaamme heidän puolestaan!

15.9. Jeesuksen äidin tuskien muistopäivä
Syyskuun viidentenätoista päivänä Kirkko viettää vuosittain liturgiassaan vanhaa ja rakastettua juhlaa, Jeesuksen äidin tuskien muistopäivää. Jeesuksen äidin tuskat 15. syyskuuta perustuu juhlaan, joka hyväksyttiin Kölnin synodissa 1423 nimellä Marian seitsemän tuskaa, Septem Dolorum Beatae Maria Virginis. Juhlan viettäminen sallittiin serviittien, autuaan Neitsyt Marian palvelijoiden sääntökunnalle 1667. Paavi Innocentius XI otti sen kalenteriin 1688 ja Benedictus XIII määräsi sen koko kirkolle 1727. Hartaus levisi laajalle erityisesti paavi Pius VII:n puolesta pidettävänä esirukouksena, kun Napoleon oli ottanut hänet vangiksi 1809. Juhlaa vietettiin ensimmäisen paastosunnuntain jälkeisenä perjantaina. Rinnakkain tämän hartauden kanssa oli kehittynyt syyskuun 15. päivän juhlaksi autuaan Neitsyt Marian seitsemän tuskan -juhla, jonka paavi Pius VII vietti kiitosjuhlana vapautuessaan vankeudesta 1814. Vähitellen se korvasi paastonajan juhlan.

Nykyään liturgisessa kalenterissa on vain uudempi versio, jossa muistetaan Neitsyt Marian elämän kipupaikkoja: 1) Simeonin ennustus 2) pako Egyptiin 3) 12-vuotiaan Jeesuksen kolmipäiväinen katoaminen Jerusalemissa 4) Jeesuksen ristintie 5) Jeesuksen ristinnaulitseminen 6) Jeesuksen ristiltä ottaminen 7) Jeesuksen hautaaminen. Keskiajalla oli syntynyt lauluja Neitsyt Marian iloista. Niistä kehittyi vähitellen seitsemän tuskan vastineeksi Marian seitsemän ilon perinne, jolla ei kuitenkaan ole omaa juhlaa tai muistopäivää. Ilojen sisältö on ruusukkorukouksessa ja siten jatkuvassa muistossa. Ilot ovat 1) enkelin ilmestyminen 2) vierailu Elisabetin luona 3) Jeesuksen syntymä 4) kuninkaiden kumarrus 5) kohtaaminen Simeonin kanssa 6) Jeesuksen löytyminen temppelissä 7) Marian kruunaaminen taivaassa.

Tänä vuonna Jeesuksen äidin tuskien muistopäivä osuu Herran päivään, jälleen sunnuntaihin 15.9.2024, jolloin vietämme Pyhän Ristin seurakuntamme nimikkojuhlaa, siksi sitä ei vietetä liturgisesti.

29.9. Pyhien arkkienkelien Mikaelin, Gabrielin ja Rafaelin juhla
Sunnuntaina 29.9.2024 emme vietä pyhien arkkienkelien Mikaelin, Gabrielin ja Rafaelin juhlaa, joka tänä vuonna osuu Herran päivään, ylösnousemuksen päivään, pieneen pääsiäiseen, joka on tietysti tärkeämpi kuin enkelien päivä. Silti voimme aina muistella heitä samana päivänä, varsinkin jokaisessa Pyhän Messun vietossa, sillä he ovat aina siinä läsnä.

Kirkko on osoittanut alusta lähtien kunnioitusta enkeleille, kauan ennen kuin se alkoi kunnioittaa marttyyreja. Vanhassa ja Uudessa testamentissa puhutaan enkeleistä, jotka ovat lähettiläitä, ”palvelevia henkiä, palvelukseen lähetettyjä niitä varten, jotka saavat autuuden periä” (Hepr. 1:14). Juutalaisuudessa kehittyi oppi seitsemästä arkkienkelistä, joista kolme tunnettiin nimeltä: Mikael (”Kuka on Jumalan kaltainen?”), Gabriel (”Jumalan voima”) ja Rafael (”Jumala on parantanut”). Nämä arkkienkelit eli sotajoukkojen johtajat ovat yhdeksänportaisen enkelihierarkian kahdeksas ryhmä, kolmannen hierarkian toinen kuoro.

