Blog Archives

Eukaristia (44): Rauhantervehdys

30/11/2024

Edellisellä kerralla jatkoimme kommuunion vieton etenemistä Isä meidän -rukouksen jälkeen tutkimalla papin lausumaa embolismia eli kehotusrukousta, jonka kansa päättää doksologialla eli ylistyslauseella. Tämä akklamaatio eli rukoushuudahdus ilmaisee myös Kristuksen ikuista kuninkuutta: hänen on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Heti tätä seuraavat ns. rauhantervehdyksen johdanto ja tervehdyksen antaminen, joihin tutustumme nyt tässä artikkelissa.

Rauhantervehdyksen johdanto
Embolismin ja doksologian jälkeen pappi kädet levitettyinä lausuu kuuluvalla äänellä: Herra Jeesus Kristus, sinä sanoit apostoleillesi: rauhan minä jätän teille, minun rauhani sen minä annan teille. Sen tähden me pyydämme: älä katso syntejämme vaan kirkkosi uskoa. Kokoa ja varjele sitä rauhassa ja ykseydessä tahtosi mukaan, sinä, joka elät ja hallitset iankaikkisesta iankaikkiseen.
Pappi liittää kätensä yhteen ja kansa vastaa: Aamen.

Nykyisessä Roomalaisessa messukirjassa tarjotaan myös seuraavanlaisia vaihtoehtoja rauhantervehdykseen riippuen liturgisesta ajasta (RM, ss. 518-519):

Jouluaikana pappi voi sanoa: Herra Jeesus Kristus, sinun syntymäsi toi rauhan maan päälle. Sen tähden me pyydämme: älä katso syntejämme vaan kirkkosi uskoa. Kokoa ja varjele sitä rauhassa ja ykseydessä tahtosi mukaan, sinä, joka elät ja hallitset iankaikkisesta iankaikkiseen.

Paastonaikana: Herra Jeesus Kristus, sinä olet meidän rauhamme ja sovituksemme. Sen tähden me pyydämme: älä katso syntejämme vaan kirkkosi uskoa. Kokoa ja varjele sitä rauhassa ja ykseydessä tahtosi mukaan, sinä, joka elät ja hallitset iankaikkisesta iankaikkiseen.

Pääsiäisaikana: Herra Jeesus Kristus, ylösnousemuksesi päivänä sinä astuit opetuslastesi keskelle ja sanoit: Rauha teille. Sen tähden me pyydämme sinua, joka olet synnin ja kuoleman voittaja: älä katso syntejämme vaan kirkkosi uskoa. Kokoa ja varjele sitä rauhassa ja ykseydessä tahtosi mukaan, sinä, joka elät ja hallitset iankaikkisesta iankaikkiseen.

Näissä rauhantervehdyksen johdantosanoissa ilmenee, että uskovat rukoilevat Kirkon ja koko ihmiskunnan perheen rauhan ja ykseyden puolesta ja osoittavat toisilleen keskinäistä rakkautta, ennen kuin he tulevat osallisiksi yhdestä leivästä ja yhdestä maljasta.

Heti näiden sanojen jälkeen kansan puoleen kääntyneenä pappi levittää kätensä ja liittäen ne yhteen sanoo: Herran rauha olkoon aina teidän kanssanne.
Tähän kansa vastaa: Niin myös sinun henkesi kanssa.

Rauhantervehdyksen antaminen
Tässä vaiheessa diakoni tai pappi voi sanoa esimerkiksi: Antakaamme toisillemme rauhan merkki.
Seuraa siis Kristuksen rauhan antaminen. Paikallisen tavan mukaan kaikki antavat toisilleen rauhan ja rakkauden merkin. Niin sekä pappi toivottaa rauhaa diakonille tai avustajille, että myös kaikki maallikot antavat rauhanmerkin toinen toisilleen. Kansojen erityisluonteen ja tavat huomioon ottaen piispainkokoukset määräävät rauhantervehdyksen muodon.

Mitä tulee konkreettisesti rauhan merkkiin ja sen antamiseen, paavi Benedictus XVI:n apostolisen kehotuskirjeen Sacramentum caritatis (13.3.2007) numero 49 valaisee sen käytäntöä hienosti näin: ”Eukaristia on luonteeltaan rauhan sakramentti. Messussa tämä eukaristisen mysteerin ulottuvuus ilmenee erityisesti rauhan merkissä. Tällä merkillä on varmasti suuri arvo (vrt. Joh 14:27). Meidän aikanamme, joka on täynnä pelkoa ja konflikteja, tämä ele on tullut erityisen puhuttelevaksi, kun Kirkko on tullut yhä tietoisemmaksi vastuustaan rukoilla sinnikkäästi rauhan ja ykseyden lahjaa itselleen ja koko ihmiskunnalle. Jokaisessa sydämessä on varmasti hillitön halu rauhaan. Kirkko antaa äänen toivolle rauhasta ja sovinnosta, joka nousee jokaisesta hyväntahtoisesta miehestä ja naisesta, ja suuntaa sen siihen, joka ”on meidän rauhamme” (Ef. 2:14) ja joka voi tuoda rauhan yksilöille ja kansoille silloin, kun kaikki inhimilliset ponnistelut epäonnistuvat. Voimme näin ollen ymmärtää sen tunteen, joka niin usein herää, kun liturgisessa vietossa annetaan rauhan merkki. Siitä huolimatta piispainsynodin aikana keskusteltiin siitä, olisiko tässä eleessä syytä noudattaa suurempaa maltillisuutta, sillä sitä voidaan liioitella ja se voi aiheuttaa tiettyä häiriötä seurakunnassa juuri ennen ehtoollisen vastaanottamista. On pidettävä mielessä, että mitään ei menetetä, kun rauhan merkkiä leimaa raittius, joka säilyttää vieton oikean hengen, kuten esimerkiksi silloin, kun se rajoitetaan kunkin välittömiin vierustovereihin.” (SCa 49)

Niinpä on tapana toivottaa ympärillä oleville Kristuksen rauhaa sekä sanoin että käden ojentamisella. Se on tervehdys, joka on samalla siunaus ja esirukous. Siinä voi nähdä myös keskinäisen sovinnon ja yhteenkuuluvuuden merkin. Sen seurauksena Kirkko tuntuu aivan säteilevän iloa ja keskinäistä yhteenkuuluvaisuutta. Sen hetken ainakin Jumalan kansa on todella yhteenkuuluva Jumalan perhe.

Lisäksi Pyhässä Messussa edellytetään, että Kristuksen seuraaja on etukäteen sopinut veljensä kanssa. Muistammehan Jeesuksen vuorisaarnan painavia sanoja: ”Jos siis olet viemässä uhrilahjaasi alttarille, ja siinä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, jätä lahjasi alttarin eteen ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa. Mene sitten vasta antamaan lahjasi” (Mt 5:23-24). Jeesus korostaa, että jumalanpalvelus, joka eniten miellyttää Jumalaa, on lähimmäisenrakkaus, ja että sen on oltava myös jumalanpalveluksemme perustana. Jos tahdot antaa isällesi lahjan samaan aikaan, kun olet vihoissa veljesi kanssa (tai veljesi sinun kanssasi), mitä isäsi sanoisi? ”Sovi ensin veljesi kanssa, ja tule sitten antamaan lahjasi minulle”. Jos emme rakasta toisiamme, jumalanpalveluksemme ei miellytä Jeesusta. Hän ei ota vastaan rukoustamme, ehtoolliseen osallistumistamme ja niitä uhrauksia, joita voimme tehdä, ellei se kaikki ole lähtöisin sydämestä, joka on sovussa kaikkien kanssa ja rakastaa kaikkia.

Rauhantervehdyksen johdanto ja tervehdyksen antaminen haastavat meitä elämään todella Jumalan lapsina, rauhassa ja sovinnossa kaikkien kanssa.

Isä Tri Nguyen

Lähteet:

Roomalaisen Messukirjan yleinen johdanto (RMYJ), Pieksämäki 1999, II luku
Katolisen kirkon katekismus, LEV & KATT, Jyväskylä 2005, II osa, nrot 1104-1109, 1322-1419
Katolisen kirkon katekismuksen kompendium, LEV & KATT, Keuruu 2013, II osa, nrot 223, 271-294
Katolinen uskomme, suom. E. Koski, KATT, Kerava 1974, 16. luku, ss. 213-221
Vatikaanin II kirk.kok. (1962-65), konstituutio Sacrosanctum Concilium pyhästä liturgiasta (4.12.1963), lyh. SC
Vatikaanin II kirk.kok., konstituutio Lumen gentium Kirkosta (21.11.1964), lyh. LG
Vatikaanin II kirk.kok., konstituutio Dei Verbum jumalallisesta ilmoituksesta (18.11.1965)
Vatikaanin II kirk.kok., dekreetti Presbyterorum ordinis pappeudesta (7.12.1965), lyh. PO
The Sacred Congregation of Rites, instruction on Implementing the Constitution on Sacred Liturgy, Inter oecumenici, 26.9.1964; AAS 56 (1964).
The Sacred Congregation of Rites, instruction Musicam Sacram (5.3.1967), AAS 59 (1967) 300-320.
The Sacred Congregation of Rites, instruction on Eucharistic Worship, Eucharisticum Mysterium, 25.5.1967; AAS 59 (1967).
paavi Pius XII, kiertokirjeet Mystici Corporis (29.6.1943) ja Mediator Dei (20.11.1947)
paavi Paavali VI, kiertokirje Mysterium fidei (3.9.1965)
paavi Johannes Paavali II, kiertokirje Ecclesia de Eucharistia (17.4.2003)
Liturgian ja sakramenttijärjestyksen kongregaatio, asiakirja Redemptionis Sacramentum (23.4.2004)
paavi Benedictus XVI, apostolinen kehotuskirje Sacramentum caritatis (13.3.2007), lyh. SCa

”Dilexit nos” ja marraskuun pyhimys: Pyhä Gertrud, neitsyt (16.11.)

30/11/2024

Älykäs oblaatti
Gertrudin varhaislapsuudesta tiedetään hyvin vähän. Hän syntyi Pyhään Saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan kuuluneessa Thüringenissä, oletettavasti Eislebenin kaupungissa, loppiaisena vuonna 1256. Hänen vanhemmistaan ei ole mitään tietoa, mutta tiedetään että noin viisivuotiaana tyttö siirtyi oblaatiksi benediktiiniluostariin Helftaan. Ei tiedetä varmasti, olivatko Gertrudin vanhemmat hänen luostariin tulonsa takana, vai oliko hän mahdollisesti jäänyt orvoksi. Tarkat tiedot puuttuvat.

Helftan luostarissa oli jo silloin kaksi suuret mystiset lahjat saanutta pyhää sisarta: luostarin abbedissa, hänkin nimeltään Gertrud (Hackebornin Gertrud), ja hänen nuorempi sisarensa Mechtild. Sellaisten opettajien ja hengellisten esikuvien ohjauksessa tähän lahjakkaaseen ja syvästi uskovaan Gertrud-tyttöön tarttui pian harras kaipaus rakastaa Jumalaa. Heti, kun hänen ikänsä sen salli, hänkin liittyi rakkaaseen Helftan luostariyhteisöön vuonna 1266.

