Kristus
Liturgisen vuoden suurinta juhlaa – pääsiäistä – edeltää neljänkymmenen päivän paasto, joka alkaa tuhkakeskiviikosta (5.3.2025) ja päättyy pääsiäisyöhön (19.4.2025). Kuusi ja puoli viikkoa kestävä paasto on ennen kaikkea henkinen ja hengellinen tapahtuma. Sunnuntaipäiviä ei itse asiassa lasketa mukaan, sillä ne ovat juhlapäiviä eivätkä voi olla katumuspäiviä. Paastonajan pituus on määrätty sen perusteella, että Kristus itse paastosi erämaassa neljänkymmenen päivän ajan, jolloin Hän valmistautui täyttämään kutsumustaan rukoillen ja vastustaen Paholaisen kiusauksia (Matt. 4:1-11).
Näin kirkko osallistuu vuosittain nelikymmenpäiväisellä suurella paastolla Jeesuksen autiomaan salaisuuteen. Se muistuttaa yksinäisyydessä eletystä ajasta, jonka Jeesus on viettänyt heti Johannekselta saamansa kasteen jälkeen autiomaassa Pyhän Hengen ”ajamana” (Mark. 1:12). Tämän yksinäisen ajan lopulla Jeesus torjui Saatanan hyökkäykset rohkeasti ja näin osoittautui Jumalan palvelijaksi, joka on täysin kuuliainen Jumalan tahdolle. Niinpä Jeesuksen voitto Paholaisesta erämaassa ennakoi hänen lopullista voittoaan kärsimyksessä, joka on Pojan rakkauden suurin kuuliaisuuden osoitus Isälle (KKK 539).
Kristitty
Myös nykykristityn pitäisi rakentaa tämä aika samalla tavalla yksinäisyyden, kuuliaisuuden ja paaston ajaksi, joka johdattaa meitä virittäytymään pääsiäisen salaisuuden viettoon kasteen muistamisen ja katumuksenteon kautta (SC 109). Ihminen on kokonaisuus, jonka henkinen, ruumiillinen ja sosiaalinen olemus ovat saman todellisuuden eri puolia, niin että paastonajan kolme katumusharjoitusta (rukous, paasto ja almujen antaminen), josta kuulemme tuhkakeskiviikon evankeliumissa (Matt. 6:1-18), auttaa meitä kääntymään ja lujittaa rakkauttamme Jumalaan sekä vastuutamme lähimmäisiämme kohtaan.
Näin paastonaika velvoittaa meitä kaikkia rakkauden lujittamiseen, uskon syventämiseen ja toivon vahvistamiseen, siis jatkuvaan kääntymykseen ja elämän uudistumiseen. Kirkossamme on nyt ainoastaan kaksi päivää, joihin liittyy abstinenssin ja paastoamisen velvollisuus, siis tuhkakeskiviikko ja pitkäperjantai; unohtamatta myöskään että paastonaikana kerätään paastouhria johonkin Suomen Caritaksen valitsemaan hyvään tarkoitukseen. Vain Jumalan rakkaudessa ja lähimmäisrakkaudessa löytyy aito onnellisuus ja pelastus.
Tuhka
Paastonajan ensimmäisenä päivänä, tuhkakeskiviikkona, siunataan ja jaetaan tuhka, jonka käyttö katumuksen merkkinä on peräisin vanhasta Israelista. Siellä ihminen saattoi katuessaan syntiään pukeutua karkeaan säkkikankaaseen ja sirotella tuhkaa päälleen tai istua tuhkassa rukoilemassa ja katumassa (vrt. Joon. 3:6). Tämä Vanhan testamentin katumusmenoihin liittyvä toimitus kuvaa hyvin paastonajan luonnetta ja merkitystä. Kirkossa käytettävä tuhka on tavallisesti saatu edellisen vuoden palmusunnuntain poltetuista oksista. Pyhää Messua viettäessään pappi merkitsee uskovien otsan tuhkaristillä tai sirottelee tuhkaa heidän päänsä päälle sanoen: ”Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi” (Mark. 1:15). Nämä sanat Jeesus Kristus itse lausui aloittaessaan julkista toimintaansa ja se on nyt meille rohkaiseva kehotus parannukseen. Aluksi tuhkan saaminen koski vain julkisyntisiä. Paaston alussa he saivat ottaa vastaan tuhkan ja katumusvaatteen ja sitten heidät suljettiin kirkosta pääsiäiseen asti. Kun tämä käytäntö keskiajalla hävisi kirkosta, kaikki ryhtyivät paastonajan alussa ottamaan vastaan tuhkan katumuksen merkiksi. Kaikki tiesivät, että he eivät aina eläneet kasteensa arvon ja vaatimusten mukaan. Kaikki tarvitsivat parannusta ja elämän uudistumista.