Enkelien kunnioitus yleistyi aluksi arkkienkeli Mikaelin juhlan yhteydessä. Italiassa Mikaelia kunnioitettiin jo 400-luvulla 29. syyskuuta, jolloin paavi Leo I vihki Mikaelin kirkon Via Salarian varrella. Vuodesta 1970 lähtien juhlaa on vietetty kirkossa myös kolmen arkkienkelin (Mikaelin, Gabrielin ja Rafaelin) juhlana. Jokaisessa Pyhässä Messussa Kirkko liittyy enkelikuoroon palvomaan kolmiyhteistä Jumalaa: ”Pyhä, pyhä, pyhä…”. Enkelien ylistyslaulu Kristuksen syntyessä kaikuu yhä kirkoissamme Glorian korkealla veisulla eli Kunnia-laululla. Synnintunnustuksessa me pyydämme autuasta Mariaa, kaikkia enkeleitä ja pyhiä rukoilemaan puolestamme.

Koko ihmiskunnan suojelijan lisäksi paavi Pius XII julisti Mikaelin vuonna 1950 myös poliisien taivaalliseksi suojelijaksi, ja onhan arkkienkeli Mikael meidän Tampereen Pyhän ristin seurakuntaamme kuuluvan Pietarsaaren kappelinkin suojelija. Vuonna 1951 paavi Pius XII julisti arkkienkeli Gabrielin sähköisissä tiedotusvälineissä työskentelevien, mm. radiotoimittajien taivaalliseksi suojelijaksi, perusteluna luonnollisesti Gabrielin rooli viestienviejänä. Toisaalta arkkienkeli Rafael on monien ammattikuntien, pyhiinvaeltajien, emigranttien ja sairaiden suojelija.

Keskiviikkona 2.10.2024 vietämme pyhien suojelusenkelien muistopäivää.
Usko suojelusenkeleihin tulee näkyviin sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa, mutta perustuu erityisesti Jeesuksen sanoihin: ”Heidän enkelinsä näkevät aina minun Isäni kasvot” (Matt. 18:10). Suojelusenkelien liturginen kunnioitus yleistyi kuitenkin vasta 1400- ja 1500-luvulla, aluksi arkkienkeli Mikaelin juhlan yhteydessä 29.9. Oikeastaan tapa viettää suojelusenkelien kunniaksi omaa juhlaa syntyi Espanjassa 1400-luvulla ja levisi nopeasti Portugaliin ja Habsburgien ”Espanjan kaudella” myös Itävaltaan. Paavi Klemens X sääti vuonna 1670, että pyhien suojelusenkelien juhlaa on vietettävä koko kirkossa 2. lokakuuta.

Suojelusenkelien muistopäivään 2.10. liittyvässä rukouksessa sanotaan: ”Kaikkivaltias Jumala, isällisessä huolenpidossasi sinä lähetät pyhät enkelisi meidän turvaksemme. Suo meidän tässä elämässä aina kokea heidän suojelustaan ja anna meidän kerran taivaassa iloita yhdessä heidän kanssaan.”

7.10. Ruusukkorukouksen Neitsyt Marian muistopäivä
Ruusukkorukouksen Neitsyt Maria 7. lokakuuta muistuttaa sodasta selviämisestä. “Eurooppalainen liittoutuma” taisteli Turkkia vastaan pysäyttääkseen Turkin ja islamin leviämisen Eurooppaan. Lepanton taistelua Kreikan rannikolla 1571 johti pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Kaarle V:n poika Juhana Itävaltalainen. Taistelun ajan Roomassa ruusukon veljeskunta rukoili ruusukkorukousta voiton puolesta. Ruusukon veljeskunta on maallikkodominikaanien 1468 perustama yhteisö, jonka päätehtävänä oli ruusukon hartauden levittäminen.

Paavi Pius V määräsi voiton vuosipäiväksi 7. lokakuuta Marian juhlan. Paavi Gregorius XIII määräsi 1573, että kaikissa kirkoissa, joissa on ruusukon alttari, piti viettää ruusukon juhlaa 1. lokakuuta. Juhla laajeni koko kirkkoon, kun turkkilaiset oli voitettu taas kerran 1716. Paavi Pius X siirsi juhlan takaisin alkuperäiselle paikalleen 1913.