Molemmat sisarukset, Hackebornin Gertrud ja Mechtild, antoivat Gertrudille hyvän ja perusteellisen, humanistisen ja teologisen kasvatuksen. Niinpä Gertrud tunsi kirjoitukset, kirkkoisät kuten Augustinuksen ja Gregorius Suuren, ja tutustui myös aikalaistensa, kuten Bernhard Clairvaux'laisen kirjoituksiin. Hän oli perehtynyt retoriikkaan ja hänen latinankielensä oli erittäin sujuvaa. Lisäksi sisaret opettivat Gertrudia tuntemaan Raamatun hyvin ja kirjoittamaan myös saksaksi, että tavallinen kansakin ymmärtäisi ja voisi lukea Herran sanaa. Näin Gertrud oli aikakautensa sivistyneimpiä naisia.

Lahjakkuus ja vaara
Gertrud eli koko elämänsä nunnana Helftan luostarissa. Hän oli älykäs ja hyväpäinen opiskellessaan kieliä, kirjallisuutta, filosofiaa ja teologiaa. Lahjakkuus oli koitua hänen turmiokseen, sillä hän oli tulossa turhamaiseksi suurten hyveittensä, tietojensa ja oppineisuutensa, kauneudentajunsa ja iloisuutensa vuoksi. Gertrud huomasi vaaran ja pyysi Jumalalta apua. Herra opetti häntä olemaan kärsivällinen. Hän joutui odottamaan monta kuukautta, ennen kuin hän sai vastauksen Herralta: ”Sinun pelastuksesi on lähellä. Miksi olet surullinen? Eikö sinulla ole ketään neuvonantajaa, kun noin vääntelehdit tuskissasi? Tähän asti olet syönyt vihollisteni kanssa maan tomua ja etsinyt hunajaa orjantappuroista. Tule taas minun luokseni, niin minä annan sinun juoda jumalallisen autuuteni virrasta.”

Sinä hetkenä Gertrud luopui kaikesta tyhjänpäiväisestä ja kaikesta, mikä liittyi häneen itseensä. Siitä lähtien hän keskittyi ainoastaan Kristukseen ja sai Kristukselta vastauksen kaikkiin kysymyksiinsä. Herra ilmestyi hänelle aina kun hän pyysi, ja hänen käskettiin kirjoittaa näkynsä muistiin jälkimaailmaa varten. Hän suostui tehtävään vastahakoisesti, sillä vieläkin hän pelkäsi tulevansa turhamaiseksi.

Nöyryys lääkkeenä
Kristuksen antamista monista armolahjoista huolimatta Gertrud oli omasta mielestään ”arvoton palvelija”. Nöyryys on siis lääkkeenä pyhyyteen. Siinä suhteessa hän oli samanlainen kuin kaikki suuret pyhät. Kaikkein yksinkertaista palvelustyttöäkin hän piti arvokkaampana kuin itseään. Hän käytti aina toisten hylkäämiä vaatteita, ja niitäkin hän valitsi silmät ummessa. Hän osallistui luostarin kaikkiin töihin. Usein hän jätti henkisen työn kesken ja lähti auttamaan muita keittiössä tai puutarhassa. Hän oli usein sairas, mutta sairauskaan ei estänyt häntä jatkamasta palvelutyötään. Silloin hän saneli ilmestyksiään muille sisarille. Hän sanoi: ”Minä olen kanava, jota myöten Jumala lähettää armonsa ihmisille.”

Kristuksen esimerkin mukaan Gertrud itki säälistä kohdatessaan sairaita, köyhiä ja pakanoita. Herran kärsimyshistoria liikutti häntä niin syvästi, että hän irrotti krusifiksista naulat ja pani naulojen reikiin kukkia. Täten hän tahtoi osoittaa, että rakkaus Kristukseen voi lieventää hänen tuskiaan. Aluksi hän kaipasi koko sydämestään saada kuolla Kristuksen tähden. Ajan mittaan hän oppi hallitsemaan kaipauksensa ja rukoili sen sijaan, että Jumalan tahto tapahtuisi.

Näyt Jeesuksen pyhästä sydämestä
Vuodesta 1281 lähtien Gertrudilla oli voimakkaita armonkokemuksia ja näkyjä, joissa hän itse näki Jeesuksen ja sai puhua tämän kanssa. Hän oli kappelissa lukemassa päivittäisiä rukouksiaan, kun hän kuuli äänen sanovan: ”Pelastan sinut, älä pelkää.” Näin Jeesus ilmestyi Gertrudille monta kertaa ja puhui hänelle pyhän sydämensä kunnioittamisesta ja Eukaristian salaisuudesta. Jeesus kehotti Gertrudia ajattelemaan pyhän sydämensä rakkautta ja pyrkimään pyhyyteen. Pyhän ehtoollisen vastaanottaminen on tie pyhyyteen, siksi uskovan pitäisi saada kommuunio mahdollisimman usein. Niinpä siitä tuli Gertrudille tärkeä asia, vaikka se noina aikoina ei yleensä ollut tapana.

Gertrudin näkyjen aiheina olivat siis useimmiten Eukaristian salaisuus ja Jeesuksen sydämen kunnioitus. Näyt jatkuivat koko hänen loppuelämänsä ajan ja muuttivat hänen elämänsä suunnan. Hän omistautui kokonaan teologialle ja Raamatun tutkimiselle. Henkilökohtainen rukous ja meditaatio saivat vahvan aseman hänen elämässään.

Hengelliset kirjoitukset
Gertrud koki ensimmäiset näkynsä 26-vuotiaana, mutta vasta monta vuotta myöhemmin hän alkoi kertoa niistä ja kirjoittaa ne muistiin saksaksi ja latinaksi. Hän kirjoitti näyistään kirjoja, joissa hän kertoi omasta hengellisestä kehityksestään. Hän tahtoi välittää mystiset armonkokemuksensa lohdutukseksi muillekin, ja hän vaikutti laajalti luostarin ulkopuoliseenkin maailmaan. Vaikka hän ei itse liikkunutkaan luostarin ulkopuolella, hän vaikutti kirjojensa kautta muihin ihmisiin.

Hän kirjoitti kaikki tunteensa ja hengelliset kokemuksensa kirjoihinsa ”Jumalan rakkauden sanansaattaja” ja ”Hengellisiä harjoituksia”. Näillä kirjoituksilla oli ratkaiseva osuus Jeesuksen pyhän sydämen hartauden leviämiseen. Lähes kaikki nykyisen Jeesuksen pyhän Sydämen litanian rukoukset esiintyvät jo Gertrudin kirjoituksissa. Lisäksi hän kirjoitti monia kauniita rukouksia, ja hänen kielensä oli niin selkeää ja yksinkertaista, että kansa omaksui sen helposti.
Gertrud on yksi 13. vuosisadan suurimpia mystikkoja. Yhdessä ystävänsä ja opettajansa Mechtildin kanssa hän harjoitti hengellisyyden muotoa, joka tunnettiin "morsiusmystiikkana", siinä hän näki itsensä Kristuksen morsiamena. Kuolemaansa saakka hän koki kerran toisensa jälkeen mystisen yhdistymisen taivaalliseen Ylkäänsä.

Kuolema ja ”Suuri”
Gertrud kuoli Helftan luostarissa noin vuonna 1302. Tarkka tieto hänen kuolinpäivästään puuttuu, sillä se sekoitettiin jossakin vaiheessa Hackebornin Gertrudin kuolinpäivään. Kerrottiin, että hänen viimeiset sanansa kuuluivat: ”Kristus, omistan sinulle sieluni tullakseni yhdeksi Henkesi, tahtosi, rakkautesi kanssa.”

Gertrudia ei milloinkaan muodollisesti kanonisoitu, mutta Rooma hyväksyi vuonna 1606 hänelle omistetun liturgisen hetkirukouksen, sen lukukappaleet ja psalmit. Paavi Clemens XII (1730-1740) määräsi Gertrudin juhlapäiväksi 16. marraskuuta, ja paavi Benedictus XIV (1740-1758) antoi hänelle lisänimen ”Suuri” erotukseksi abbedissa Hackebornin Gertrudista. Toisaalta ehkä Gertrud juuri näkyjensä tai oikeastaan nöyryytensä vuoksi sai tuon melko harvinaisen lisänimen ”Suuri”. On vielä vaikeampaa olla suuri nöyryydessä kuin suuri sodassa.

Espanjan kuningas Filip IV (1605-1665) anoi Gertrudin nimeämistä Länsi-Intian suojelijaksi. Gertrudia juhlitaan riemukkain menoin myös Perussa, ja New Mexicossa on pieni Santa Gertrudi de lo de Moran kaupunki, jossa on pyhälle Gertrudille omistettu kirkko.

Suomalaisia etunimiä: Kerttu, Kerttuli.

”Dilexit nos”
Pyhää Gertrudia kutsutaan perustellusti ”hengellisen elämän profeetaksi”. Monet aikalaisemme, jotka pyrkivät täydelliseen yhteyteen Jeesuksen ja hänen pyhän sydämensä kanssa, ovat löytäneet uudelleen Gertrudin kirjoitukset, esimerkiksi nykypaavimme Franciscus.

Tämän vuoden lokakuun lopussa julkaistiin paavi Franciscuksen neljäs kiertokirje Dilexit nos (Hän on rakastanut meitä, 24.10.2024). Siinä käsitellään Jeesuksen pyhän sydämen merkitystä uskon ja rakkauden ilmentymänä. Jeesuksen pyhä sydän kehottaa meitä rakastamaan ja lähettää meidät veljiemme ja sisartemme luo.

Dilexit nos -kiertokirje tulee maailmamme kriittiseen vaiheeseen, jota leimaavat sota, konfliktit, sosiaalinen eriarvoisuus ja rehottava kulutus. Nämä yhteiskunnalliset sairaudet johtuvat sydämellisen yhteyden puutteesta yksilöiden välillä, mikä johtaa henkiseen kriisiin. Niinpä paavi kutsuu meitä kaikkia uudistamaan hengellistä elämäämme rohkaisten ymmärtämään Kristuksen sydämen rakkauden jumalallisena ja inhimillisenä voimana, joka palauttaa uskon hellyyden, palvelemisen ilon ja lähetysinnon. Hän kutsuu kristittyjä elämään yhteisöllisesti ja hengellistä elämää arvostaen, jotta he voivat kohdata aikamme haasteet ja löytää arjessa hengellisen kasvun tukipilarit.

Pyhän sydämen kultti tuo lohtua ja auttaa meitä syventämään suhdettamme Kristukseen. Meidän tulisi olla lohdutuksen lähteitä toinen toisillemme ammentamalla voimaa Kristuksen rakkaudesta ja myötätunnosta.

Palveleva rakkaus
Kiertokirje alkaa viittauksella Paavalin sanoihin, joiden mukaan mikään ei voi erottaa meitä Kristuksen rakkaudesta (Room. 8:39). Tämä rakkaus haastaa meitä toimimaan välinpitämättömyyden ja kulutuskeskeisyyden sijasta rakkaudella, joka kunnioittaa jokaisen ihmisarvoa. Kristuksen sydämen rakkaus velvoittaa meitä palvelemaan maailmaa oikeudenmukaisuuden, rauhan ja veljeyden periaatteiden mukaisesti. Rakkauden palveluksessa oleminen on paavin mukaan paras tapa elää todeksi Kristuksen opetusta.

Dilexit nos -kiertokirje esittelee ihmiskunnasta näkemyksen, joka keskittyy rakkauteen henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen muutoksen perustana. Se on jälleen kutsu rakastaa Jumalaa ja toisia ihmisiä aidosta sydämestä. Tällä rakkauden polulla niin yksittäinen ihminen kuin koko yhteiskuntakin voivat löytää sitä eheyttä ja yhteyttä, joka muuttaa maailmaa. Paavi rohkaisee meitä kaikkia viljelemään ”rakkauden sivilisaatiota”, jossa sovinto, rauha ja keskinäinen ymmärrys vallitsevat nykypäivän eksyneessä ja pirstoutuneessa maailmassa.

