Ensi kuu on marraskuu, jota pidetään myös vainajien kuukautena. Marraskuu on kautta vuosisatojen ollut se kuukausi, jolloin erityisesti muistelemme niitä, jotka ovat siirtyneet maanpäällisestä elämästä ikuisuuteen. Nyt kun ympärillämme luonto ikään kuin kuolee, keltaiset lehdet putoilevat, on ajatus kuolemasta aivan paikallaan. Rukoilemme niiden puolesta, jotka ovat käyneet edellämme; heidän joukossaan on sukulaisia, ystäviä, tuttavia. Kerran tulee päivä, jolloin minä itsekin lähden tästä maailmasta. ”Ajattele kuolemaasi”, sanoo vanha viisas sananparsi, ”niin et tee syntiä iankaikkisesti”.
Kaikkien poisnukkuneiden uskovien muistopäivää eli vainajien päivää vietetään Tampereen Pyhän Ristin kirkossamme ensi lauantaina 2.11.2024 vain yhdellä Pyhällä Messulla: Messu suomen kielellä klo 10.30 (tämän Messun lopussa on tilaisuus sytyttää muistokynttilöitä edesmenneiden omaistemme puolesta hautausmaalla käynnin sijaan, sillä meillä ei ole katolista hautausmaata täällä Tampereella). Tervetuloa!
Kaikkien pyhien juhlaa eli pyhäinpäivää vietetään Kirkossamme perinteisesti sunnuntaina 3.11.2024 kolmella Pyhällä Messulla: klo 10.30 Päämessu suomeksi, klo 12.30 Messu tagalogiksi ja klo 17.00 Messu englanniksi. Näiden lisäksi on myös katolinen Messu Hämeenlinnassa klo 15.00. Tervetuloa!
Isä Tri Nguyen
P. Ristin srk:n khra
Kaikkien poisnukkuneiden uskovien muistopäivää eli vainajien päivää vietetään Tampereen Pyhän Ristin kirkossamme ensi lauantaina 2.11.2024 vain yhdellä Pyhällä Messulla: Messu suomen kielellä klo 10.30 (tämän Messun lopussa on tilaisuus sytyttää muistokynttilöitä edesmenneiden omaistemme puolesta hautausmaalla käynnin sijaan, sillä meillä ei ole katolista hautausmaata täällä Tampereella). Tervetuloa!
Kaikkien pyhien juhlaa eli pyhäinpäivää vietetään Kirkossamme perinteisesti sunnuntaina 3.11.2024 kolmella Pyhällä Messulla: klo 10.30 Päämessu suomeksi, klo 12.30 Messu tagalogiksi ja klo 17.00 Messu englanniksi. Näiden lisäksi on myös katolinen Messu Hämeenlinnassa klo 15.00. Tervetuloa!
Isä Tri Nguyen
P. Ristin srk:n khra
PS: Seuraava on ote Paavi Franciscuksen synodinjälkeisestä apostolisesta kehotuskirjeestä Amoris laetitia (Rakkauden ilo, 19.3.2016), joka käsittelee myös tätä marraskuun aihetta, nimittäin kuolemaa ja vainajien puolesta rukoilemista:
Kuoleman pistin
253. Joskus perhe-elämää haastaa rakkaan ihmisen kuolema. Emme voi jättää tarjoamatta uskon valoa saattaaksemme näinä hetkinä kärsiviä perheitä. Perheen hylkääminen kuoleman sitä haavoittaessa olisi laupeuden puutetta, pastoraalisen mahdollisuuden menettämistä, ja tämä asenne voi sulkea ovet kaikelta muulta evankelioimistoiminnalta.
254. Ymmärrän sen ihmisen ahdingon, joka on menettänyt rakkaan ihmisen, puolison, jonka kanssa hän on jakanut niin monet asiat. Jeesus itse liikuttui ja itki ystävänsä kuoleman vuoksi (vrt. Joh. 11:33, 35). Ja miten voisimme olla ymmärtämättä sellaisen ihmisen valitushuutoa, joka on menettänyt lapsensa? Se on ”kuin aika pysähtyisi: avautuu syvyys, joka nielee sekä menneisyyden että tulevan... Joskus myös syytetään Jumalaa. Kuinka monet – ja ymmärrän heitä – suuttuvatkaan Jumalalle”. ”Leskeys on erityisen vaikea kokemus… Jotkut osaavat kanavoida energiansa omistautumalla vielä enemmän lapsille ja lapsenlapsille ja löytävät tästä rakkauden ilmaisusta uuden kasvatustehtävän… Niiden, jotka eivät voi laskea perheenjäsenten läsnäolon varaan, omistautua heille ja saada heiltä kiintymystä ja läheisyyttä, on saatava kristilliseltä yhteisöltä erityisen huomaavaista ja aulista tukea, ennen kaikkea, jos he ovat vähävaraisia.”