Pohjoismaissa 7. lokakuuta on kuitenkin pyhän Birgitan juhla, minkä tähden ruusukkorukouksen muistopäivää vietetään vasta seuraavana päivänä. Niinpä täällä Suomessa vietämme Ruusukkorukouksen Neitsyt Marian muistopäivää vasta tiistaina 8.10.2024.

Sunnuntaina 20.10.2024 vietämme Maailman lähetyspäivää
Lokakuuta on Katolisen kirkon perinteessä pidetty sekä ruusukon että lähetystyön kuukautena. Se alkaa heti pyhän Jeesus-lapsen Teresan, lähetystyön suojelijan, muistopäivän viettämisellä (1.10.), joka on tavallaan johdanto tulevaan Maailman lähetyspäivään, joka tänä vuonna osuu hiippakunnassamme 20. päivään. Perinteisesti Maailman lähetyspäivää vietetään kaikissa katolisissa maissa lokakuun toiseksi viimeisenä sunnuntaina, siis kolmantena tai neljäntenä sunnuntaina. Toisaalta Ekumeenista lähetyspyhää vietetään täällä Suomessa lokakuun toisena viikonvaihteena (tänä vuonna 12.-13.10.), jolloin katolilaiset, ortodoksit ja luterilaiset korostavat yhdessä kristittyjen yhteistä lähetysidentiteettiä ja muistuttavat samalla yhteisen todistuksen ja keskinäisen rauhan merkityksestä.

Sekä Maailman lähetyspäivä että Ekumeeninen lähetyspyhä kutsuvat meitä olemaan Jeesuksen lähettiläinä. Jokainen kastettu on kutsuttu omalla elämällään, saamiensa lahjojen ja asemansa mukaan antamaan oma panoksensa Jumalan valtakunnan levittämiseen omassa ympäristössään tai kotimaansa ulkopuolella (Vat. II kirk.kok., Apostolicam actuositatem, 2). Ennen taivaaseen astumistaan Kristus antoi lähetyskäskynsä apostoleille ja heidän kauttaan meille, kaikille kristityille (Matt. 28:19-20).

Maailmanlaajuista lähetystyötä johtaa nyt Evankelioinnin virasto (ent. Pro propaganda Fide, per. 1622) Rooman kuuriassa. Sen yhteydessä toimii neljä paavillista lähetysseuraa, jotka ”ovat etuoikeutettu keino edistää tätä lähetysyhteistyötä hengellisesti ja aineellisesti.” Paavillinen uskon levittämisen seura (Pontifical Society for the Propagation of the Faith) on yksi lähetysseuroista, jonka kanssa Pohjoismaiden paikalliskirkot tekevät yhteistyötä ja joka vastaa maailman lähetyspäivän järjestelyistä ja antaa uusille, vasta perustetuille tai köyhille hiippakunnille välttämätöntä tukea niiden ponnistellessa kohti omavaraisuutta. Maailman lähetyspäivän kolehti suunnataan tälle seuralle. Lähetystyö on koko Kirkon vastuutehtävä, ja Pohjoismaiden katoliset hiippakunnat pyrkivät auliisti tukemaan paavillisten lähetysseurojen koordinoimaa evankelioimistyötä. Pyydämme teidän rukouksianne ja avustustanne. Rukouksillamme ja taloudellisella tuellamme me tuomme yhdessä Herran rakkautta ja konkreettista apua kaikkein haavoittuvimmille yhteisöille paavin lähetystyössä.

Vuonna 1926 paavi Pius XI aloitti Maailman lähetyspäivän vieton antaakseen lähetystyölle taloudellista varmuutta. Kaikki katoliset hiippakunnat antavat ”lähimmäisenrakkauden pienen rovon” lähetyspäivänä. Se tarjoaa meille jokaiselle mahdollisuuden tukea kirkon elämää antavaa läsnäoloa monien lähetyshiippakuntien köyhien ja syrjäytyneiden keskuudessa. Meidän rukouksemme ja lahjoituksemme auttavat tukemaan kirkkoja, sairaaloita, kouluja ja kutsumuksia maissa, joissa kirkko on uusi, vasta perustettu tai köyhä. Se on tilaisuutemme osoittaa rakkautta ja solidaarisuutta veljiämme ja sisariamme kohtaan, jotka jakavat kanssamme saman uskon.