Pyhän Gertrudin muistopäivänä (16.11.) vietettävän Pyhän Messun päivän rukous:

Kaikkivaltias Jumala, sinä valmistit pyhän Gertrudin sydämessä itsellesi arvollisen asunnon. Hänen esirukoustensa tähden valaise laupiaasti meidän sydämemme, jotta iloiten saisimme kokea sinun olevan läsnä ja vaikuttavan meissä. Tätä pyydämme Herramme Jeesuksen Kristuksen, sinun Poikasi, kautta, joka kanssasi elää ja hallitsee Pyhän Hengen yhteydessä, Jumala, iankaikkisesta iankaikkiseen.
(Roomalainen Messukirja, ss. 737-738)

Isä Tri Nguyen

Lähteet:
·       Evi Koski (toim.), Pyhimysten tie. Suomen katolisen hiippakunnan liturgisen kalenterin mukaiset pyhimysten juhlat ja muistopäivät, KATT, Helsinki 1978, s. 253.
·       Adalbert Engelhart OSB, Pyhien vuosi, Pyhien kalenteri vuoden jokaiselle päivälle, KATT, Saarijärvi 2001, s. 354.
·       Outi Kecskeméti, Taivaallisia suojelijoita, KATT, Helsinki 2002, s. 140.
·       Tuula Luoma, Uudistettu käsikirja katolisista pyhimyksistä, Amanda, Turenki 2020, ss. 121-122.
·       Alfred Müller-Felsenburg, Tapahtumia pyhien elämässä, KATT, Helsinki 1987, ss. 78-79.
·       David Hugh Farmer, The Oxford Dictionary of Saints. 3rd ed., Oxford University Press, Oxford 1992.
·       The Book of Saints: A Dictionary of Servants of God. 6th ed., Cassell, London 1994.
·       Catholic Encyclopedia
·       https://fides.katolinen.fi/paavin-uusi-kiertokirje-julkaistiin/
·       Paavi Franciscus, kiertokirje Dilexit nos (Hän on rakastanut meitä, 24.10.2024).

Pappiskandidaatti/Seminarian Nguyễn Mạnh Chiến

30/11/2024

Olen Nguyễn Mạnh Chiến. Nimi, jonka vanhempani valitsivat minulle, kun minut kastettiin katolisessa kirkossa 1. maaliskuuta 1987, on John the Baptist (Johannes Kastaja). Tämä on tyypillinen kulttuuripiirre Vietnamin katolilaisille. Jokaisella on kaksi nimeä: virallisissa hallituksen asiakirjoissa yksi ja katolisissa asiakirjoissa toinen, joka on saatu kasteessa valitun suojeluspyhimyksen mukaan. Siksi minä olen Chien ja olen myös John.

Synnyin Biên Hòa -kaupungissa Đồng Nai -provinssissa. Biên Hòa on minulle kaupunki, jossa on kaksi erityistä ominaisuutta: maahanmuutto ja katolisuus. Vuonna 1954 Vietnam jaettiin 17. leveyspiirin kohdalta Geneven sopimuksen jälkeen. Biên Hòa on vastaanottanut suuren määrän katolilaisia, jotka ovat muuttaneet Pohjois-Vietnamin alueelta etelään muodostaen laajan katolisen yhteisön. Vuoden 1990 jälkeen Biên Hòa on kehittynyt Vietnamin johtavaksi teollisuuskaupungiksi, jossa on tuhansia tuotantoyrityksiä. Tämän seurauksena Biên Hòa ottaa edelleen vastaan suuria määriä maahanmuuttajia, jotka tulevat töihin. Nykyään Biên Hòa on tunnettu teollisuuskaupunki Etelä-Vietnamissa, noin 35 km päässä Saigonin keskustasta. Biên Hòan erityispiirre on teollinen elämäntapa, jonka vuoksi kadut ovat täynnä väkeä aamun ensimmäisinä työtunteina ja iltapäivällä, kun työpäivä päättyy. Minuun on vaikuttanut tiheästi asutun maahanmuuttajakaupungin kulttuuri. Olen syntynyt maahanmuuttajaperheeseen. Olen tottunut 'liikkuvan perheen' elämäntapaan. Tunnen, että minulla on samanlainen lähtökohta kuin Jeesuksella.

Hố Nai, ikivanha ja tunnettu nimi Vietnamissa, on paikka, jossa kasvoin elämäni ensimmäiset 18 vuotta. Hố Nai tunnetaan katolisten ”Bắc Kỳ 54” (pohjoisvietnamilaisten) kulttuuriperinnöstä. Hố Nai - Biên Hòa on noin 1000 km²:n alue, mutta se on tiheään asuttu, ja siellä on yli sata seurakuntaa, jotka ulottuvat 20 kilometrin päähän valtion maantieltä. Kun olin nuori, melkein kaikki me ajattelimme, että koko maailma on katolinen ja että kirkkoja on kaikkialla. Muistoni kotiseudultani liittyvät sunnuntaipäiviin ja katolisiin juhlahetkiin, kuten jouluun, pääsiäiseen ja vietnamilaiseen uuteen vuoteen. Kaikki kirkon kellot soivat hengellisessä ilmapiirissä. Muistoni sisältävät kylmiä, sumuisia teitä täynnä väkeä, joka meni kirkkoon pitkissä vaatteissa ja moottoripyörillä. Viikon aikana monet ihmiset heräsivät aikaisin klo 4.00 osallistuakseen messuun ja omistaakseen uuden päivän Herralle. Monet menivät myös iltapäivällä messuun työpäivän jälkeen, suoraan kirkkoon ja sitten kotiin tai muualle. Kirkko oli heidän kokoontumispaikkansa.

4. elokuuta 2006, pyhän Johannes Maria Vianneyn, papiston suojeluspyhimyksen juhlana, saavuin Suomeen. Vuonna 2007, pyhiinvaellukseni aikana Fatimassa, jossa vietettiin Neitsyt Marian ilmestymisen 90-vuotisjuhlaa, koin suuren elämänmuutoksen. Tunsin voimakkaan kutsun omistautua täysin Neitsyt Marialle ja oppia häneltä, kuinka olla hänen Poikansa Jeesuksen kaltainen. Sen jälkeen, palattuani, rukoilin hiljaa ja etsin kutsumusta papiksi. Oulussa yliopistossa ollessani koin monia sisäisiä muutoksia ja elämäntapani ulkoisia muutoksia, erityisesti kutsumukseni palvella seurakunnassa, köyhien ja maahanmuuttajayhteisöjen parissa. Ihailen Jeesusta suuresti. Rakastan myös Mariaa syvästi. Monien kokemusten, rukousten, työn ja erityisesti isäni kuoleman (2013) jälkeen päätin astua St. Josephin seminaariin syyskuussa 2015 ja valmistuin toukokuussa 2023.

13. helmikuuta 2024 palasin Suomeen jatkamaan palvelustani Helsingin hiippakunnassa. Piispa Raimo lähetti minut palvelemaan Tampereen Pyhän Ristin seurakunnassa, Hämeenlinnan, Vaasan, Kokkolan ja Pietarsaaren diaspora-alueilla.

Vuodesta 2007 lähtien matkallani on ollut monia ristejä. Kun kohtaan suuria koettelemuksia ja tunnen epäonnistumisen olevan lähellä, Neitsyt Marian kutsu ja toiveeni tulla Jeesuksen kaltaiseksi ovat aina olleet minulle voimanlähde jatkaa eteenpäin. Haluan julistaa evankeliumia kaikkialla, missä evankeliumin läsnäoloa tarvitaan. En rajoita itseäni millekään alueelle. Polku, jota olen kulkenut, kuljen ja tulen kulkemaan, on se polku, jonka Jeesus Kristus kulki, sekä täydellinen omistautuminen Neitsyt Marialle - "Totus tuus."

Nguyễn Mạnh Chiến

***
I am Nguyễn Mạnh Chiến. The Catholic name that my parents chose for me at my baptism in the Catholic Church is John the Baptist. This is a typical cultural characteristic of Vietnamese Catholics. Everyone has two names: one for official government documents and another name chosen based on the name of the patron saint. Thus, I am Chiến and also John.

I was born in Biên Hòa city, Đồng Nai Province. To me, Biên Hòa is a city with two special characteristics: immigration and Catholic. In 1954, after the Geneva Agreement, Vietnam was divided at the 17th parallel. Biên Hòa received a large number of Catholics who migrated from North Vietnam to the South, forming a vast Catholic community. After 1990s, Biên Hòa developed into one of Vietnam's leading industrial cities, with thousands of production companies. Consequently, Biên Hòa continues to receive a large number of immigrants coming to work. Nowadays, Biên Hòa is known as an industrial center in Southern Vietnam, about 35 km from Saigon center. The distinct characteristic of Biên Hòa is its industrial lifestyle, where the streets are crowded in the early morning hours and in the afternoon when the workday ends. I am influenced by the culture of a densely populated immigrant city. I was born into an immigrant family. I am accustomed to the lifestyle of a “family on the move”. I feel that I share a common starting point with Jesus’ family.

Hố Nai, a well-known name in Vietnam, is the place where I spent the first 18 years of my life. Hố Nai is known for the Catholic cultural heritage of 'Bắc Kỳ 54' (Northern Vietnamese Catholics). Hố Nai - Biên Hòa covers an area of about 1,000 km² with over a hundred parishes extending 20 kilometers from the national highway. When I was young, almost all of us thought the whole world is Catholic and that churches are everywhere. My memories of my hometown are linked to Sundays and Catholic celebrations like Christmas, Easter, and Vietnamese New Year, etc. All the church bells ring in a spiritual atmosphere. My memories include chilly and misty roads filled with people going to church in “Áo dài” (the tradition dress of Vietnamese women) and on motorcycles. During the week, many people would wake up early to attend Holy Mass around 4:00 AM. They want to dedicate the new day to the Lord. Many others would also go to Holy Mass in the afternoon after a workday. They go to church before going home or elsewhere. The church is their gathering place.

On August 4, 2006, on the feast day of Saint John Mary Vianney, patron saint of pastors, I arrived in Finland. In 2007, during a pilgrimage to Fatima to celebrate the 90th anniversary of the Virgin Mary's apparition, I experienced a profound transformation. I felt a strong calling to devote myself entirely to the Immaculate Heart of Mary. She will take care of me how to be like her Son, Jesus. Upon my return, I spent many years in quiet prayer and discerning my call to the priesthood. While studying at university in Oulu, I underwent many inner changes and lifestyle adjustments, particularly in my calling to serve parishes, the poor and immigrant communities. I admire Jesus greatly and have a deep love for Mother Mary. After numerous experiences, prayers, work, and especially after the death of my father in 2013, I decided to enter St. Joseph’s Seminary in September 2015 and graduated in May 2023.

On February 13, 2024, I returned to Finland to continue my ministry in the Diocese of Helsinki. Bishop Raimo assigned me to serve at the Holy Cross Parish in Tampere, as well as the diaspora areas in Hämeenlinna, Vaasa, Kokkola, and Pietarsaari.

Since 2007, my journey has included many trials. When I face significant challenges and feel close to failure, the Mother Mary's call and my desire to become like Jesus have always been sources of strength for me to continue. I want to proclaim the gospel wherever the gospel’s presence is needed. I do not limit myself to any particular place. The path I have traveled, am traveling, and will travel is the path Jesus Christ walked, with complete devotion to my Mother Mary – “Totus Tuus”.