255. Yleensä suru vainajan vuoksi voi kestää melko pitkän ajan, ja jos paimen tahtoo saattaa ihmistä tällä tiellä, hänen on sopeuduttava kaikkien sen vaiheiden tarpeisiin. Koko matka on täynnä kysymyksiä: kuoleman syy, mitä olisi voinut tehdä, mitä ihminen kokee kuolemaa edeltävinä hetkinä... Vilpittömällä ja kärsivällisellä rukouksen ja sisäisen vapautumisen tiellä rauha palaa. Tietyssä surun vaiheessa auttaa sen huomaaminen, että meillä, jotka olemme menettäneet rakkaan ihmisen, on vielä tehtävä toteutettavanamme. Kärsimyksen pitkittäminen ei tee meille hyvää, ikään kuin se olisi kunnianosoitus. Rakastettu ihminen ei tarvitse kärsimystämme, eikä häntä imartele se, että tuhoamme elämämme. Ei myöskään ole paras rakkaudenilmaus muistaa ja mainita häntä joka hetki, koska se merkitsee kiinnittymistä menneisyyteen, joka ei ole enää olemassa, sen sijaan että rakastaisi todellista ihmistä, joka nyt on tuonpuoleisessa. Hänen fyysinen läsnäolonsa ei enää ole mahdollinen, mutta jos kuolema onkin voimakas, ”rakkaus on väkevä kuin kuolema” (Laul. l. 8:6). Rakkaudella on intuitio, joka sallii kuulla äänettömän ja nähdä näkymättömän. Tämä ei ole rakkaan ihmisen kuvittelemista sellaisena, kuin hän oli, vaan hänen hyväksymistään muuttuneena, sellaisena, kuin hän nyt on. Ylösnoussut Jeesus pyysi ystäväänsä Mariaa, joka halusi syleillä häntä, olemaan koskettamatta häntä (vrt. Joh. 20:17) johdattaakseen Marian toisenlaiseen kohtaamiseen.
256. Meitä lohduttaa tietää, että kuolevat eivät tuhoudu täysin, ja usko vakuuttaa meille, että Ylösnoussut ei hylkää meitä koskaan. Näin voimme estää sen, että kuolema ”myrkyttää elämämme, tekee tyhjäksi kiintymyksemme, saa meidät lankeamaan pimeimpään tyhjyyteen”. Raamattu puhuu Jumalasta, joka loi meidät rakkaudesta ja joka toimii niin, että elämämme ei pääty kuolemaan (vrt. Viis. 3:2-3). Pyhä Paavali puhuu Kristuksen kohtaamisesta välittömästi kuoleman jälkeen: ”Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo” (Fil. 1:23). Hänen kanssaan kuoleman jälkeen meitä odottaa se, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka rakastavat häntä (vrt. 1. Kor. 2:9). Vainajien liturgian prefaatio ilmaisee sen suurenmoisesti: ”Niitä, joita ahdistaa kuoleman varmuus, lohduttaa lupaus tulevasta kuolemattomuudesta. Sillä sinun uskoviltasi, Herra, ei elämää oteta pois vaan se muutetaan.” ”Rakkaamme eivät ole kadonneet tyhjyyden pimeyteen: toivo vakuuttaa meille, että he ovat Jumalan hyvissä ja vahvoissa käsissä.”
257. Eräs tapa olla yhteydessä kuolleiden rakkaidemme kanssa on rukoilla heidän puolestaan. Raamattu sanoo, että ”rukoileminen kuolleiden puolesta” on ”pyhää ja hurskasta” (vrt. 2. Makk. 12:44-45). Rukoileminen heidän puolestaan ”ei ainoastaan auta heitä, vaan voi tehdä heidän esirukouksensa meidän puolestamme vaikuttavammaksi” (KKK 958). Ilmestyskirja kuvaa marttyyrien rukoilevan niiden puolesta, jotka kärsivät epäoikeudenmukaisuudesta maan päällä (vrt. 6:9-11), solidaarisina tämän matkalla olevan maailman kanssa. Jotkut pyhät lohduttivat rakkaitaan ennen kuolemaansa luvaten olla heitä lähellä ja auttaa heitä. Pyhä Lisieux’n Teresa halusi jatkaa hyvän tekemistä taivaasta käsin. Pyhä Dominicus sanoi, että ”olisi hyödyllisempi kuolemansa jälkeen... voimakkaampi armojen hankkimisessa”. Nämä ovat rakkauden siteitä, sillä ”maan päällä vaeltavien yhteys niihin veljiin, jotka ovat nukkuneet Kristuksen rauhaan, ei millään tavoin katkea, vaan... se pikemminkin vahvistuu hengellisten rikkauksien keskinäisen vaihdon kautta” (LG 49).