Kolehdit kerätään 20. lokakuuta 2024 kaikissa messuissa Kirkon lähetystyön hyväksi.

Isä Tri Nguyen

Lähde:
·       Evi Koski (toim.), Pyhimysten tie. Suomen katolisen hiippakunnan liturgisen kalenterin mukaiset pyhimysten juhlat ja muistopäivät, KATT, Helsinki 1978
·       Adalbert Engelhart OSB, Pyhien vuosi, Pyhien kalenteri vuoden jokaiselle päivälle, KATT, Saarijärvi 2001
·       Outi Kecskeméti, Taivaallisia suojelijoita, KATT, Helsinki 2002
·       Tuula Luoma, Uudistettu käsikirja katolisista pyhimyksistä, Amanda, Turenki 2020

Lokakuun pyhimys: pyhä Hedvig, sääntökuntalainen (16.10.)

14/10/2024

Baijeri ja Sleesia
Hedvig (tai Jadwiga) syntyi 1174 Andechsin linnassa, Baijerissa, ja oli moravialaista syntyperää. Hän itse oli Unkarin pyhän Elisabetin täti. Hänen isänsä, Berthold IV, oli Kroatian ja Dalmatian herttua. Hänen isoisänsä, Berthold III, oli taistellut Fredrik Barbarossan joukoissa ja saanut sankarin maineen Milanon taistelussa. Perhe oli siis tunnettu ja kunnioitettu.

Hedvig sai loistavan kasvatuksensa, alkaen viiden vuoden iästä, Hitzingenissä benediktiininunnien luona, lähellä Würzburgia. Jo kaksitoistavuotiaana hänet naitettiin poliittisista syistä 18-vuotiaalle Sleesian herttualle, Henrikille, joka seurasi isäänsä valtaistuimelle 1202. Näin Hedvig jätti isänmaansa lopullisesti ja matkusti Puolaan. Ensimmäisen lapsensa hän synnytti 13-vuotiaana. Näytti siltä, että avioliitto, jossa perheenäiti itse oli vasta lapsi, olisi ennalta määrätty epäonnistumaan, mutta toisin kävi: puolisot elivät tosi rakkaudessa ja sopusoinnussa. Synnytettyään seitsemännen lapsensa Hedvig pyysi mieheltään, että he eläisivät siitä lähtien veljenä ja sisarena, ja Henrik täytti rakkaan puolisonsa toivomuksen. Tämäkään ei horjuttanut perheen onnea. Toki seitsemän lasta aiheutti vanhemmilleen myös paljon huolta riidoillaan ja rajulla käyttäytymisellään.

Luostarit ja köyhät
Hedvig ja hänen puolisonsa Henrik edistivät kuningaskuntansa hengellistä elämää perustamalla luostareita ja hoitamalla köyhiä. He omistautuivat koko elämänsä ajan ihmisten elinolojen kohentamiseen Sleesiassa. Hedvig kutsui kotimaastaan siirtolaisia opettamaan talonpojille uudenaikaisia maanviljelymenetelmiä. Trzebnicaan, Breslaun pohjoispuolelle, hän perusti sistersiläisluostarin, maan ensimmäisen naisluostarin. Heidän hallitusaikanaan Sleesiaan perustettiin kaksitoista kaupunkia ja useita kyliä. Kaupunkeihin rakennettiin kirkkoja ja sairaaloita. Monet miesten ja naisten sääntökunnat noudattivat heidän kutsuaan ja asettuivat Puolaan.

Hedvig tunsi erityistä rakkautta köyhiä kohtaan. Hän ei hävennyt pestä omin käsin köyhien lapsia, hoitaa sairaita ja opettaa heille Isä meidän -rukousta. Hän huolehti mielellään orpolapsista, vangeista ja kärsivistä. Rakkaudentyöt, paastoamiset ja valvomiset olivat hänen elämänsä sisältönä.