Jakaessaan tuhkaa uskoville pappi voi myös lausua kuten ennen vanhaan: ”Muista, ihminen, että maan tomua sinä olet ja maan tomuun sinä palaat” (1. Moos. 3:19). Se on selvä muistutus elämän katoavaisuudesta, joka ilmenee kuoleman väistämättömyydessä. Ihmiskunnan historiasta ei löydy poikkeusta tähän tosiasiaan: Me kaikki ihmiset kuolemme joskus. Vaikka maailma on monella tavalla kehittynyt, kuolema päättää yhä jokaisen elämän. Kaikki päättyy kuolemaan, joka ei ole silti kaiken loppu. Apostolisessa uskontunnustuksessa ilmaisemme lujaa uskoamme ruumiin ylösnousemiseen ja iankaikkiseen elämään. Meidän tulisi olla joka hetki valmiit lähtemään tästä elämästä, sillä meillä on Kristuksen kanssa kotimaa taivaassa (Fil. 3:20), jossa saavutamme Jumalan kirkkauden. Valmistautumalla kuolemaamme kuolemalla synnille joka päivä me valmistaudumme parhaalla mahdollisella tavalla kohtaamaan ylösnousseen Herramme jo nyt, tulevana pääsiäisenä ja sitten ikuisuudessa.
Toivo
Niinpä paastonaika puhuu meille myös toivosta tuhkan rinnalla. Paasto avaa sydämemme toivolle taivaasta, jossa vain Jumala voi täydellisesti täyttää kaipuumme. Paasto auttaa meitä ajattelemaan enemmän taivasta ja samalla kasvattaa toivoamme ainoaan Jumalaan, jonka tulemme näkemään ”sellaisena kuin Hän on” (1 Joh. 3:2), kasvoista kasvoihin (1 Kor. 13:12).
Tämän tavallisen riemuvuoden 2025 julistamisbullassaan ”Spes non confundit” (latinaksi ”Eikä toivo ole turha”) paavi Franciscus puhuu toivon merkeistä, merkeistä, jotka odottavat meidän tekojamme: työtämme rauhan, elämän välittämisen, vankien, sairaiden, nuorten, siirtolaisten ja vanhusten ja ennen kaikkea köyhien hyväksi (SNC 7-15). Mutta miten? Paavi vastaa: toivoon ankkuroituneina, katse iankaikkisessa elämässä, parannuksen sakramentin kautta, yhdessä pyhän Jumalanäidin kanssa, joka tunnetaan myös nimellä Stella Maris, Meren tähti, nimellä, joka “ilmaisee varmaa toivoa, että tämän elämän myrskyjen keskellä Jumalanäiti tulee avuksemme, tukee meitä ja rohkaisee meitä luottamukseen ja toivoon”. (SNC, 24) Juuri kaikkeen tähän sekä paastonaika että riemuvuosi kutsuvat meitä kaikkia olemaan toivon pyhiinvaeltajia.
Paastonaika antaa meille suotuisan liturgisen ajan syventyä Kristuksen pelastavaan toivoon ja pyrkiä toteuttamaan sen vaikutusta elämässämme. Ainoana toivonamme Jeesus kutsuu meitä kääntymykseen ja tarjoaa meille kääntymyksen armon. Eläkäämme siis tuhkasta toivoon!