258. Jos hyväksymme kuoleman, voimme valmistautua siihen. Tienä on kasvaa rakkaudessa niitä kohtaan, jotka vaeltavat kanssamme, aina siihen päivään saakka, jolloin ”kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa” (Ilm. 21:4). Tällä tavalla valmistaudumme myös kohtaamaan uudelleen kuolleet rakkaamme. Kuten Jeesus palautti kuolleen pojan äidilleen (vrt. Luuk. 7:15), niin hän tekee meidänkin kanssamme. Älkäämme tuhlatko voimiamme pysähtyen vuosikausiksi menneisyyteen. Mitä paremmin elämme täällä maan päällä, sitä suuremman onnen voimme jakaa rakkaittemme kanssa taivaassa. Mitä enemmän onnistumme kypsymään ja kasvamaan, sitä enemmän voimme tuoda hyviä asioita taivaalliselle juhla-aterialle.
Roomassa pyhän Pietarin luona, laupeuden ylimääräisenä riemuvuonna, pyhän Joosefin juhlapyhänä 19. maaliskuuta 2016, paaviuteni neljäntenä vuonna.
Paavi FRANCISCUS
Kuoleman pistin
253. Joskus perhe-elämää haastaa rakkaan ihmisen kuolema. Emme voi jättää tarjoamatta uskon valoa saattaaksemme näinä hetkinä kärsiviä perheitä. Perheen hylkääminen kuoleman sitä haavoittaessa olisi laupeuden puutetta, pastoraalisen mahdollisuuden menettämistä, ja tämä asenne voi sulkea ovet kaikelta muulta evankelioimistoiminnalta.
254. Ymmärrän sen ihmisen ahdingon, joka on menettänyt rakkaan ihmisen, puolison, jonka kanssa hän on jakanut niin monet asiat. Jeesus itse liikuttui ja itki ystävänsä kuoleman vuoksi (vrt. Joh. 11:33, 35). Ja miten voisimme olla ymmärtämättä sellaisen ihmisen valitushuutoa, joka on menettänyt lapsensa? Se on ”kuin aika pysähtyisi: avautuu syvyys, joka nielee sekä menneisyyden että tulevan... Joskus myös syytetään Jumalaa. Kuinka monet – ja ymmärrän heitä – suuttuvatkaan Jumalalle”. ”Leskeys on erityisen vaikea kokemus… Jotkut osaavat kanavoida energiansa omistautumalla vielä enemmän lapsille ja lapsenlapsille ja löytävät tästä rakkauden ilmaisusta uuden kasvatustehtävän… Niiden, jotka eivät voi laskea perheenjäsenten läsnäolon varaan, omistautua heille ja saada heiltä kiintymystä ja läheisyyttä, on saatava kristilliseltä yhteisöltä erityisen huomaavaista ja aulista tukea, ennen kaikkea, jos he ovat vähävaraisia.”
255. Yleensä suru vainajan vuoksi voi kestää melko pitkän ajan, ja jos paimen tahtoo saattaa ihmistä tällä tiellä, hänen on sopeuduttava kaikkien sen vaiheiden tarpeisiin. Koko matka on täynnä kysymyksiä: kuoleman syy, mitä olisi voinut tehdä, mitä ihminen kokee kuolemaa edeltävinä hetkinä... Vilpittömällä ja kärsivällisellä rukouksen ja sisäisen vapautumisen tiellä rauha palaa. Tietyssä surun vaiheessa auttaa sen huomaaminen, että meillä, jotka olemme menettäneet rakkaan ihmisen, on vielä tehtävä toteutettavanamme. Kärsimyksen pitkittäminen ei tee meille hyvää, ikään kuin se olisi kunnianosoitus. Rakastettu ihminen ei tarvitse kärsimystämme, eikä häntä imartele se, että tuhoamme elämämme. Ei myöskään ole paras rakkaudenilmaus muistaa ja mainita häntä joka hetki, koska se merkitsee kiinnittymistä menneisyyteen, joka ei ole enää olemassa, sen sijaan että rakastaisi todellista ihmistä, joka nyt on tuonpuoleisessa. Hänen fyysinen läsnäolonsa ei enää ole mahdollinen, mutta jos kuolema onkin voimakas, ”rakkaus on väkevä kuin kuolema” (Laul. l. 8:6). Rakkaudella on intuitio, joka sallii kuulla äänettömän ja nähdä näkymättömän. Tämä ei ole rakkaan ihmisen kuvittelemista sellaisena, kuin hän oli, vaan hänen hyväksymistään muuttuneena, sellaisena, kuin hän nyt on. Ylösnoussut Jeesus pyysi ystäväänsä Mariaa, joka halusi syleillä häntä, olemaan koskettamatta häntä (vrt. Joh. 20:17) johdattaakseen Marian toisenlaiseen kohtaamiseen.