Leskestä luostarisisar
Herttua Henrik kuoli 1238, ja kolme vuotta myöhemmin hänen poikansa Henrik II kaatui taistelussa tataareja vastaan. Kotimaasta saapui viesti, että Hedvigin sisar oli murhattu, hänen kaikki veljensä julistettu pannaan ja Andechsin linna poltettu maan tasalle. Onnen aika oli päättynyt.

Puolison ja kuuden lapsen kuoltua Hedvig vetäytyi 1241 Trzebnican luostariin, jossa hänen tyttärensä Gertrud oli abbedissana ja jossa hän eli elämänsä loppuvuodet sisterssiläissisarena. Sukulaispiirissä oli tehty niin paljon rikoksia, että Hedvig tahtoi voittaa vihan rakkaudella ja syyllisyyden sovituksella.

Luostarissa hänen kerrottiin tehneen ihmeitä ja ennustaneen tulevia tapahtumia. Siellä hän myös kuoli 15. lokakuuta 1243, juuri 70 vuotta täytettyään. Hänet haudattiin luostarin kirkkoon.

Vuonna 1267 hänet julistettiin pyhimykseksi. Sleesia, koko Puola ja Berliinin kaupunki kunnioittavat häntä suojelijanaan.

Suomalaisia etunimiä: Helvi, Heta ja Hedda.

Pyhän Hedvigin muistopäivänä (16.10.) vietettävän Pyhän Messun päivän rukous:

Kaikkivaltias Jumala, pyhässä Hedvigissä sinä annoit meille nöyrän ja hurskaan elämän esikuvan. Hänen puoltorukoustensa tähden suo meidän alati kokea elämässämme sinun apusi. Tätä pyydämme Herramme Jeesuksen Kristuksen, sinun Poikasi, kautta, joka kanssasi elää ja hallitsee Pyhän Hengen yhteydessä, Jumala, iankaikkisesta iankaikkiseen. (Roomalainen Messukirja, s. 717)

Isä Tri Nguyen

Lähteet:
·       Evi Koski (toim.), Pyhimysten tie. Suomen katolisen hiippakunnan liturgisen kalenterin mukaiset pyhimysten juhlat ja muistopäivät, KATT, Helsinki 1978, s. 227.
·       Adalbert Engelhart OSB, Pyhien vuosi, Pyhien kalenteri vuoden jokaiselle päivälle, KATT, Saarijärvi 2001, ss. 320-321.
·       Tuula Luoma, Uudistettu käsikirja katolisista pyhimyksistä, Amanda, Turenki 2020, s. 121.
·       David Hugh Farmer, The Oxford Dictionary of Saints. 3rd ed., Oxford University Press, Oxford 1992.
·       The Book of Saints: A Dictionary of Servants of God. 6th ed., Cassell, London 1994.
·       www.catholic.org/saints/ tai www.catholic-forum.com/saints/indexsnt.html

Lokakuun pyhimys: Pyhä Callixtus I, paavi ja marttyyri (14.10.)

8/10/2024

Pyhä Callixtus I oli paavi vuosina 217-222. Alkukirkon historioitsija Eusebios ja Liberian luettelo mainitsevat hänen paavikautensa kestäneen siis viisi vuotta. Hänen syntymäajastaan ja -paikastaan ei ole varmaa tietoa, mutta mahdollisesti hän syntyi noin vuonna 155 ja kuoli Roomassa noin vuonna 222. Näin ollen hän eli Rooman keisarien Elagabaluksen (218-222) ja Aleksanteri Severuksen (222-235) hallituskaudella.