Oikein siunattua ja toivorikasta paastonaikaa sekä hyvää ja armorikasta pääsiäisjuhlaa teille kaikille!
***
Ashes and Hope
Christ
The greatest feast of the liturgical year - Easter - is preceded by a forty-day fast, beginning on Ash Wednesday (5 March 2025) and ending on Easter Vigil (19 April 2025). The six-and-a-half week fast is first and foremost a spiritual and mental event. In fact, Sundays do not count, as they are feast days and cannot be days of repentance. The length of Lent is determined by the fact that Christ Himself fasted in the wilderness for forty days, preparing to fulfil His calling by prayer and resisting the temptations of the Devil (Matthew 4:1-11).
In this way, the Church participates in the annual forty-day Great Fast in the mystery of Jesus in the desert. It recalls the time of solitude that Jesus spent in the desert immediately after his baptism by John, "driven by the Holy Spirit" (Mark 1:12). At the end of this time of solitude, Jesus boldly rejected Satan's attacks and thus proved himself to be a servant of God, fully obedient to God's will. Thus, Jesus' victory over the Devil in the wilderness foreshadowed His final victory in suffering, which is the greatest demonstration of the Son's love and obedience to the Father (CCC 539).
Christian
The contemporary Christian should also build this time in the same way as a time of solitude, obedience and fasting, which leads us to tune in to the celebration of the Paschal mystery through the remembrance of baptism and penance (SC 109). The human person is a whole, whose spiritual, physical and social essence are different aspects of the same reality, so that the three penitential practices of Lent (prayer, fasting and almsgiving), which we hear about in the Gospel of Ash Wednesday (Mt 6:1-18), help us to convert and strengthen our love for God and our responsibility towards our fellow human beings.
In this way, Lent commits us all to a strengthening of love, a deepening of faith and a reaffirmation of hope, in other words, to constant conversion and renewal of life. In our Church there are now only two days of abstinence and fasting, Ash Wednesday and Good Friday, not forgetting that during Lent we collect a Lenten offering for a good cause chosen by Caritas Finland. Only in God's love and love of neighbour can true happiness and salvation be found.
Ashes
On the first day of Lent, Ash Wednesday, ashes are blessed and distributed, the use of which as a sign of repentance dates back to ancient Israel. There, when a person repented of his sins, he could dress himself in coarse sackcloth and sprinkle the ashes on himself, or sit in the ashes to pray and repent (cf. Jonah 3:6). This Old Testament account of penitential ritual illustrates well the nature and significance of Lent. The ashes used in the church are usually obtained from the burnt branches of the previous year's Palm Sunday. When celebrating Holy Mass, the priest marks the foreheads of the faithful with an ash cross or sprinkles ashes on their heads, saying: "Repent and believe the gospel" (Mark 1:15). These words were spoken by Jesus Christ himself when he began his public ministry and are now for us an encouraging call to repentance. Initially, ashes were only for the public sinners. At the beginning of Lent they were to receive the ashes and the penitential garment and then they were excluded from the church until Easter. When this practice disappeared from the Church in the Middle Ages, everyone began to receive ashes at the beginning of Lent as a sign of penance. All knew that they were not always living up to the dignity and standards of their baptism. All needed repentance and renewal of life.
When distributing the ashes to the faithful, the priest can also say, as in the old days, "Remember, O man, that thou art the dust of the earth, and unto the dust of the earth shalt thou return" (Genesis 3:19). This is a clear reminder of the transience of life, which is manifested in the inevitability of death. There is no exception to this fact in human history: we all die one day. Although the world has developed in many ways, death still ends every life. Everything ends in death, but death is not the end of everything. In the Apostles' Creed we express our firm belief in the resurrection of the body and eternal life. We should be ready at any moment to depart from this life, for we have a home with Christ in heaven (Philippians 3:20), where we will attain the glory of God. By preparing ourselves to die by dying to sin every day, we are preparing ourselves in the best possible way to meet our risen Lord now, at the coming Passover, and then in eternity.
