Edellisellä kerralla pohdiskelimme evankeliumin jälkeen pidettävän saarnan merkitystä. Totesimme, että saarna tulkitsee Jumalan sanaa julistaen Jumalan ihmeellisiä tekoja pelastushistoriassa ja siten sisältää hyödyllisiä opetuksia uskovalle kansalle soveltaen ne tähän aikaan ja hetkeen (SC 35). Saarnaajan kautta Jumala edelleen ilmoittaa kansalleen Kristuksen salaisuutta ja ravitsee hengellistä elämää (SC 33). Tässä kirjoituksessa siirrymme uskontunnustukseen (uskon symboli tai Credo), jonka tarkoituksena on se, että ”kansa ottaa uskoen vastaan Raamatun lukukappaleissa ja saarnassa kuulemansa Jumalan sanan, vastaa siihen ja palauttaa mieleensä uskon totuudet, ennen kuin se alkaa viettää eukaristiaa.” (RMYJ 43)
Uskontunnustus on kuin aamen saarnan jälkeen. Se on seurakunnan vastaus ja myöntymys Sanan liturgiassa esitettyihin opetuksiin. Credossa kolmiyhteisen Jumalan tunnustaminen ja hänen pelastustekojensa ylistys nivoutuvat yhdeksi kokonaisuudeksi. Se on myös uskovien kiitosuhria: ”Olkaamme sen tähden hänen välityksellään alati uhraamassa Jumalalle kiitosuhria, niiden huulten hedelmää, jotka tunnustavat hänen nimeään.” (Hepr. 13: 15) Roomalaiskirjeessä pyhä Paavali muistuttaa meitä: ”Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva. Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen.” (Room. 10:9-10)
Uskontunnustukseen on koottu uskon päätotuudet Raamatun keskeisestä opista. Sen keskeinen periaate on kertoa Jumalan teoista Jeesuksessa Kristuksessa. Siinä ilmaistaan kirkon uskon perussisältö: usko pyhään Kolminaisuuteen, usko kirkkoon, syntien anteeksiantamiseen ja iankaikkiseen elämään. Credon alkuosassa on kolme pääosaa: ”Ensimmäisessä osassa puhutaan Jumalan ensimmäisestä persoonasta ja ihmeellisestä luomistyöstä; toisessa osassa toisesta persoonasta ja ihmisen lunastuksen salaisuudesta; kolmannessa osassa kolmannesta persoonasta, pyhityksemme aikaansaajasta ja alkulähteestä.” (Catechismus Romanus 1,1,4) Nämä kolme osaa eroavat toisistaan, mutta kuuluvat kuitenkin yhteen. Siksi voimme kiteyttää uskontunnustuksen merkityksen seuraavasti: ”Isä Jumala luo, Poika Kristus pelastaa ja Pyhä Henki pyhittää, antaen meille kaikki lahjansa.” Tämä Pyhälle Kolminaisuudelle omistettu uskontunnustus auttaa meitä tajuamaan uskon ja käsittämään sitä syvemmin.
Uskontunnustus sanotaan Jumalalle, koska se on myös rukous. Se on ennen kaikkea uskon tuomista Jumalalle. Tämän minä uskon ja tässä uskossa turvaudun Sinuun, Jumala. Uskontunnustus on kuin kompassi, jolla otetaan suunta. Tälle ainoalle, elävälle Jumalalle, johon tunnustan sitoutuvani, kannan kaiken muunkin rukoukseni.
Uskontunnustusta merkitsevä kreikan sana ”symbolon” tarkoittaa myös kokoamista, yhteenvetoa ja yleisnäkymää. Se tarkoittaa mm. ”kahteen osaan murretun esineen, esim. sinetin, puoliskoa, jota käytettiin esittäjänsä tunnistamisessa: osat liitettiin yhteen puoliskon tuojan tunnistamiseksi. ’Uskon symboli’ merkitsee siis uskovien keskinäisen tunnistamisen ja yhteyden merkkiä.” (KKK 188) Siksi ”se joka sanoo: ’Minä uskon’, sanoo: ’Myönnyn siihen, minkä me uskomme.’ Uskon yhteys tarvitsee yhteisen uskon kielen, joka sitoo kaikkia ja yhdistää heidät samaan uskontunnustukseen.” (KKK 185) Näin uskontunnustuksella on myös yleismaailmallinen luonne, kaikkien kastettujen ykseyden merkitys.