Nguyễn Mạnh Chiến

Pyhän Ristin kirkon vihkimisen vuosipäivä ja pyhä Cecilia, neitsyt ja marttyyri (22.11.)

18/11/2024

Perjantaina 22.11.2024 vietämme Pyhän Ristin kirkkomme vihkimisjuhlaa. On kulunut 55 vuotta siitä kun tämä katolinen kirkko vihittiin Tampereella (22.11.1969). Kirkon vihkimisen vuosipäivä herättää mieleemme niiden naisten ja miesten muiston, jotka ovat edeltäneet meitä ja jotka ovat rakentaneet tämän temppelin. Samalla meissä syntyy kiitollisuuden tunne heitä kohtaan, ei pelkästään tämän rakennuksen vuoksi, jonka olemme heiltä perineet, vaan ensisijaisesti uskon todistuksesta, josta tämä kaunis rakennus on merkkinä. Kirkkorakennus ei ole vain yhdistelmä tiiliskiviä ja sementtiä vaan ennen kaikkea ihmissydänten ykseyden merkki. Samalla tämä vihkimisjuhla kehottaa meitä uudistamaan lupaukset, jotka olemme antaneet kasteemme hetkellä.

Kirkkomme vihkimisjuhlana on syytä onnitella teitä kaikkia. Jokaiselle teistä haluaisin toivottaa sitä varmuutta, että juuri sinä olet tämän perheen tärkeä jäsen, jolla on hengellinen koti ja kannustava perhe. Jokainen teistä on elävä kivi tässä rakennuksessa, joka on Kristuksen ruumis, Kirkko. Ja heikkoudestamme huolimatta olemme kaikki rakastettuja Jumalan lapsia. Toivon teille kaikille rohkeutta, halua ja voimaa tunnustaa yhteistä uskoamme. Olkoon meidän sydämemme täynnä iloa ja rauhaa, koska me olemme ”valittu kansa, kuninkaallinen papisto” (1 Piet. 2:9). Lopuksi haluaisin kiittää kaikkia teitä, jotka olette ottaneet rohkeasti vastuuta seurakunnassamme. Näin te olette palvelleet meitä kaikkia kauniilla tavalla. Toivotan teille kaikille hyvää vihkimisjuhlaa ja paljon Jumalan siunausta!

Samana päivänä (22.11.) vietämme myös pyhä Cecilian muistopäivää. Hän on eräs Rooman kirkon tunnetuimmista marttyyreista, mutta hänestä on valitettavasti hyvin vähän historiallista tietoa. Hänen nimensä tarkoittaa taivaan liljaa.

Roomalainen patriisityttö
Emme tiedä tarkasti, milloin Cecilia eli ja kuoli marttyyrikuoleman. Meidän on tänä päivänä vaikea erottaa hänen marttyyriutensa kuvauksessa historiallisia tosiasioita legendasta, sillä ensimmäisinä vuosisatoina ei välitetty kronologiasta eikä tarkoista elämäkertatiedoista. Perusdokumenttina pyhästä Ceciliasta on hänen 400-luvulta peräisin oleva marttyyrikuolemansa kuvaus (passio). Sen todenperäisyys on epävarma, mutta siitä huolimatta hän on ollut hyvin suosittu pyhimys jo varhain.

Passio kertoo, että Cecilia oli 200-luvun alussa syntynyt roomalainen patriisityttö, joka oli saanut kristillisen kasvatuksen. Hän paastosi monta päivää viikossa ja käytti silloin karheaa aluspaitaa säätynsä mukaisen asun alla katumustyönä. Hänen kerrotaan olleen häikäisevän kaunis. Vanhan perimätiedon mukaan hän oli rakkaudesta Kristukseen antanut neitsyyslupauksen, mutta vanhemmat olivatkin naittaneet hänet yhtä jalosukuiselle Valerianukselle, pakanalle. Vanhemmilla oli nimittäin Roomassa hyvin suuri valta lapsiinsa.

Häät ja yllätykset
Kun iloiset häälaulut kaikuivat, ei Cecilia niihin yhtynyt, vaan hän lauloi sydämessään Jumalalle ja rukoili häntä säilyttämään hänessä sen neitsyyden, minkä hän oli Jumalalle luvannut. Kun nuori pari oli saapunut hääkammioon, Cecilia kääntyi ylkänsä puoleen ja sanoi hänelle: "Tiedä, oi Valerianus, että Jumalan enkeli rakastaa minua ja suojaa minua niin, että jos sinä yrität rakastaa minua ruumiillisesti, tulet menettämään henkesi, mutta jos haluat kanssani rakastaa ja palvella Jumalaa, tulet saamaan runsaasti siunausta." Pelästyneenä Valerianus vastasi: "Jos puhut totta, tulen tietenkin tottelemaan sinua tässä asiassa. Mutta en minä sitä usko ennen kuin näen enkelisi. Ja jollei hän ole enkeli vaan toinen mies, niin tapan sekä hänet että sinut."

Cecilia sanoi, että jos Valerius uskoo Jumalaan ja antaa kastaa itsensä, hän saa nähdä enkelin. Sitten Cecilia kehotti Valerianusta menemään heti kaupungin muurien ulkopuolella asuvien köyhien luo sanomaan heille terveiset Cecilialta. Näin Valerius teki ja nämä köyhät kristityt veivät Valerianuksen paavi Urbanuksen luo, joka silloin vainojen takia eleli piilossa katakombien suojassa. Paavi selitti Valerianukselle uskon salaisuudet ja antoi hänelle kasteen. Kun hän sen saatuaan palasi Cecilian luo, näki hän Ceciliaa suojelevan enkelin ja lupasi elää vaimonsa kanssa kuten veli ja sisar, koska Cecilia oli ensin lupautunut Jumalalle. Silloin enkeli kruunasi heidät punaisin ja valkoisin kukkaseppelein. Samalla enkeli sanoi: "Säilyttäkää puhtaina pysyen nämä seppeleet koskemattomina, koska olen tuonut ne teille Jumalalta". Valerianuksen veli Tiburtius oli kuitenkin sattunut kuulemaan, miten he puhuivat enkelin kanssa kammiossaan ja uteli seuraavana päivänä ihmeissään veljeltään, kuka heidän kanssaan oli ollut. Silloin Valerianus uuden uskonsa innossa kertoi kaiken veljelleen ja käännytti hänetkin kristinuskoon.

Elämä uskossa ja vainossa
Yksin mielin nämä kolme ylhäistä nuorta palvelivat nyt Jumalaa, auttoivat köyhiä ja sairaita sekä vankiloissa viruvia kristittyjä. Lisäksi veljet hakivat tapettujen kristittyjen ruumiit ja hautasivat ne. Eivätkä veljekset uskon innossa jaksaneet olla vaiti, vaan tuttaviensa kanssa keskustellessaan he olivat ylen valmiit puolustamaan kristittyjä. Tästä heräsi tietenkin epäluuloja ja huhuja, heitä seurattiin ja kohta prefekti Alamachius katsoi aiheelliseksi vangita heidät ja tuoda heidät tuomioistuimen eteen. Siinä he iloisina tunnustivat uskonsa, ja niin heidät pantiin vankilaan, mutta he käännyttivät vartijansa Maximuksen, joka tunnustautuikin kristityksi nähdessään heidän rohkeutensa. Sen seurauksena kaikki kolme miestä tuomittiin kuolemaan ja heidän omaisuutensa takavarikoitavaksi.

Kun virkamiehet saapuivat takavarikoimaan Valerianuksen omaisuutta, kävikin ilmi, että Cecilia heti saatuaan tiedon miehensä vangitsemisesta oli jakanut koko heidän suuren omaisuutensa Rooman köyhille. Ainoastaan asuintalo, jota ei saanut takavarikoida, oli vielä hänen hallussaan, mutta senkin hän oli määrännyt paaville toivoen, että siitä tehtäisiin kirkko niin pian kuin ajat sen sallisivat. Tästä Alamachius vihastui, ja Cecilian ylhäisten sukulaisten vastaväitteistä huolimatta hän murtautui taloon ja vei Ceciliankin tuomioistuimen eteen. Cecilia tunnusti rauhallisesti ja arvokkaasti uskonsa ja kielsi kylmästi kaikki yritykset saada hänet luopumaan uskostaan.

Käännytykset ja marttyyrius
Silloin hänet heitettiin ensin vankilaan, ehkä toivossa, että hänen laatuisensa hienostonainen pehmenisi siinä ympäristössä. Mutta sitä ei Cecilia tehnyt. Sen sijaan hän käännytti vanginvartijan perheineen kristinuskoon. Myös sotilaat anoivat hänen kauneutensa lumoamina häntä säästämään nuori elämänsä. Cecilia kuitenkin sanoi: "Älkää pelätkö täyttää käskyä, koska muutatte minun maallisen nuoruuteni iankaikkiseen nuoruuteen ylkäni Kristuksen luona". Hänen vastauksensa sai 400 sotilasta kääntymään, ja Cecilia vei heidät paavin luo kasteelle. Myös tuomari hänen kauneutensa hämmästyttämänä rukoili häntä ottamaan huomioon nuoruutensa. Kun Cecilia ei hellittänyt, tämä yritti saada hänet luopumaan uskosta kiduttamalla. Hänet ripustettiin tulen yläpuolelle kylpylässä ja häntä kuumennettiin höyryllä. Vaikka uunia lämmitettiin seitsenkertaisesti, hänelle ei tapahtunut mitään, hän oli siellä yhtä viileänä kuin illalla puutarhassaan. Jumalan ihmeen vaikutuksesta Cecilia tunsi savun sijasta virkistävän tuulenvireen.

Silloin raivostunut käskynhaltija määräsi hänet mestattavaksi. Nähdessään niin kauniin ja nuoren naisen, pyöveli ei rohjennut surmata häntä. Mestaaja oli niin otettu Cecilian kauneudesta ja hänen säteilevästä onnestaan, että hänen kätensä vapisi eikä hänen lyönnissään ollut pontta. Hän ei kolmellakaan lyönnillä saanut Cecilialta päätä poikki, ja laki kielsi käyttämästä enempää kuin kolmea lyöntiä mestaukseen. Niinpä Cecilia jätettiin virumaan. Kolme päivää kesti hänen kuolinkamppailunsa. Hän ei pystynyt liikkumaan eikä puhumaan, mutta sormillaan hän osoitti uskonsa yhteen kolmiyhteiseen Jumalaan. Hänen kaulastaan vuotaneen veren kristityt keräsivät talteen arvokkaana reliikkinä. Kolmen päivän kitumisen jälkeen Cecilia antoi henkensä Jumalalle (n. v. 250). Hänet haudattiin Callixtuksen katakombiin.

Kotikirkko ja hauta
Cecilia toivoi omasta talostaan tulevan kirkko. Niinpä kirkko pystytettiin paikalla, jolla Cecilia kerran oli asunut miehensä kanssa. Se on rakennettu 300-luvulla hänen kuolemansa jälkeen (Santa Cecilia in Trastevere). Lähimmät vuosikymmenet ja vuosisadat olivat sotaista, sotkuista aikaa, ja niin hänen hautansa sijainti pääsi painumaan unhoon. Kuitenkin hänen kirkkonsa oli olemassa ja perimätieto hänestä. 800-luvulla paavi Pascalius I kiinnostui Cecilian passiosta ja halusi päästä selville kertomuksen todellisuuspohjasta. Sen vuoksi paavi rupesi etsimään Cecilian hautaa, mutta pitkän aikaa hän etsi turhaan. Kun paavi huusi Ceciliaa avukseen, tämä näyttäytyi hänelle unessa ja kertoi, mistä hän löytäisi tämän haudan.