Orja ja diakoni
Se, mitä Callixtuksesta tiedetään, on suurimmaksi osaksi peräisin hänen vastustajiensa kirjoituksista. Hänen aikalaisensa ja vihollisensa, Tertullianus ja Rooman Hippolytos, Philosophumena-kirjan kirjoittaja, kertovat, että Callixtus oli kristityn roomalaisen Carpophoruksen orja. Hänen isäntänsä johti hänet kristinuskoon ja asetti hänet hoitamaan varoja, jotka muut kristityt antoivat almuina leskien ja orpojen hoitoa varten. Hän hukkasi kristittyjen pankkiin säilyttämät rahat ja pakeni Roomasta, mutta hänet saatiin kiinni Portuksen lähellä. Tarinan mukaan Callixtus hyppäsi yli laidan välttääkseen vangitsemisen, mutta hänet pelastettiin ja vietiin takaisin isäntänsä luo. Hänet vapautettiin velkojien pyynnöstä, jotka toivoivat voivansa saada osan rahoista takaisin, mutta hänet pidätettiin uudelleen metelöinnistä synagogassa, kun hän yritti lainata rahaa tai periä velkoja joiltakin juutalaisilta.

Kerrotaan, että kristittynä tuomittu Callixtus tuomittiin sitten työskentelemään Sardinian kaivoksissa. Hänet vapautettiin muiden kristittyjen kanssa eunukkipresbyteeri Hyacinthuksen pyynnöstä, hänen, joka edusti Marciaa, keisari Commoduksen suosikkirakastajatarta. Silloin hänen terveytensä oli niin heikentynyt, että hänen kristityt ystävänsä lähettivät hänet Antiumiin toipumaan ja paavi Victor I (189-199) antoi hänelle täyden hoidon ja vapautuksen.

Vuonna 199 paavi Zefyrinus vihki Callixtuksen diakoniksi ja uskoi tämän valvontaan Via Appian varrella sijainneet kristilliset hautapaikat. Koska Rooman kristillinen seurakunta oli hyvin suuri, Callixtus rakennutti Via Appian varrelle laajan katakombin, joka sittemmin sai hänen nimensä. Tästä paikasta tuli monien paavien hautausmaa ja se oli ensimmäinen kirkon omistama maaomaisuus. Kolmannella vuosisadalla yhdeksän paavia haudattiin Callixtuksen katakombiin, osaan, jota nyt kutsutaan Capella dei Papiksi. Arkeologi Giovanni Battista de Rossi löysi nämä katakombit uudelleen vuonna 1849. Kerran keisari Julianus Luopio kirjoitti eräälle pakanapapille sanoen: ”Kristityt ovat saavuttaneet suurimman suosion, koska he rakastavat muukalaisia ja koska he huolehtivat kuolleidensa hautaamisesta.”

Paavius ja vaikeus
Diakoni Callixtus osoittautui päteväksi mieheksi, ja paavi Zefyrinuksen kuoltua 217 hänet valittiin Rooman piispaksi, Pietarin istuimelle. Rooman papiston konservatiivinen siipi reagoi voimakkaasti valintaa vastaan ja valitsi historian ensimmäisen vastapaavin, Hippolytuksen, joka ei kaihtanut mitään keinoja taistellessaan laillista paavia vastaan. Hän pani toimeen kunnollisen panettelukampanjan, jossa hän esitti Callixtuksen opillisesti epäluotettavaksi ja maalasi hänelle rikollisen menneisyyden. Totuus oli päinvastoin se, että Callixtus puolusti kristillistä totuutta gnostilaista ja muuta harhaoppia vastaan.

Callixtusta vastustettiin myös kurinpitokysymyksissä. Häntä pidettiin aivan liian lempeänä syntisiä kohtaan. Hän lievensikin ankaraa kirkkokuria, hän mm. salli katuvien murhaajien ja avionrikkojien tulla ehtoolliselle, jolloin häntä syytettiin velttoudesta. Hän vakiinnutti käytännön synninpäästöstä kaikista synneistä, mukaan lukien aviorikos ja murha. Hän halusi myös tunnustaa päteväksi avioliiton vapaan ja orjan välillä, mikä oli vastoin Rooman siviililakia. Juuri näin viha häntä kohtaan ryöpsähti uuteen vauhtiin, kun hän hyväksyi orjien ja vapaiden väliset avioliitot.

Paavi Callixtuksen voimat eivät heikentyneet, vaikka hän olikin murheissaan Kirkon hajoamisesta. Hän sääti niin kutsutut neljän vuodenajan eli kvatemberpäivät ja antoi maalata ensimmäiset kristilliset taideteokset Rooman kirkkoihin edistämään kansan hurskautta. Historioitsijat pitävät Callixtusta varhaisen Rooman kirkon aktiivisimpiin ja tärkeimpiin piispoihin kuuluvana.