Roomalaisessa messukirjassa on uskontunnustukselle nykyään vain kaksi vaihtoehtoa, eli uskontunnustuksena voidaan käyttää Pyhän Messun yhteydessä joko Apostolista tai Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustusta.
Apostolinen uskontunnustus on lännen kirkon perinteinen kastetunnustus, jolla kristityiksi kääntyneet tunnustivat uskonsa kasteen yhteydessä. Sen varhaisimmat sanamuodot tunnettiin jo 200-luvun Roomasta, vaikka sen lopullinen versio on peräisin vasta 700-luvulta. Oikeastaan vanhempia uskontunnustuksia ovat kastetunnustukset. Koska kaste toimitetaan ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” (Matt. 28:19), ovat uskontotuudet, joihin kastettavat tunnustautuvat, muodoltaan jäsenneltyjä Pyhän Kolminaisuuden kolmen persoonan mukaan (KKKomp 34).
Toisaalta Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustusta pidetään kristikunnan päätunnustuksena, koska se yhdistää lännen ja idän kirkkoja. Se hyväksyttiin ensimmäisessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Nikaiassa 325 jKr. Sitä täydennettiin Pyhää Henkeä koskevalla osalla toisessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa 381 jKr. Siksi sitä kutsutaan Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustukseksi, joka on syntynyt myös oikean uskon erottamiseksi harhaopeista.
Kaikissa sunnuntaimessuissa ja juhlapyhissä lausutaan uskontunnustus, jota voidaan käyttää myös erityisistä syistä pidetyissä muissa juhlallisissa messuissa. Pappi lausuu sen yhdessä muiden kanssa. Sen lausumiseen voidaan kehottaa esimerkiksi sanomalla: Tunnustakaamme yhteinen kristillinen uskomme. Kehotuksen yhteydessä voidaan tarvittaessa mainita lausuttavan uskontunnustuksen nimi. Kansa lausuu sen seisaaltaan yhteen ääneen. Kun uskontunnustus etenee Kristuksen ihmiseksi tulemisesta kertoviin sanoihin, ”Et incarnatus est… homo factus est”, kansa kumartaa osoittaakseen kunnioitustaan. Sitä paitsi näiden sanojen kohdalla polvistutaan, lausuttaessa yhdelle polvelle, laulettaessa kahdelle polvelle, Herran syntymän ilmoittamisen (25.3.) ja Herran syntymän eli joulun (25.12.) juhlapyhän messuissa. Jos Credo lauletaan, on tavallista, että kaikki laulavat sen joko yhdessä tai vuorolauluna.
Isä Tri Nguyen
Lähteet:
· J.D.N. Kelly, Early Christian Doctrines, 5th Edition, A & C Black, London 1977
· Roomalaisen Messukirjan yleinen johdanto (RMYJ), Pieksämäki 1999, II luku
· Katolisen kirkon katekismus, LEV & KATT, Jyväskylä 2005, II osa, nrot 185-197 & 1322-1419.
· Katolisen kirkon katekismuksen kompendium, LEV & KATT, Keuruu 2013, II osa, nrot 33-35 & 271-294
· Katolinen uskomme, suom. E. Koski, KATT, Kerava 1974, 16. luku, ss. 213-221
· Vatikaanin II kirk.kok. (1962-65), konstituutio Sacrosanctum Concilium pyhästä liturgiasta (4.12.1963), lyh. SC
· Vatikaanin II kirk.kok., konstituutio Lumen gentium Kirkosta (21.11.1964)
· Vatikaanin II kirk.kok., konstituutio Dei Verbum jumalallisesta ilmoituksesta (18.11.1965)
· Vatikaanin II kirk.kok., dekreetti Presbyterorum ordinis pappeudesta (7.12.1965)
· The Sacred Congregation of Rites, instruction Musicam Sacram (5.3.1967), AAS 59 (1967) 300-320.