Hope
So Lent also speaks to us of hope alongside the ashes. Lent opens our hearts to the hope of heaven, where only God can perfectly satisfy our longing. Lent helps us to think more about heaven and at the same time increases our hope in the only God whom we will see "as He is" (1 John 3:2), face to face (1 Corinthians 13:12).
In his bull proclaiming this ordinary Jubilee Year 2025, "Spes non confundit" (Latin for "Hope does not disappoint"), Pope Francis speaks of signs of hope, signs that await our actions: our work for peace, for the care of life, for the prisoners, the sick, the young, the migrants and the elderly, and above all for the poor (SNC 7-15). But how? The Pope answers: anchored in hope, looking to eternal life, through the sacrament of penance, together with the Holy Mother of God, also known as Stella Maris, the Star of the Sea, a name that "expresses the sure hope that in the midst of the storms of this life, the Mother of God will come to our aid, support us and encourage us in confidence and hope". (SNC, 24) It is to all this that both Lent and the Jubilee Year invite us all to be pilgrims of hope.
Lent provides us with a favourable liturgical time to immerse ourselves in the saving hope of Christ and to seek to realize its influence in our lives. As our only hope, Jesus calls us to conversion and offers us the grace of conversion. So let us live from ashes to hope!
I wish you all a very blessed and hopeful Lent and also a happy and gracious Easter!
Isä/Fr Tri Nguyen
Lähde:
· Vatikaanin II kirk.kok., konstituutio Pyhästä liturgiasta eli Sacrosanctum Concilium (4.12.1963)
· Paavi Paavali VI, apostolinen kirje Mysterii Paschalis (14.2.1969), Roomalainen Messukirja, ss. 79-81
· Yleiset ohjeet kirkkovuotta ja kalenteria varten, Roomalainen Messukirja, ss. 82-101
· Helsingin hiippakunnan kalenterin mukainen, Ordo, Kirkkovuosi 2024-2025, KATT 2024, ss. 2-7.
· Katolisen kirkon katekismus, LEV & KATT, Jyväskylä 2005, II osa, nrot 1163-1178
Liturgisen vuoden suurinta juhlaa – pääsiäistä – edeltää neljänkymmenen päivän paasto, joka alkaa tuhkakeskiviikosta (5.3.2025) ja päättyy pääsiäisyöhön (19.4.2025). Kuusi ja puoli viikkoa kestävä paasto on ennen kaikkea henkinen ja hengellinen tapahtuma. Sunnuntaipäiviä ei itse asiassa lasketa mukaan, sillä ne ovat juhlapäiviä eivätkä voi olla katumuspäiviä. Paastonajan pituus on määrätty sen perusteella, että Kristus itse paastosi erämaassa neljänkymmenen päivän ajan, jolloin Hän valmistautui täyttämään kutsumustaan rukoillen ja vastustaen Paholaisen kiusauksia (Matt. 4:1-11).
Näin kirkko osallistuu vuosittain nelikymmenpäiväisellä suurella paastolla Jeesuksen autiomaan salaisuuteen. Se muistuttaa yksinäisyydessä eletystä ajasta, jonka Jeesus on viettänyt heti Johannekselta saamansa kasteen jälkeen autiomaassa Pyhän Hengen ”ajamana” (Mark. 1:12). Tämän yksinäisen ajan lopulla Jeesus torjui Saatanan hyökkäykset rohkeasti ja näin osoittautui Jumalan palvelijaksi, joka on täysin kuuliainen Jumalan tahdolle. Niinpä Jeesuksen voitto Paholaisesta erämaassa ennakoi hänen lopullista voittoaan kärsimyksessä, joka on Pojan rakkauden suurin kuuliaisuuden osoitus Isälle (KKK 539).