256. Meitä lohduttaa tietää, että kuolevat eivät tuhoudu täysin, ja usko vakuuttaa meille, että Ylösnoussut ei hylkää meitä koskaan. Näin voimme estää sen, että kuolema ”myrkyttää elämämme, tekee tyhjäksi kiintymyksemme, saa meidät lankeamaan pimeimpään tyhjyyteen”. Raamattu puhuu Jumalasta, joka loi meidät rakkaudesta ja joka toimii niin, että elämämme ei pääty kuolemaan (vrt. Viis. 3:2-3). Pyhä Paavali puhuu Kristuksen kohtaamisesta välittömästi kuoleman jälkeen: ”Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo” (Fil. 1:23). Hänen kanssaan kuoleman jälkeen meitä odottaa se, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka rakastavat häntä (vrt. 1. Kor. 2:9). Vainajien liturgian prefaatio ilmaisee sen suurenmoisesti: ”Niitä, joita ahdistaa kuoleman varmuus, lohduttaa lupaus tulevasta kuolemattomuudesta. Sillä sinun uskoviltasi, Herra, ei elämää oteta pois vaan se muutetaan.” ”Rakkaamme eivät ole kadonneet tyhjyyden pimeyteen: toivo vakuuttaa meille, että he ovat Jumalan hyvissä ja vahvoissa käsissä.”
257. Eräs tapa olla yhteydessä kuolleiden rakkaidemme kanssa on rukoilla heidän puolestaan. Raamattu sanoo, että ”rukoileminen kuolleiden puolesta” on ”pyhää ja hurskasta” (vrt. 2. Makk. 12:44-45). Rukoileminen heidän puolestaan ”ei ainoastaan auta heitä, vaan voi tehdä heidän esirukouksensa meidän puolestamme vaikuttavammaksi” (KKK 958). Ilmestyskirja kuvaa marttyyrien rukoilevan niiden puolesta, jotka kärsivät epäoikeudenmukaisuudesta maan päällä (vrt. 6:9-11), solidaarisina tämän matkalla olevan maailman kanssa. Jotkut pyhät lohduttivat rakkaitaan ennen kuolemaansa luvaten olla heitä lähellä ja auttaa heitä. Pyhä Lisieux’n Teresa halusi jatkaa hyvän tekemistä taivaasta käsin. Pyhä Dominicus sanoi, että ”olisi hyödyllisempi kuolemansa jälkeen... voimakkaampi armojen hankkimisessa”. Nämä ovat rakkauden siteitä, sillä ”maan päällä vaeltavien yhteys niihin veljiin, jotka ovat nukkuneet Kristuksen rauhaan, ei millään tavoin katkea, vaan... se pikemminkin vahvistuu hengellisten rikkauksien keskinäisen vaihdon kautta” (LG 49).
258. Jos hyväksymme kuoleman, voimme valmistautua siihen. Tienä on kasvaa rakkaudessa niitä kohtaan, jotka vaeltavat kanssamme, aina siihen päivään saakka, jolloin ”kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa” (Ilm. 21:4). Tällä tavalla valmistaudumme myös kohtaamaan uudelleen kuolleet rakkaamme. Kuten Jeesus palautti kuolleen pojan äidilleen (vrt. Luuk. 7:15), niin hän tekee meidänkin kanssamme. Älkäämme tuhlatko voimiamme pysähtyen vuosikausiksi menneisyyteen. Mitä paremmin elämme täällä maan päällä, sitä suuremman onnen voimme jakaa rakkaittemme kanssa taivaassa. Mitä enemmän onnistumme kypsymään ja kasvamaan, sitä enemmän voimme tuoda hyviä asioita taivaalliselle juhla-aterialle.
Roomassa pyhän Pietarin luona, laupeuden ylimääräisenä riemuvuonna, pyhän Joosefin juhlapyhänä 19. maaliskuuta 2016, paaviuteni neljäntenä vuonna.
Paavi FRANCISCUS
RSS Feed