Kun hauta avattiin vuonna 824, löytyi Cecilian ruumis turmeltumattomana makuuasennossa kumartuneena maahan. Hänet oli haudattu aivan samassa asennossa kuin hän oli kuollut. Rippeitä kalliista mutta veren tahraamasta puvusta verhosi vielä ruumista. Paavi nostatti varovasti ruumiin marmorilevylle ja siirsi sen sitten Cecilian omaan kirkkoon Trastevereen, minne hänet nyt haudattiin. Sen basilikan ympärillä on viime vuosikymmeninä tehty kaivauksia ja on löydetty muinaisroomalaisen talon jäänteet.

Kirkon musiikin suojelija?
Pyhä Cecilia mainitaan Roomalaisessa kaanonissa (I Eukaristinen rukous). Hän on kuorolaisten, luutunsoittajien, muusikkojen, urkurien sekä laulu- ja soittoryhmien suojelija. Perimätiedon mukaan hän nimittäin soitti urkuja. Vesiurut tunnettiin Roomassa jo hänen aikanaan, mutta ne olivat suuri harvinaisuus. Sellaiset oli saanut mm. keisari Nero lahjana idästä. Ei tiedetä, oliko pyhällä Cecilialla todella mahdollisuus soittaa urkuja – todennäköisesti hän kuitenkin soitti jotain muuta soitinta. Senaikaiset roomalaisnaiset opettelivat usein harpunsoittoa. Vai johtuuko hänen suojelijatehtävänsä perimätiedossa mainitusta häämusiikista ja myös niistä pyhimyksen juhlamessun teksteistä, joka lukee mm. ”Soitinten soidessa neitsyt Cecilia lauloi sydämessään yksin Jumalalle”, sillä Cecilian ja Valerianuksen häät kyllä pidettiin, mutta heidän avioliitonsa synty jäi kesken?

Ikonografia esittää pyhän Cecilian oranttina (rukoilemassa). Myöhemmissä kuvissa hän on tunikassa marttyyrin palmu kädessään. Joskus hän soittaa urkuja. Hänen tunnusmerkkejään ovat enkeli, musiikki-instrumentit - sitra, harppu, luuttu, urut, palava lamppu, miekka, seppele punaisista ja valkoisista ruusuista - hänen viattomuutensa ja marttyyriutensa merkkinä.

Isä Tri Nguyen

Lähteet:

Evi Koski (toim.), Pyhimysten tie. Suomen katolisen hiippakunnan liturgisen kalenterin mukaiset pyhimysten juhlat ja muistopäivät, KATT, Helsinki 1978, s..
Adalbert Engelhart OSB, Pyhien vuosi, Pyhien kalenteri vuoden jokaiselle päivälle, KATT, Saarijärvi 2001, s. 359.
Outi Kecskeméti, Taivaallisia suojelijoita, KATT, Helsinki 2002, ss. 51-52.
Tuula Luoma, Uudistettu käsikirja katolisista pyhimyksistä, Amanda, Turenki 2020, ss. 52-53.
Pyhän Cecilian marttyyrikuolema Jacobus de Voraginen OP (n. 1230-1298) mukaan
David Hugh Farmer, The Oxford Dictionary of Saints. 3rd ed., Oxford University Press, Oxford 1992.
The Book of Saints: A Dictionary of Servants of God. 6th ed., Cassell, London 1994.
Catholic Encyclopedia

www.catholic.org/saints/ tai www.catholic-forum.com/saints/indexsnt.htm

Kuukauden pyhimys: Pyhä Katariina Aleksandrialainen, neitsyt ja marttyyri (25.11.)

18/11/2024

Pyhä Katariina Aleksandrialainen oli 200- tai 300-luvun lopulla elänyt kristitty, jonka olemassaolosta ei ole saatu varmoja todisteita. Häntä oli aikoinaan epäilty täysin keksityksi henkilöksi, siksi Katolinen kirkko poisti hänet pyhimyskalenteristaan vuonna 1969, mutta palautti hänet jälleen kalenteriin vuonna 2002.

Älykäs ja oppinut
Kertomusten mukaan Katariina oli ylhäistä sukua, patriisiperheen tytär Egyptin Aleksandriassa. Hän sai koulutusta sekä tieteissä että retoriikassa. Tiedonjanossaan hän paneutui lääketieteeseen ja luonnontieteisiin, joten kaikki tuon ajan inhimillisen tiedon alueet olivat hänelle tuttuja. Oppineet ihmettelivät hänen saavutuksiaan. Kaupungin parhaiden opettajien johdolla hän perehtyi niin filosofiaan kuin kirjallisuuteenkin, joiden opintojen ohessa hän oli kääntynyt kristityksi.

Nuorena, älykkäänä ja oppineena kaunottarena hän oli torjunut lukuisia kosijoita, koska kukaan mies ei kelvannut hänelle. Hän tahtoi puolison, joka olisi kaikissa suhteissa hänen vertaisensa. Hänen epätoivoinen äitinsä lähetti hänet erään erakkomunkin luokse, joka kertoi hänelle paremmasta sulhasesta, Jeesuksesta Kristuksesta. Katariina itse toisti sanansa, ettei hän huolinut kenestäkään miehestä, joka ei olisi häntä itseänsä viisaampi, kauniimpi, rikkaampi ja ylhäisempi. Silloin erakko sanoi: "Tunnen erään, jolla on kaikki nämä ominaisuudet. Hän on ylhäisin, sillä hän on ylimmän kuninkaan poika. Hän on viisain, sillä hän on luonut taivaan ja maan ja kaikki, mitä niissä on. Hän on kaunein, sillä aurinko ja kuu sekä tähdet julistavat hänen kauneuttaan, ja hän on rikkain, sillä hän on taivaan ja maan valtias. Hänen nimensä on Jeesus Kristus, ja jos sinä tahdot palvella häntä ja ottaa kasteen, tulet hänen morsiamekseen." Katariina sanoi: "Onnellinen olisin, jos sellaisen yljän saisin." Erakko antoi hänelle Jumalanäidin ikonin sanoen: "Sinun tulee turvautua äitiin saavuttaaksesi Pojan rakkauden. Rukoile häntä auttamaan itseäsi." Yöllä Neitsyt Maria ilmestyi Katariinalle unessa, mutta Jeesus-lapsi sanoi, ettei ylpeä Katariina kelvannut hänelle. Järkyttynyt Katariina meni takaisin erakon luo, joka antoi hänelle kristillistä opetusta ja lopulta kastoi hänet. Sitten Katariina näki taas näyn, jossa Jeesus-lapsi äitinsä käsivarrella pani hänelle kihlasormuksen sormeen, mistä lähtien hän piti itseään Kristuksen morsiamena.

Kääntymykset ja marttyyrikuolemat
Diocletianuksen seuraajana keisari Maximianus (305-311) tahtoi saada kaikki alamaisensa alistumaan valtaansa pakottamalla heidät uhraamaan keisarikultin mukaisesti. Kun Aleksandriassa toimitettiin näitä menoja, Katariina tuli keisarin eteen ja vakuutti tälle uskollisuuttaan mutta moitti tätä ankarasti epäjumalien kulttimenojen tähden. Keisari hämmästeli Katariinan rohkeutta ja kauneutta, mutta niitäkin suuremman vaikutuksen keisariin teki Katariinan viisaus. Niinpä keisari toi kymmeniä pakanafilosofeja käännyttämään Katariinaa pois kristinuskosta, mutta filosofit kääntyivätkin itse kristityiksi Katariinan puheen vaikutuksesta. Oikeastaan Katariina oli saanut ylienkeli Mikaelilta vakuutuksen, että Jumala puhuisi hänen suunsa kautta. Hän esitti epäjumalanpalveluksen mielettömyyden kuvaillen pakanajumalia ihmisten intohimojen tuotteiksi. Hän viittasi vanhoihin oraakkelilausumiin, joissa ennustettiin Jumalan ihmiseksi tuloa ja Jumalan Pojan kärsimyksiä. Pitkän keskustelun päätteeksi pakanafilosofeilla ei ollut enää mitään muuta sanottavaa kuin tunnustaa erehdyksensä ja pyytää kastetta. Tästä keisari raivostui ja tuomitsi heidät kaikki poltettaviksi roviolla. Näin he kärsivät marttyyrikuoleman heti uskoon tulonsa jälkeen.

Tämän jälkeen keisari antoi ruoskia Katariinaa ja sulkea hänet pimeään vankilaan ilman ruokaa. Perimätiedon mukaan enkelit voitelivat hänen haavansa ja valkoinen kyyhkynen toi hänelle syötävää. Jeesus ilmestyi hänelle ja vahvisti häntä tulevien kärsimysten varalle. Kerran utelias keisarinna Faustina ja keisarin upseeri Porfyrios menivät vankiselliin tapaamaan Katariinaa. Hekin kääntyivät kristityiksi Katariinan vaikutuksesta ja kyseinen upseeri käännytti tämän jälkeen myös 200 sotilastaan. He kaikki kärsivät marttyyrikuoleman heti keisarin saatua tietää kääntymyksestä.

Riemukas marttyyrius
Marraskuun 25. päivänä Katariina tuotiin ulos vankilasta tuomioistuimen eteen. Perimätiedon mukaan hänet tuomittiin kuolemaan teilauspyörässä, mutta teilipyörä tuhoutui hänen koskettaessaan sitä. Toisen legendan mukaan Katariina kiinnitettiin neljään akselilla yhdistettyyn piikkipyörään, mutta enkeli vapautti hänet siitä; pyörä irtosi ja syöksyi rinnettä alas surmaten monia katselijoita. Tästä syystä teilipyörä tunnetaan myös katariinanpyöränä. Hänet yritettiin myös polttaa roviolla, mutta tuli ei tarttunut häneen. Tämän jälkeen hänet mestattiin. Matka mestauspaikalle oli riemukulkua. Väkijoukko seurasi Katariinaa, joka rukoili ääneen koko Egyptin kansan puolesta, rikkaiden ja köyhien, terveiden ja sairasten: kaikille ruumiillista ja hengellistä hyvinvointia. Kun hän oli viimeisessä rukouksessaan kiittänyt Herraa, joka oli paljastanut hänelle todellisen viisauden ehtymättömät lähteet, hän taivutti päänsä miekan alle ja antoi henkensä Jumalan haltuun. Näin hän voitti marttyyrinkruunun 25.11.305.

Siinai ja Normandia
Perimätiedon mukaan kaksi enkeliä (toisen tulkinnan mukaan kaksi munkkia) kantoi Katariinan ruumiin Aleksandriasta Siinain vuoren huipulle. Sieltä sen löysi joskus 700- tai 800-luvulla maatumattomana lähellä elänyt erakko, joka oli unessa saanut ilmoituksen sen olemassaolosta. Sitten Katariinan maalliset jäännökset siirrettiin juhlallisesti Siinain linnoitettuun luostariin, jonka keisari Justinianus oli rakennuttanut vuonna 527 paikalla asuville erakoille. Luostarin nimi muutettiin Pyhän Neitsyen luostarista Pyhän Katariinan luostariksi, jonka kirkossa ovat edelleen Katariinan reliikit, pääkallo ja vasen käsi. Niistä leviää taivaallinen tuoksu ja niiden äärellä tapahtuu lukuisia ihmeitä. Parantavan voiman maineen vuoksi luostarista tuli pyhiinvaeltajien suosikkipaikka. Kerrottiin, että 1000-luvulla Siinain munkki Simeon luovutti pienen osan pyhän Katariinan reliikeistä Normandian herttualle Richardille.