Kristitty
Myös nykykristityn pitäisi rakentaa tämä aika samalla tavalla yksinäisyyden, kuuliaisuuden ja paaston ajaksi, joka johdattaa meitä virittäytymään pääsiäisen salaisuuden viettoon kasteen muistamisen ja katumuksenteon kautta (SC 109). Ihminen on kokonaisuus, jonka henkinen, ruumiillinen ja sosiaalinen olemus ovat saman todellisuuden eri puolia, niin että paastonajan kolme katumusharjoitusta (rukous, paasto ja almujen antaminen), josta kuulemme tuhkakeskiviikon evankeliumissa (Matt. 6:1-18), auttaa meitä kääntymään ja lujittaa rakkauttamme Jumalaan sekä vastuutamme lähimmäisiämme kohtaan.
Näin paastonaika velvoittaa meitä kaikkia rakkauden lujittamiseen, uskon syventämiseen ja toivon vahvistamiseen, siis jatkuvaan kääntymykseen ja elämän uudistumiseen. Kirkossamme on nyt ainoastaan kaksi päivää, joihin liittyy abstinenssin ja paastoamisen velvollisuus, siis tuhkakeskiviikko ja pitkäperjantai; unohtamatta myöskään että paastonaikana kerätään paastouhria johonkin Suomen Caritaksen valitsemaan hyvään tarkoitukseen. Vain Jumalan rakkaudessa ja lähimmäisrakkaudessa löytyy aito onnellisuus ja pelastus.
Tuhka
Paastonajan ensimmäisenä päivänä, tuhkakeskiviikkona, siunataan ja jaetaan tuhka, jonka käyttö katumuksen merkkinä on peräisin vanhasta Israelista. Siellä ihminen saattoi katuessaan syntiään pukeutua karkeaan säkkikankaaseen ja sirotella tuhkaa päälleen tai istua tuhkassa rukoilemassa ja katumassa (vrt. Joon. 3:6). Tämä Vanhan testamentin katumusmenoihin liittyvä toimitus kuvaa hyvin paastonajan luonnetta ja merkitystä. Kirkossa käytettävä tuhka on tavallisesti saatu edellisen vuoden palmusunnuntain poltetuista oksista. Pyhää Messua viettäessään pappi merkitsee uskovien otsan tuhkaristillä tai sirottelee tuhkaa heidän päänsä päälle sanoen: ”Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi” (Mark. 1:15). Nämä sanat Jeesus Kristus itse lausui aloittaessaan julkista toimintaansa ja se on nyt meille rohkaiseva kehotus parannukseen. Aluksi tuhkan saaminen koski vain julkisyntisiä. Paaston alussa he saivat ottaa vastaan tuhkan ja katumusvaatteen ja sitten heidät suljettiin kirkosta pääsiäiseen asti. Kun tämä käytäntö keskiajalla hävisi kirkosta, kaikki ryhtyivät paastonajan alussa ottamaan vastaan tuhkan katumuksen merkiksi. Kaikki tiesivät, että he eivät aina eläneet kasteensa arvon ja vaatimusten mukaan. Kaikki tarvitsivat parannusta ja elämän uudistumista.
Jakaessaan tuhkaa uskoville pappi voi myös lausua kuten ennen vanhaan: ”Muista, ihminen, että maan tomua sinä olet ja maan tomuun sinä palaat” (1. Moos. 3:19). Se on selvä muistutus elämän katoavaisuudesta, joka ilmenee kuoleman väistämättömyydessä. Ihmiskunnan historiasta ei löydy poikkeusta tähän tosiasiaan: Me kaikki ihmiset kuolemme joskus. Vaikka maailma on monella tavalla kehittynyt, kuolema päättää yhä jokaisen elämän. Kaikki päättyy kuolemaan, joka ei ole silti kaiken loppu. Apostolisessa uskontunnustuksessa ilmaisemme lujaa uskoamme ruumiin ylösnousemiseen ja iankaikkiseen elämään. Meidän tulisi olla joka hetki valmiit lähtemään tästä elämästä, sillä meillä on Kristuksen kanssa kotimaa taivaassa (Fil. 3:20), jossa saavutamme Jumalan kirkkauden. Valmistautumalla kuolemaamme kuolemalla synnille joka päivä me valmistaudumme parhaalla mahdollisella tavalla kohtaamaan ylösnousseen Herramme jo nyt, tulevana pääsiäisenä ja sitten ikuisuudessa.