· paavi Pius XII, kiertokirjeet Mystici Corporis (29.6.1943) ja Mediator Dei (20.11.1947)
· paavi Paavali VI, kiertokirje Mysterium fidei (3.9.1965)
· paavi Johannes Paavali II, kiertokirje Ecclesia de Eucharistia (17.4.2003)
· Liturgian ja sakramenttijärjestyksen kongregaatio, asiakirja Redemptionis Sacramentum (23.4.2004)
· paavi Benedictus XVI, apostolinen kehotuskirje Sacramentum caritatis (13.3.2007)
Uskontunnustus on kuin aamen saarnan jälkeen. Se on seurakunnan vastaus ja myöntymys Sanan liturgiassa esitettyihin opetuksiin. Credossa kolmiyhteisen Jumalan tunnustaminen ja hänen pelastustekojensa ylistys nivoutuvat yhdeksi kokonaisuudeksi. Se on myös uskovien kiitosuhria: ”Olkaamme sen tähden hänen välityksellään alati uhraamassa Jumalalle kiitosuhria, niiden huulten hedelmää, jotka tunnustavat hänen nimeään.” (Hepr. 13: 15) Roomalaiskirjeessä pyhä Paavali muistuttaa meitä: ”Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva. Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen.” (Room. 10:9-10)
Uskontunnustukseen on koottu uskon päätotuudet Raamatun keskeisestä opista. Sen keskeinen periaate on kertoa Jumalan teoista Jeesuksessa Kristuksessa. Siinä ilmaistaan kirkon uskon perussisältö: usko pyhään Kolminaisuuteen, usko kirkkoon, syntien anteeksiantamiseen ja iankaikkiseen elämään. Credon alkuosassa on kolme pääosaa: ”Ensimmäisessä osassa puhutaan Jumalan ensimmäisestä persoonasta ja ihmeellisestä luomistyöstä; toisessa osassa toisesta persoonasta ja ihmisen lunastuksen salaisuudesta; kolmannessa osassa kolmannesta persoonasta, pyhityksemme aikaansaajasta ja alkulähteestä.” (Catechismus Romanus 1,1,4) Nämä kolme osaa eroavat toisistaan, mutta kuuluvat kuitenkin yhteen. Siksi voimme kiteyttää uskontunnustuksen merkityksen seuraavasti: ”Isä Jumala luo, Poika Kristus pelastaa ja Pyhä Henki pyhittää, antaen meille kaikki lahjansa.” Tämä Pyhälle Kolminaisuudelle omistettu uskontunnustus auttaa meitä tajuamaan uskon ja käsittämään sitä syvemmin.
Uskontunnustus sanotaan Jumalalle, koska se on myös rukous. Se on ennen kaikkea uskon tuomista Jumalalle. Tämän minä uskon ja tässä uskossa turvaudun Sinuun, Jumala. Uskontunnustus on kuin kompassi, jolla otetaan suunta. Tälle ainoalle, elävälle Jumalalle, johon tunnustan sitoutuvani, kannan kaiken muunkin rukoukseni.
Uskontunnustusta merkitsevä kreikan sana ”symbolon” tarkoittaa myös kokoamista, yhteenvetoa ja yleisnäkymää. Se tarkoittaa mm. ”kahteen osaan murretun esineen, esim. sinetin, puoliskoa, jota käytettiin esittäjänsä tunnistamisessa: osat liitettiin yhteen puoliskon tuojan tunnistamiseksi. ’Uskon symboli’ merkitsee siis uskovien keskinäisen tunnistamisen ja yhteyden merkkiä.” (KKK 188) Siksi ”se joka sanoo: ’Minä uskon’, sanoo: ’Myönnyn siihen, minkä me uskomme.’ Uskon yhteys tarvitsee yhteisen uskon kielen, joka sitoo kaikkia ja yhdistää heidät samaan uskontunnustukseen.” (KKK 185) Näin uskontunnustuksella on myös yleismaailmallinen luonne, kaikkien kastettujen ykseyden merkitys.
Roomalaisessa messukirjassa on uskontunnustukselle nykyään vain kaksi vaihtoehtoa, eli uskontunnustuksena voidaan käyttää Pyhän Messun yhteydessä joko Apostolista tai Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustusta.