Vaikka Katariinan elämästä ja marttyyrikuolemasta ei ole löydetty mitään kirjallisia todisteita, hänen kunnioituksensa idässä oli laajalle levinnyt jo ennen 10. vuosisataa, ja ristiretkien jälkeen Katariinan suosio lännessä oli jopa suurempaa. Lännessä pyhä Katariina kuului neljäntoista pyhän hädässäauttajan ryhmään, joita keskiajalla kunnioitettiin suuresti sekä ryhmänä että yksilöinä.

Pyhä Jeanne d’Arc ja lukuisat muut pyhät ovat kertoneet pyhän Katariinan ilmestyneen heille. Jeanne d’Arc kertoi pyhän Katariinan miekan laskeutuneen taivaasta hänen avukseen.

Kultti Suomessa
Suomessa Katariina tuli tunnetuksi dominikaanijärjestön suojeluspyhimyksenä 1200-luvulla. Hänestä tuli pyhän Annan jälkeen merkittävin naispyhimyksemme, jolle omistettiin monia keskiaikaisia kirkkoja ja joka esiintyi paljon kirkkotaiteen aiheena. Esimerkiksi Katariinan tarina on esitetty kuvin yhdessä Lohjan pyhän Laurin kirkon holveista.

Pyhä Katariina esitetään tavallisesti kruunupäisenä, miekka ja usein kirja kädessä, myös pyörän osa jalan vieressä. Ikoneissa Katariinan tunnuksina ovat kruunu, risti, palmunoksa, kirja, hengen miekka ja rikkoontunut teilipyörä. Taiteessa kuvataan usein myös enkelit, jotka ovat kantamassa Katariinan jäännöksiä Siinain vuoren huipulle.

Oppineisuutensa tähden pyhä Katariina on filosofian ja filosofien, opiskelun ja etenkin naisopettajien ja -opiskelijoiden suojelija. Myös kirjastojen ja kirjastonhoitajien sanotaan nauttivan hänen suojelustaan.

Itse nimi Katariina eli Aikatherine merkitsi varhaisille kristityille kreikaksi puhdasta, syytöntä tai synnitöntä. Tästä syystä Katariinaa pidetään myös erityisesti neitsyiden ja nuorten naisten suojelijana.

Suomalaisia etunimiä: Katri, Katriina, Kaisa, Kaija, Katja, Kaarina, Kati, Kaisu, Riina.

Pyhän Katariinan Aleksandrialaisen muistopäivänä (25.11.) vietettävän Pyhän Messun päivän rukous:
Kaikkivaltias, iankaikkinen Jumala, sinä annoit kansallesi pyhän Katariinan, neitsyen ja voittamattoman marttyyrin. Vahvista meitä hänen esirukoustensa tähden uskossa ja kestävyydessä ja anna meidän innokkaasti ponnistella kirkon ykseyden puolesta. Tätä pyydämme saman Herramme Jeesuksen Kristuksen, sinun Poikasi kautta, joka kanssasi elää ja hallitsee Pyhän Hengen yhteydessä, Jumala, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen. (Messukirjan täydennyksiä 2011, s. 22)

Isä Tri Nguyen

Lähteet:
·       Evi Koski (toim.), Pyhimysten tie. Suomen katolisen hiippakunnan liturgisen kalenterin mukaiset pyhimysten juhlat ja muistopäivät, KATT, Helsinki 1978, s. .
·       Adalbert Engelhart OSB, Pyhien vuosi, Pyhien kalenteri vuoden jokaiselle päivälle, KATT, Saarijärvi 2001, ss. 363-364.
·       Tuula Luoma, Uudistettu käsikirja katolisista pyhimyksistä, Amanda, Turenki 2020, s. 58.

Helena Edgren & Anneli Mäkelä-Alitalo, Katariina Aleksandrialainen. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997–

·       David Hugh Farmer, The Oxford Dictionary of Saints. 3rd ed., Oxford University Press, Oxford 1992.
·       The Book of Saints: A Dictionary of Servants of God. 6th ed., Cassell, London 1994.
·       Catholic Encyclopedia

www.catholic.org/saints/ tai www.catholic-forum.com/saints/indexsnt.htm

Marraskuun pyhimys: Unkarin pyhä Elisabet, sääntökuntalainen (17.11.)

17/11/2024

Varhaiset kihlajaiset, onnellinen avioliitto
Unkarin kuninkaalle Andreas II:lle ja hänen vaimolleen Gertrudille syntyi Thüringenin Presburgissa vuonna 1207 tytär, joka sai nimen Elisabet. Ajan tavan mukaan hänet kihlattiin jo vuoden ikäisenä Thüringenin maakreivin vanhimmalle pojalle Hermannille. Nelivuotiaana tyttönen erotettiin kihlajaisjuhlan jälkeen vanhemmistaan ja kodistaan ja vietiin uuteen kotiin, Wartburgin hoviin. Sairaalloinen Hermann kuoli Elisabetin ollessa kymmenvuotias, mutta Elisabet meni 14-vuotiaana naimisiin maakreivin nuoremman pojan Ludvigin kanssa. He rakastivat suuresti toisiaan, saivat kolme lasta ja elivät onnellisessa avioliitossa.

Heidän avioelämänsä oli hyvin suotuisaa ja onnen täyttämää. Tästä Elisabet voi sanoa: "Jos rakastan näin paljon kuolevaista ihmistä, kuinka paljon enemmän minun tulisi rakastaa ikuista Jumalaa!” Hänen avioliittonsa todistaa, että rakkaus Jumalaan syventää ihmisten rakkautta toisiinsa. Elisabetissa on kuvaavinta hänen hellä rakkautensa sekä puolisona että äitinä.

Tavallinen elämä, tuhlaavaisen antelias
Eläessään Wartburgin linnassa Elisabetia ei oikein pystynyt erottamaan palvelusväen joukosta, sillä hän askaroi kaiket päivät taloustoimissa lapsiaan hoitaen yksinkertaisesti pukeutuneena ja ilman koruja. Ylpeät sukulaiset halveksivat häntä: ”Sinä teet sellaista, mikä ei ole ruhtinattarelle soveliasta.” Myös hänen miehensä Ludvig ajatteli, että jotkin hänen hurskautensa muodot olivat liioiteltuja, esimerkiksi tapa polvistua öisin rukoilemaan paljaalle lattialle. Kerran rukoillessaan kappelissa krusifiksin edessä Elisabet heitti pois kultaisen kruununsa: ”Enhän voi pitää kultakruunua, kun Kristuksella oli orjantappurakruunu.”

Syvästi uskonnollisena Elisabet oli myös iloinen ja vaatimaton, niinpä hovin jäykät muodollisuudet olivat hänelle vaikea koettelemus. Koko elämänsä ajan hän oli suorastaan tuhlaavaisen antelias. Hän kulutti suunnattomia summia almuihin, perusti sairaaloita ja auttoi varsinkin orpolapsia. Hän antautui köyhien ja sairaiden huoltamiseen käyden päivittäin hoitamassa potilaita. Hän näki Kristuksen kaikissa lähimmäisissään ja erityisesti hyljätyimmissä ja vähäosaisimmissa. Nälänhädän aikana hän jakoi linnan viljavarastot köyhille. Ludvig ei pahastunut vaimonsa laupeudentöistä, sillä hän uskoi, että hänen varallisuutensa jakaminen köyhille tuottaisi iankaikkisen palkinnon.

Köyhä leski, uskollinen vaimo
Elisabetin elämä muuttui peruuttamattomasti 11. syyskuuta 1227, kun Ludvig kuoli kuumeeseen Otrantossa, Italiassa, lähdettyään kuudennelle ristiretkelle keisari Fredrik II:n mukana. Kuultuaan uutisen aviomiehensä kuolemasta Elisabetin kerrotaan sanoneen: ”Hän on kuollut. Hän on kuollut. Se on minulle ikään kuin koko maailma olisi kuollut tänään.”

Ludvigin sukulaiset eivät olleet koskaan hyväksyneet Elisabetin syvää uskonnollisuutta ja ylenpalttista anteliaisuutta ja Ludvigin kuoltua he ajoivat Elisabetin lapsineen pois hovista. Elisabetin setä Bambergin piispa Eckembert yritti järjestää Elisabetia uuteen avioliittoon keisari Fredrik II:n kanssa, mutta Elisabet kieltäytyi.

Elisabet oli tutustunut Franciscus Assisilaisen köyhyydenihanteeseen ja tahtoi toteuttaa sitä käytännössä. Hän uskoi lastensa kasvatuksen muille, perusti perintövaroillaan Marburgiin sairaalan ja eli fransiskaanien kolmannen sääntökunnan jäsenenä köyhänä ja sairaita hoitaen. Jokaisessa sairaassa hän näki Kristuksen: ”On suloista, kun saamme hoitaa omaa Herraamme!”

Leskenä Elisabet vietti neljä vuotta ankarissa katumusharjoituksissa ja vuodatti rakkauttaan kaikkialle. Hän eli hyväntuulisena ja sopeutuvaisena, teki halpaa ruumiillista työtä, kutoi, kehräsi, siivosi ja kalasti auttaakseen köyhiä. Tuskin hän edes söi ja nukkui. Hän antoi kaiken aikansa köyhille ja kärsiville omistaen koko loppuelämänsä sairaille ja spitaalisille. Hän kuoli uupumukseen 24-vuotiaana 17. marraskuuta 1231.

Nuori pyhimys, kauniit tarinat
Pian Elisabetin kuoleman jälkeen hänen haudallaan sairaalan kirkossa kerrottiin tapahtuneen ihmeitä, varsinkin ihmeparantumisia. Paavin käskystä alettiin tutkia niitä, jotka olivat parantuneet elokuun 1232 ja tammikuun 1235 välisenä aikana. Tutkimusten tuloksen liitteeksi laadittiin lyhyt Elisabetin elämäkerta, ja yhdessä hänen palvelijattariensa ja ystäviensä lausuntojen kanssa ne riittivät siihen, että paavi Gregorius IX (1227-1241) julisti Elisabetin pyhimykseksi jo 27. toukokuuta 1235 Perugiassa.

Niinpä vain neljä vuotta kuolemansa jälkeen Elisabet julistettiin pyhäksi ja seuraavana vuonna hänen jäännöksensä siirrettiin Marburgin Pyhän Elisabetin kirkkoon, hänen oman nimensä kunniaksi rakennettuun pyhäkköön. Pyhäinjäännökset olivat suosittujen pyhiinvaellusten kohteena aina vuoteen 1539, jolloin luterilainen protestantti Filip Hesseniläinen siirsi ne tuntemattomaan paikkaan.

Elisabet esitetään taiteessa tavallisesti almuja jakamassa. Hänen muistoaan kunnioittaen ja hänen hengellisyytensä mukaan on aikanaan perustettu sairaanhoitoa ja laupeudentyötä harjoittava sisarkunta nimeltään ”Elisabeths-Schwestern”, Elisabet-sisaret. Tästä syystä Elisabet on mm. Ruotsissa 1800-luvulta asti toimineiden Elisabet-sisarten suojelija. Hän on myös katolisen laupeudentyön ja maallikkofransiskaanien suojeluspyhimys.