Toivo
Niinpä paastonaika puhuu meille myös toivosta tuhkan rinnalla. Paasto avaa sydämemme toivolle taivaasta, jossa vain Jumala voi täydellisesti täyttää kaipuumme. Paasto auttaa meitä ajattelemaan enemmän taivasta ja samalla kasvattaa toivoamme ainoaan Jumalaan, jonka tulemme näkemään ”sellaisena kuin Hän on” (1 Joh. 3:2), kasvoista kasvoihin (1 Kor. 13:12).
Tämän tavallisen riemuvuoden 2025 julistamisbullassaan ”Spes non confundit” (latinaksi ”Eikä toivo ole turha”) paavi Franciscus puhuu toivon merkeistä, merkeistä, jotka odottavat meidän tekojamme: työtämme rauhan, elämän välittämisen, vankien, sairaiden, nuorten, siirtolaisten ja vanhusten ja ennen kaikkea köyhien hyväksi (SNC 7-15). Mutta miten? Paavi vastaa: toivoon ankkuroituneina, katse iankaikkisessa elämässä, parannuksen sakramentin kautta, yhdessä pyhän Jumalanäidin kanssa, joka tunnetaan myös nimellä Stella Maris, Meren tähti, nimellä, joka “ilmaisee varmaa toivoa, että tämän elämän myrskyjen keskellä Jumalanäiti tulee avuksemme, tukee meitä ja rohkaisee meitä luottamukseen ja toivoon”. (SNC, 24) Juuri kaikkeen tähän sekä paastonaika että riemuvuosi kutsuvat meitä kaikkia olemaan toivon pyhiinvaeltajia.
Paastonaika antaa meille suotuisan liturgisen ajan syventyä Kristuksen pelastavaan toivoon ja pyrkiä toteuttamaan sen vaikutusta elämässämme. Ainoana toivonamme Jeesus kutsuu meitä kääntymykseen ja tarjoaa meille kääntymyksen armon. Eläkäämme siis tuhkasta toivoon!
Oikein siunattua ja toivorikasta paastonaikaa sekä hyvää ja armorikasta pääsiäisjuhlaa teille kaikille!
***
Ashes and Hope
Christ
The greatest feast of the liturgical year - Easter - is preceded by a forty-day fast, beginning on Ash Wednesday (5 March 2025) and ending on Easter Vigil (19 April 2025). The six-and-a-half week fast is first and foremost a spiritual and mental event. In fact, Sundays do not count, as they are feast days and cannot be days of repentance. The length of Lent is determined by the fact that Christ Himself fasted in the wilderness for forty days, preparing to fulfil His calling by prayer and resisting the temptations of the Devil (Matthew 4:1-11).
In this way, the Church participates in the annual forty-day Great Fast in the mystery of Jesus in the desert. It recalls the time of solitude that Jesus spent in the desert immediately after his baptism by John, "driven by the Holy Spirit" (Mark 1:12). At the end of this time of solitude, Jesus boldly rejected Satan's attacks and thus proved himself to be a servant of God, fully obedient to God's will. Thus, Jesus' victory over the Devil in the wilderness foreshadowed His final victory in suffering, which is the greatest demonstration of the Son's love and obedience to the Father (CCC 539).
Christian
The contemporary Christian should also build this time in the same way as a time of solitude, obedience and fasting, which leads us to tune in to the celebration of the Paschal mystery through the remembrance of baptism and penance (SC 109). The human person is a whole, whose spiritual, physical and social essence are different aspects of the same reality, so that the three penitential practices of Lent (prayer, fasting and almsgiving), which we hear about in the Gospel of Ash Wednesday (Mt 6:1-18), help us to convert and strengthen our love for God and our responsibility towards our fellow human beings.
In this way, Lent commits us all to a strengthening of love, a deepening of faith and a reaffirmation of hope, in other words, to constant conversion and renewal of life. In our Church there are now only two days of abstinence and fasting, Ash Wednesday and Good Friday, not forgetting that during Lent we collect a Lenten offering for a good cause chosen by Caritas Finland. Only in God's love and love of neighbour can true happiness and salvation be found.