Apostolinen uskontunnustus on lännen kirkon perinteinen kastetunnustus, jolla kristityiksi kääntyneet tunnustivat uskonsa kasteen yhteydessä. Sen varhaisimmat sanamuodot tunnettiin jo 200-luvun Roomasta, vaikka sen lopullinen versio on peräisin vasta 700-luvulta. Oikeastaan vanhempia uskontunnustuksia ovat kastetunnustukset. Koska kaste toimitetaan ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” (Matt. 28:19), ovat uskontotuudet, joihin kastettavat tunnustautuvat, muodoltaan jäsenneltyjä Pyhän Kolminaisuuden kolmen persoonan mukaan (KKKomp 34).
Toisaalta Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustusta pidetään kristikunnan päätunnustuksena, koska se yhdistää lännen ja idän kirkkoja. Se hyväksyttiin ensimmäisessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Nikaiassa 325 jKr. Sitä täydennettiin Pyhää Henkeä koskevalla osalla toisessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa 381 jKr. Siksi sitä kutsutaan Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustukseksi, joka on syntynyt myös oikean uskon erottamiseksi harhaopeista.
Kaikissa sunnuntaimessuissa ja juhlapyhissä lausutaan uskontunnustus, jota voidaan käyttää myös erityisistä syistä pidetyissä muissa juhlallisissa messuissa. Pappi lausuu sen yhdessä muiden kanssa. Sen lausumiseen voidaan kehottaa esimerkiksi sanomalla: Tunnustakaamme yhteinen kristillinen uskomme. Kehotuksen yhteydessä voidaan tarvittaessa mainita lausuttavan uskontunnustuksen nimi. Kansa lausuu sen seisaaltaan yhteen ääneen. Kun uskontunnustus etenee Kristuksen ihmiseksi tulemisesta kertoviin sanoihin, ”Et incarnatus est… homo factus est”, kansa kumartaa osoittaakseen kunnioitustaan. Sitä paitsi näiden sanojen kohdalla polvistutaan, lausuttaessa yhdelle polvelle, laulettaessa kahdelle polvelle, Herran syntymän ilmoittamisen (25.3.) ja Herran syntymän eli joulun (25.12.) juhlapyhän messuissa. Jos Credo lauletaan, on tavallista, että kaikki laulavat sen joko yhdessä tai vuorolauluna.
Isä Tri Nguyen
Lähteet:
· J.D.N. Kelly, Early Christian Doctrines, 5th Edition, A & C Black, London 1977
· Roomalaisen Messukirjan yleinen johdanto (RMYJ), Pieksämäki 1999, II luku
· Katolisen kirkon katekismus, LEV & KATT, Jyväskylä 2005, II osa, nrot 185-197 & 1322-1419.
· Katolisen kirkon katekismuksen kompendium, LEV & KATT, Keuruu 2013, II osa, nrot 33-35 & 271-294
· Katolinen uskomme, suom. E. Koski, KATT, Kerava 1974, 16. luku, ss. 213-221
· Vatikaanin II kirk.kok. (1962-65), konstituutio Sacrosanctum Concilium pyhästä liturgiasta (4.12.1963), lyh. SC
· Vatikaanin II kirk.kok., konstituutio Lumen gentium Kirkosta (21.11.1964)
· Vatikaanin II kirk.kok., konstituutio Dei Verbum jumalallisesta ilmoituksesta (18.11.1965)
· Vatikaanin II kirk.kok., dekreetti Presbyterorum ordinis pappeudesta (7.12.1965)
· The Sacred Congregation of Rites, instruction Musicam Sacram (5.3.1967), AAS 59 (1967) 300-320.
· paavi Pius XII, kiertokirjeet Mystici Corporis (29.6.1943) ja Mediator Dei (20.11.1947)
· paavi Paavali VI, kiertokirje Mysterium fidei (3.9.1965)
· paavi Johannes Paavali II, kiertokirje Ecclesia de Eucharistia (17.4.2003)
· Liturgian ja sakramenttijärjestyksen kongregaatio, asiakirja Redemptionis Sacramentum (23.4.2004)
· paavi Benedictus XVI, apostolinen kehotuskirje Sacramentum caritatis (13.3.2007)
RSS Feed