Kuolema ja kunnioitus
Paavi Callixtusta kunnioitettiin marttyyrina 4. vuosisadalta lähtien. On mahdollista, että paavi Callixtus kärsi marttyyrikuoleman noin vuonna 222 tai 223, ehkä kansannousun aikana, ehkä tulemalla heitetyksi kaivoon. Pyhän Callixtuksen apokryfisten tekojen mukaan Rooman pappi Asterius löysi Callixtuksen ruumiin sen jälkeen, kun se oli heitetty kaivoon, ja hautasi sen yöllä. Rooman prefekti Aleksanteri pidätti Asteriuksen tästä teosta ja tappoi hänet heittämällä sillalta Tiber-jokeen.

Callixtus haudattiin Calepodiuksen hautausmaalle Via Aurelian varrelle ja hänen vuosipäivänsä antavat neljännen vuosisadan Depositio Martyrum ja myöhemmät martyrologiat lokakuun 14. päiväksi. Hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin 9. vuosisadalla Santa Maria in Trastevere -basilikaan, jonka hän oli rakennuttanut.

Vastapaavi Hippolytus pitkitti vastustustaan paavi Callixtuksen kahden seuraajan ajan, kunnes hänet vangittiin laillisen paavin, Pontianuksen (230-235), kanssa keisari Maximinuksen (235-238) vainossa. Molemmat kuolivat marttyyrikuoleman, mutta Hippolytus teki sitä ennen sovinnon Kirkon kanssa.

Callixtus on hautausmaiden työntekijöiden suojeluspyhimys.

Pyhän Callixtus I:n muistopäivänä (14.10.) vietettävän Pyhän Messun päivän rukous:

Kaikkivaltias Jumala, kuule laupiaasti kansasi rukoukset ja suo meidän, jotka iloiten muistamme paavi Callixtuksen todistuskuolemaa, saada apua hänen ansioistaan. Tätä pyydämme Herramme Jeesuksen Kristuksen, sinun Poikasi, kautta, joka kanssasi elää ja hallitsee Pyhän Hengen yhteydessä, Jumala, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.
(Roomalainen Messukirja, s. 715)

Isä Tri Nguyen

Lähteet:
·       Evi Koski (toim.), Pyhimysten tie. Suomen katolisen hiippakunnan liturgisen kalenterin mukaiset pyhimysten juhlat ja muistopäivät, KATT, Helsinki 1978, s. 224.
·       Adalbert Engelhart OSB, Pyhien vuosi, Pyhien kalenteri vuoden jokaiselle päivälle, KATT, Saarijärvi 2001, ss. 318-319.
·       Tuula Luoma, Uudistettu käsikirja katolisista pyhimyksistä, Amanda, Turenki 2020, ss. 38-39.
·       David Hugh Farmer, The Oxford Dictionary of Saints. 3rd ed., Oxford University Press, Oxford 1992.
·       The Book of Saints: A Dictionary of Servants of God. 6th ed., Cassell, London 1994.
·       Encyclopædia Britannican toimittajat. "Pyhä Calixtus I". Encyclopædia Britannica.

J.N.D. Kelly, Oxfordin paavien sanakirja (2. painos), Oxford University Press 2006, ss. 13-14.
Jussi Hanska, Kristuksen sijaiset maan päällä? Paaviuden historiaa apostoli Paavalista Johannes Paavali toiseen. SKS, Vammala 2005.

Kuukauden pyhimykset: pyhät apostolit Simon ja Juudas (28.10.)

Ruusukkorukouksesta

Eukaristia (43): Embolismi ja doksologia

Kuukauden pyhimys: pyhä Ristin Paavali, pappi (19.10.)

Kuukauden pyhimys: Pyhä Ignatios Antiokialainen, piispa ja marttyyri (17.10.)

Su 20.10.24 vietämme Maailman lähetyspäivää

Lokakuun pyhimys: pyhä Hedvig, sääntökuntalainen (16.10.)

Lokakuun pyhimys: Pyhä Callixtus I, paavi ja marttyyri (14.10.)

Uutissivu

Arkisto

Hakusanat