Elisabetista kerrotaan monia kauniita tarinoita. Ehkä parhaiten tunnettu on ns. "ruusujen ihme". Viedessään salaa köyhille leipää hänen kerrotaan kohdanneen aviomiehensä Ludvigin metsästysseurueessa. Jotta säätyläiset eivät epäilisi hänen varastaneen linnan aarteita, Ludvig pyysi puolisoaan näyttämään, mitä hän oli piilottanut takkinsa alle. Samalla hetkellä takki avautui ja näkyviin tuli valkoisia ja punaisia ruusuja, jotka saivat Ludvigin vakuuttuneeksi siitä, että Jumalan suojeleva käsi oli toiminnassa. Elisabetin elämäkerran mukaan Ludvigia eivät hänen puolisonsa laupeudentyöt koskaan häirinneet ja hän kannatti niitä aina. Tarinan toisen version mukaan Elisabet oli kerran menossa viemään leipää köyhille kori käsivarrellaan. Sukulaiset, joilla oli tapana vahtia, ettei hän tuhlaisi varoja köyhien auttamiseen, kysyivät häneltä, mitä korissa oli. "Ruusuja," vastasi Elisabet ja nosti vaatteen korin päältä, ja leivät olivat muuttuneet ruusuiksi. Elisabet kuvataankin taiteessa usein leipä ja ruusuja käsissään.

Toinen tunnettu tarina pyhästä Elisabetista kertoo, kuinka hän salli spitaalisen Helias von Eisenachin levätä vuoteessa, joka oli hänen ja hänen aviomiehensä yhteinen, kun sairaalassa ei ollut tilaa. Hänen anoppinsa kauhistui ja kertoi asiasta Ludvigille heti tämän palattua kotiin. Kun Ludvig raivoissaan poisti vuodevaatteet, samalla hetkellä ”Kaikkivaltias Jumala avasi hänen sielunsa silmät, ja spitaalisen sijasta hän näki Kristuksen hahmon ristiinnaulittuna levittäytyneenä vuoteen ylle.”

Unkarin pyhän Elisabetin muistopäivänä (17.11.) vietettävän Pyhän Messun päivän rukous:

Isä Jumala, sinä avasit pyhän Elisabetin silmät, niin että hän näki Poikasi Kristuksen jokaisessa köyhässä ja kunnioitti häntä heissä. Anna meidänkin hänen esirukoustensa tähden rakastaa ja palvella hädässä olevia lähimmäisiämme. Tätä pyydämme saman Poikasi Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta, joka kanssasi elää ja hallitsee Pyhän Hengen yhteydessä, Jumala, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.
(Roomalainen Messukirja, s. 738)

Isä Tri Nguyen

Lähteet:
·       Evi Koski (toim.), Pyhimysten tie. Suomen katolisen hiippakunnan liturgisen kalenterin mukaiset pyhimysten juhlat ja muistopäivät, KATT, Helsinki 1978, s. 255.
·       Adalbert Engelhart OSB, Pyhien vuosi, Pyhien kalenteri vuoden jokaiselle päivälle, KATT, Saarijärvi 2001, ss. 354-355.
·       Outi Kecskeméti, Taivaallisia suojelijoita, KATT, Helsinki 2002, ss. 130-131.
·       Tuula Luoma, Uudistettu käsikirja katolisista pyhimyksistä, Amanda, Turenki 2020, ss. 133-134.
·       David Hugh Farmer, The Oxford Dictionary of Saints. 3rd ed., Oxford University Press, Oxford 1992.
·       The Book of Saints: A Dictionary of Servants of God. 6th ed., Cassell, London 1994.

Marraskuun pyhimys: pyhä Martino de Porres, sääntökuntalainen (3.11.)

1/11/2024

Mulattipoika
Juan Martino de Porres syntyi aviottomana lapsena 9. joulukuuta 1579 Liman kaupungissa Perussa. Hänen isänsä oli espanjalainen ylimys, Alcantaran ritari Don Juan ja äitinsä musta vapautettu orjatar Ana Velásquez Limasta, toisten tietojen mukaan alunperin Panamasta kotoisin. Ylpeän valkoisen aatelismiehen oli luonnollisesti mahdotonta avioitua orjattaren kanssa, mutta mies antoi tälle vapauden ja adoptoi kuusi vuotta myöhemmin aviottoman poikansa. Mulattipoika sai siis isänsä nimen, mutta hän joutui elämään edelleen kurjuudessa äitinsä kanssa.

Äiti antoi pojalleen kristillisen kasvatuksen. Poika opetteli parturin ammatin auttaakseen äitiään elannon hankkimisessa. Käytyään peruskoulua muutamia vuosia 12-vuotias Martino opiskeli parturiksi, joka oli 1600-luvulla samalla eräänlainen sairaanhoitaja ja suoritti yksinkertaisia kirurgisia toimenpiteitä, esimerkiksi suoneniskentää. Näin Martino pääsi lääkärin apulaiseksi, ja hänestä tuli taitava sairaanhoitaja.

Dominikaaniveli
Martino pyrki ja pääsi dominikaanien maallikkoveljeksi Limassa. Papiksi ei mulatti sen ajan käsityksen mukaan kelvannut. Tultuaan maallikkoveljeksi dominikaaniluostarissa Martino leikkasi edelleen muiden munkkien hiukset ja hoiti heidän haavansa. Lisäksi hänen rakkautensa ja huolenpitonsa kohdistui ensi sijassa kaikkein köyhimpiin, sairaisiin, intiaaneihin ja mustiin orjiin. Nämä tulivat hänen luokseen kaikkine huolineen. Martino auttoi heitä sekä ruumiillisessa että sielullisessa hädässä. Hänen yönsä kuluivat rukouksessa ja katumuksenteossa Ristiinnaulitun kuvan edessä, päivisin hän hoiti sairaita, huolehti vähäisistä tehtävistä keittiössä ja pesulassa. Hänestä tuli kaikkien hylättyjen, huonosti kohdeltujen orjien ja muiden onnettomien ystävä. Hänen nöyryytensä ja palvelualttiutensa tuntuivat rajattomilta.

Jo hänen oma yhteisönsä tunnisti hänen pyhyytensä ja otti vastaan häneltä hengellistä ohjausta. Vaikka ”pyhällä parturilla”, niin kuin köyhät kutsuivat häntä, ei ollut mitään korkeampaa koulutusta, Liman papit, jopa piispa, tulivat usein kysymään häneltä neuvoa, elleivät he keksineet, kuinka ratkaista vaivalloiset sielunhoito-ongelmat. Suuri osa hänen syvällisestä hengellisestä viisaudestaan johtui ahkerasta seurustelusta kahden muun, samaan aikaan ja samassa kaupungissa eläneen pyhän, Rosan ja Juan Maciasin, kanssa.

Ihmeparantaja
Martino kohteli aatelisia ja orjia yhtä lailla ottamatta huomioon heidän rotuaan tai sosiaalista asemaansa. Ihmiset kutsuivat häntä armon isäksi, mutta itse hän käytti itsestään nimitystä mulattikoira. Muuan hänen suojattinsa kuvasi häntä käytännölliseksi ja taitavaksi mieheksi.

Hänellä kerrotaan olleen näkyjä ja haltioitumisen tiloja. Hänen sanotaan pystyneen sekä levitoimaan että olemaan kahdessa paikassa yhtaikaa. Hän saattoi käsitellä pyykkiä kaikessa rauhassa samalla kun hoiti potilasta Algeriassa. Väitteet hänen vierailuistaan tulivat niiltä, joita hän auttoi. Vaikka Martino ei koskaan lähtenyt Limasta, ihmisten mukaan hän ilmestyi heille Algeriassa, Kiinassa, Ranskassa, Japanissa, Meksikossa ja Filippiineillä. Lukitut ovet eivät voineet estää häntä hoitamasta sairaita. Epidemian aikana kuusikymmentä luostarin lukitussa osassa asunutta aloittelevaa veljeä sairastui. Useat heistä kertoivat Martinon kulkevan lukittujen ovien läpi hoitamassa heitä. Luostarin esimiehet jopa vahvistivat nämä väitteet. Näin luostarissa ja sen ulkopuolella hän tuli tunnetuksi ihmeellisistä parantamisistaan.

Martinon myötätunto ei rajoittunut ihmisiin. Hän hoiti ja paransi myös eläimiä. Hänellä kerrotaan olleen kyky kommunikoida eläinten kanssa. Pyhän Franciscuksen tavoin Martino kohteli eläimiä ikään kuin he olisivat veljiä ja sisaria. Jopa mahdollisesti ruttoa kantavat tuholaiset hyötyivät Martinon armollisuudesta. Hiirien tekoset pappilan liinavaatekaapissa aiheuttivat työtä siivoushuollolle: alttarin liinavaatteet olivat hiiren kakan peitossa. Munkit halusivat myrkyttää pörröiset hyökkääjät, mutta Martinolla oli muita suunnitelmia. Kuten pyhä Franciscus neuvottelussaan Gubbion tappajasuden kanssa Martino vain lupasi säästää hiiret tältä kunnialta, jos ne muuttaisivat pieneen puutarhan päässä olevaan onkaloon. Martino tarjosi heille jopa ruokaa ja sitten ohjasi heidät uusiin kaivuukohteisiinsa. Hiiret pysyivät poissa liinavaatteista, ja Martino piti oman osansa sopimuksesta.

Suojeluspyhä
Martinolle kuuluu myös suuri ansio siitä, että kasvavaan pääkaupunkiin saatiin suuri koti hylätyille lapsille. Kun kaupungissa riehui rutto, tämä musta dominikaaniveli osoitti ihmettä hipovaa sankarillista rakkautta ja kuoli lopulta ruttoon 3. marraskuuta 1639. Hän siis kuoli 60-vuotiaana rajuun malariaan, ns. neljän päivän kuumeeseen. Kun hän oli kuolemaisillaan, Espanjan varakuningas, Chinchonin kreivi tuli ja polvistui hänen vuoteensa viereen pyytäen hänen siunaustaan.

Kaikissa yhteiskuntapiireissä Martinoa alettiin kunnioittaa ihmelääkärinä ja pyhimyksenä. Erityisesti intiaanit ja Liman mustat alkoivat kunnioittaa häntä pyhänä heti hänen kuoltuaan, mutta kesti yli 300 vuotta, ennen kuin hänen nimensä oli kiirinyt maailmalle. Vasta vuonna 1962 paavi Johannes XXIII julisti hänet pyhäksi, vaikka hänen haudallaan tapahtui monia ihmeparantumisia ja kanoniset tutkimukset alkoivat 1660.

Martino de Porres on nyt Latinalaisen Amerikan rakastetuimpia pyhimyksiä. Hänet on tunnustettu Amerikan ensimmäiseksi mustaksi pyhimykseksi. Hän on rotujen välisten suhteiden, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, julkisen koulutuksen ja television suojelija, samoin kuin julkisen terveydenhoidon, sekarotuisten ihmisten, partureiden ja kampaajien suojelija.