Ashes
On the first day of Lent, Ash Wednesday, ashes are blessed and distributed, the use of which as a sign of repentance dates back to ancient Israel. There, when a person repented of his sins, he could dress himself in coarse sackcloth and sprinkle the ashes on himself, or sit in the ashes to pray and repent (cf. Jonah 3:6). This Old Testament account of penitential ritual illustrates well the nature and significance of Lent. The ashes used in the church are usually obtained from the burnt branches of the previous year's Palm Sunday. When celebrating Holy Mass, the priest marks the foreheads of the faithful with an ash cross or sprinkles ashes on their heads, saying: "Repent and believe the gospel" (Mark 1:15). These words were spoken by Jesus Christ himself when he began his public ministry and are now for us an encouraging call to repentance. Initially, ashes were only for the public sinners. At the beginning of Lent they were to receive the ashes and the penitential garment and then they were excluded from the church until Easter. When this practice disappeared from the Church in the Middle Ages, everyone began to receive ashes at the beginning of Lent as a sign of penance. All knew that they were not always living up to the dignity and standards of their baptism. All needed repentance and renewal of life.
When distributing the ashes to the faithful, the priest can also say, as in the old days, "Remember, O man, that thou art the dust of the earth, and unto the dust of the earth shalt thou return" (Genesis 3:19). This is a clear reminder of the transience of life, which is manifested in the inevitability of death. There is no exception to this fact in human history: we all die one day. Although the world has developed in many ways, death still ends every life. Everything ends in death, but death is not the end of everything. In the Apostles' Creed we express our firm belief in the resurrection of the body and eternal life. We should be ready at any moment to depart from this life, for we have a home with Christ in heaven (Philippians 3:20), where we will attain the glory of God. By preparing ourselves to die by dying to sin every day, we are preparing ourselves in the best possible way to meet our risen Lord now, at the coming Passover, and then in eternity.
Hope
So Lent also speaks to us of hope alongside the ashes. Lent opens our hearts to the hope of heaven, where only God can perfectly satisfy our longing. Lent helps us to think more about heaven and at the same time increases our hope in the only God whom we will see "as He is" (1 John 3:2), face to face (1 Corinthians 13:12).
In his bull proclaiming this ordinary Jubilee Year 2025, "Spes non confundit" (Latin for "Hope does not disappoint"), Pope Francis speaks of signs of hope, signs that await our actions: our work for peace, for the care of life, for the prisoners, the sick, the young, the migrants and the elderly, and above all for the poor (SNC 7-15). But how? The Pope answers: anchored in hope, looking to eternal life, through the sacrament of penance, together with the Holy Mother of God, also known as Stella Maris, the Star of the Sea, a name that "expresses the sure hope that in the midst of the storms of this life, the Mother of God will come to our aid, support us and encourage us in confidence and hope". (SNC, 24) It is to all this that both Lent and the Jubilee Year invite us all to be pilgrims of hope.
Lent provides us with a favourable liturgical time to immerse ourselves in the saving hope of Christ and to seek to realize its influence in our lives. As our only hope, Jesus calls us to conversion and offers us the grace of conversion. So let us live from ashes to hope!
I wish you all a very blessed and hopeful Lent and also a happy and gracious Easter!
Isä/Fr Tri Nguyen
Lähde:
· Vatikaanin II kirk.kok., konstituutio Pyhästä liturgiasta eli Sacrosanctum Concilium (4.12.1963)
· Paavi Paavali VI, apostolinen kirje Mysterii Paschalis (14.2.1969), Roomalainen Messukirja, ss. 79-81
· Yleiset ohjeet kirkkovuotta ja kalenteria varten, Roomalainen Messukirja, ss. 82-101
· Helsingin hiippakunnan kalenterin mukainen, Ordo, Kirkkovuosi 2024-2025, KATT 2024, ss. 2-7.
· Katolisen kirkon katekismus, LEV & KATT, Jyväskylä 2005, II osa, nrot 1163-1178
RSS Feed