Pyhän Martino de Porresin muistopäivänä (3.11.) vietettävän Pyhän Messun päivän rukous:

Jumala, sinä johdatit pyhän Martinon nöyryyden tietä taivaan kunniaan. Anna meidän tässä elämässä seurata hänen ihailtavaa esimerkkiään, niin että meidätkin hänen kanssaan kerran korotettaisiin ikuiseen kirkkauteen. Tätä pyydämme Herramme Jeesuksen Kristuksen, sinun Poikasi, kautta, joka kanssasi elää ja hallitsee Pyhän Hengen yhteydessä, Jumala, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.
(Roomalainen Messukirja, s. 732)

Isä Tri Nguyen

Lähteet:
·       Evi Koski (toim.), Pyhimysten tie. Suomen katolisen hiippakunnan liturgisen kalenterin mukaiset pyhimysten juhlat ja muistopäivät, KATT, Helsinki 1978, s. 243.
·       Adalbert Engelhart OSB, Pyhien vuosi, Pyhien kalenteri vuoden jokaiselle päivälle, KATT, Saarijärvi 2001, ss. 340-341.
·       Tuula Luoma, Uudistettu käsikirja katolisista pyhimyksistä, Amanda, Turenki 2020, ss. 172-173.
·       David Hugh Farmer, The Oxford Dictionary of Saints. 3rd ed., Oxford University Press, Oxford 1992.
·       The Book of Saints: A Dictionary of Servants of God. 6th ed., Cassell, London 1994.
·       www.catholic.org/saints/ tai www.catholic-forum.com/saints/indexsnt.htm

LA 2.11. Vainajienpäivä/All souls & Su 3.11. Pyhäinpäivä/All Saints

1/11/2024

Ensi kuu on marraskuu, jota pidetään myös vainajien kuukautena. Marraskuu on kautta vuosisatojen ollut se kuukausi, jolloin erityisesti muistelemme niitä, jotka ovat siirtyneet maanpäällisestä elämästä ikuisuuteen. Nyt kun ympärillämme luonto ikään kuin kuolee, keltaiset lehdet putoilevat, on ajatus kuolemasta aivan paikallaan. Rukoilemme niiden puolesta, jotka ovat käyneet edellämme; heidän joukossaan on sukulaisia, ystäviä, tuttavia. Kerran tulee päivä, jolloin minä itsekin lähden tästä maailmasta. ”Ajattele kuolemaasi”, sanoo vanha viisas sananparsi, ”niin et tee syntiä iankaikkisesti”.

Kaikkien poisnukkuneiden uskovien muistopäivää eli vainajien päivää vietetään Tampereen Pyhän Ristin kirkossamme ensi lauantaina 2.11.2024 vain yhdellä Pyhällä Messulla: Messu suomen kielellä klo 10.30 (tämän Messun lopussa on tilaisuus sytyttää muistokynttilöitä edesmenneiden omaistemme puolesta hautausmaalla käynnin sijaan, sillä meillä ei ole katolista hautausmaata täällä Tampereella). Tervetuloa!

Kaikkien pyhien juhlaa eli pyhäinpäivää vietetään Kirkossamme perinteisesti sunnuntaina 3.11.2024 kolmella Pyhällä Messulla: klo 10.30 Päämessu suomeksi, klo 12.30 Messu tagalogiksi ja klo 17.00 Messu englanniksi. Näiden lisäksi on myös katolinen Messu Hämeenlinnassa klo 15.00. Tervetuloa!

Isä Tri Nguyen
P. Ristin srk:n khra

PS: Seuraava on ote Paavi Franciscuksen synodinjälkeisestä apostolisesta kehotuskirjeestä Amoris laetitia (Rakkauden ilo, 19.3.2016), joka käsittelee myös tätä marraskuun aihetta, nimittäin kuolemaa ja vainajien puolesta rukoilemista:

Kuoleman pistin

253. Joskus perhe-elämää haastaa rakkaan ihmisen kuolema. Emme voi jättää tarjoamatta uskon valoa saattaaksemme näinä hetkinä kärsiviä perheitä. Perheen hylkääminen kuoleman sitä haavoittaessa olisi laupeuden puutetta, pastoraalisen mahdollisuuden menettämistä, ja tämä asenne voi sulkea ovet kaikelta muulta evankelioimistoiminnalta.

254. Ymmärrän sen ihmisen ahdingon, joka on menettänyt rakkaan ihmisen, puolison, jonka kanssa hän on jakanut niin monet asiat. Jeesus itse liikuttui ja itki ystävänsä kuoleman vuoksi (vrt. Joh. 11:33, 35). Ja miten voisimme olla ymmärtämättä sellaisen ihmisen valitushuutoa, joka on menettänyt lapsensa? Se on ”kuin aika pysähtyisi: avautuu syvyys, joka nielee sekä menneisyyden että tulevan... Joskus myös syytetään Jumalaa. Kuinka monet – ja ymmärrän heitä – suuttuvatkaan Jumalalle”. ”Leskeys on erityisen vaikea kokemus… Jotkut osaavat kanavoida energiansa omistautumalla vielä enemmän lapsille ja lapsenlapsille ja löytävät tästä rakkauden ilmaisusta uuden kasvatustehtävän… Niiden, jotka eivät voi laskea perheenjäsenten läsnäolon varaan, omistautua heille ja saada heiltä kiintymystä ja läheisyyttä, on saatava kristilliseltä yhteisöltä erityisen huomaavaista ja aulista tukea, ennen kaikkea, jos he ovat vähävaraisia.”

255. Yleensä suru vainajan vuoksi voi kestää melko pitkän ajan, ja jos paimen tahtoo saattaa ihmistä tällä tiellä, hänen on sopeuduttava kaikkien sen vaiheiden tarpeisiin. Koko matka on täynnä kysymyksiä: kuoleman syy, mitä olisi voinut tehdä, mitä ihminen kokee kuolemaa edeltävinä hetkinä... Vilpittömällä ja kärsivällisellä rukouksen ja sisäisen vapautumisen tiellä rauha palaa. Tietyssä surun vaiheessa auttaa sen huomaaminen, että meillä, jotka olemme menettäneet rakkaan ihmisen, on vielä tehtävä toteutettavanamme. Kärsimyksen pitkittäminen ei tee meille hyvää, ikään kuin se olisi kunnianosoitus. Rakastettu ihminen ei tarvitse kärsimystämme, eikä häntä imartele se, että tuhoamme elämämme. Ei myöskään ole paras rakkaudenilmaus muistaa ja mainita häntä joka hetki, koska se merkitsee kiinnittymistä menneisyyteen, joka ei ole enää olemassa, sen sijaan että rakastaisi todellista ihmistä, joka nyt on tuonpuoleisessa. Hänen fyysinen läsnäolonsa ei enää ole mahdollinen, mutta jos kuolema onkin voimakas, ”rakkaus on väkevä kuin kuolema” (Laul. l. 8:6). Rakkaudella on intuitio, joka sallii kuulla äänettömän ja nähdä näkymättömän. Tämä ei ole rakkaan ihmisen kuvittelemista sellaisena, kuin hän oli, vaan hänen hyväksymistään muuttuneena, sellaisena, kuin hän nyt on. Ylösnoussut Jeesus pyysi ystäväänsä Mariaa, joka halusi syleillä häntä, olemaan koskettamatta häntä (vrt. Joh. 20:17) johdattaakseen Marian toisenlaiseen kohtaamiseen.

256. Meitä lohduttaa tietää, että kuolevat eivät tuhoudu täysin, ja usko vakuuttaa meille, että Ylösnoussut ei hylkää meitä koskaan. Näin voimme estää sen, että kuolema ”myrkyttää elämämme, tekee tyhjäksi kiintymyksemme, saa meidät lankeamaan pimeimpään tyhjyyteen”. Raamattu puhuu Jumalasta, joka loi meidät rakkaudesta ja joka toimii niin, että elämämme ei pääty kuolemaan (vrt. Viis. 3:2-3). Pyhä Paavali puhuu Kristuksen kohtaamisesta välittömästi kuoleman jälkeen: ”Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo” (Fil. 1:23). Hänen kanssaan kuoleman jälkeen meitä odottaa se, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka rakastavat häntä (vrt. 1. Kor. 2:9). Vainajien liturgian prefaatio ilmaisee sen suurenmoisesti: ”Niitä, joita ahdistaa kuoleman varmuus, lohduttaa lupaus tulevasta kuolemattomuudesta. Sillä sinun uskoviltasi, Herra, ei elämää oteta pois vaan se muutetaan.” ”Rakkaamme eivät ole kadonneet tyhjyyden pimeyteen: toivo vakuuttaa meille, että he ovat Jumalan hyvissä ja vahvoissa käsissä.”

257. Eräs tapa olla yhteydessä kuolleiden rakkaidemme kanssa on rukoilla heidän puolestaan. Raamattu sanoo, että ”rukoileminen kuolleiden puolesta” on ”pyhää ja hurskasta” (vrt. 2. Makk. 12:44-45). Rukoileminen heidän puolestaan ”ei ainoastaan auta heitä, vaan voi tehdä heidän esirukouksensa meidän puolestamme vaikuttavammaksi” (KKK 958). Ilmestyskirja kuvaa marttyyrien rukoilevan niiden puolesta, jotka kärsivät epäoikeudenmukaisuudesta maan päällä (vrt. 6:9-11), solidaarisina tämän matkalla olevan maailman kanssa. Jotkut pyhät lohduttivat rakkaitaan ennen kuolemaansa luvaten olla heitä lähellä ja auttaa heitä. Pyhä Lisieux’n Teresa halusi jatkaa hyvän tekemistä taivaasta käsin. Pyhä Dominicus sanoi, että ”olisi hyödyllisempi kuolemansa jälkeen... voimakkaampi armojen hankkimisessa”. Nämä ovat rakkauden siteitä, sillä ”maan päällä vaeltavien yhteys niihin veljiin, jotka ovat nukkuneet Kristuksen rauhaan, ei millään tavoin katkea, vaan... se pikemminkin vahvistuu hengellisten rikkauksien keskinäisen vaihdon kautta” (LG 49).

258. Jos hyväksymme kuoleman, voimme valmistautua siihen. Tienä on kasvaa rakkaudessa niitä kohtaan, jotka vaeltavat kanssamme, aina siihen päivään saakka, jolloin ”kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa” (Ilm. 21:4). Tällä tavalla valmistaudumme myös kohtaamaan uudelleen kuolleet rakkaamme. Kuten Jeesus palautti kuolleen pojan äidilleen (vrt. Luuk. 7:15), niin hän tekee meidänkin kanssamme. Älkäämme tuhlatko voimiamme pysähtyen vuosikausiksi menneisyyteen. Mitä paremmin elämme täällä maan päällä, sitä suuremman onnen voimme jakaa rakkaittemme kanssa taivaassa. Mitä enemmän onnistumme kypsymään ja kasvamaan, sitä enemmän voimme tuoda hyviä asioita taivaalliselle juhla-aterialle.

Roomassa pyhän Pietarin luona, laupeuden ylimääräisenä riemuvuonna, pyhän Joosefin juhlapyhänä 19. maaliskuuta 2016, paaviuteni neljäntenä vuonna.

Paavi FRANCISCUS

Eukaristia (44): Rauhantervehdys

”Dilexit nos” ja marraskuun pyhimys: Pyhä Gertrud, neitsyt (16.11.)

Pappiskandidaatti/Seminarian Nguyễn Mạnh Chiến

Pyhän Ristin kirkon vihkimisen vuosipäivä ja pyhä Cecilia, neitsyt ja marttyyri (22.11.)

Kuukauden pyhimys: Pyhä Katariina Aleksandrialainen, neitsyt ja marttyyri (25.11.)

Marraskuun pyhimys: Unkarin pyhä Elisabet, sääntökuntalainen (17.11.)

Marraskuun pyhimys: pyhä Martino de Porres, sääntökuntalainen (3.11.)

LA 2.11. Vainajienpäivä/All souls & Su 3.11. Pyhäinpäivä/All Saints

Uutissivu

Arkisto

Hakusanat