Paaston viides sunnuntai (29.3.) puhuu kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Syvenevässä paastonajassa Jeesuksen tie kulkee yhä lähemmäksi kärsimystä ja kuolemaa, jonka jälkeen tulee myös ylösnousemus. Näin hän itse vahvisti Martalle sunnuntain evankeliumissa, ennen kuin hän herätti Lasaruksen kuolleista: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin.” (Joh. 11:25)
Kuolema on usein kutsumaton vieras, vihollinen, mutta se on joskus myös kutsuttu. Pyhä Franciscus Assisilainen (1181–1226) kutsui kuolemaa läheiseksi sisareksi ”aurinkolaulussaan” (1224/25): ”Ylistäköön sinua, Herrani, sisaremme ruumiillinen kuolema, jota yksikään elävä ei voi välttää.” Niin kauan kuin ihmissukupolvet ovat asuneet tällä maapallolla, kuolema on aina ollut mitä ilmeisin tosiasia ja koko maailma on yhtä suurta hautausmaata. Vaikka ihmiset kapinoivat monesti kuolemaa vastaan, se ei auta mitään. Joka tapauksessa me uskovat ja koko tämä maailma olemme Jumalan käsissä emmekä kuoleman armoilla. Siitä todistaa Jeesuksen tunnusteko Johanneksen evankeliumissa: Lasaruksen kuolleista herättäminen (Joh. 11:1-45), joka toteutti profeetta Hesekielin ennustuksen: ”Minä aukaisen teidän hautanne, päästän teidät, oman kansani, haudoistanne”. (Hes. 37:12)
Vainajan sisaren Martan tavoin mekin lausumme joka sunnuntai uskontunnustuksessa uskomme ruumiin ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään. Tämä kirkon Credo on tukipilari, joka kantaa meidän uskoamme. Ikuista elämää voisimme kokea jo nyt, kun pääsemme synnistä eroon eli hengellisestä kuolemasta. Ei ole nykyaikaista puhua synnistä eikä helvetistä. Vainajan arkun tavoin rippituoli vaikuttaa torjuvasti jo pelkällä olemassaolollaan. Joidenkin mielestä ”kaikki pääsevät taivaaseen”, syyllisyyttä ei ole olemassakaan ja syyllisyydentunto johtuu vain liiallisista sosiaalisista ja moraalisista vaatimuksista, joihin uskonto on syypää. Silti jokainen meistä tietää oman vajavaisuutensa: ajatuksissa, sanoissa, teoissa tai laiminlyönneissä. On todettu, että kaksi tekijää, jotka vaikuttavat nykyaikana ripittäytymisen vähenemiseen Katolisessa kirkossa, ovat syyllisyydentunnon puuttuminen ja syyllisyyden tunnustamisen vaikeus kirkon edustajalle. Mutta suurin syy ripittäytymisen vähentymiseen on kuitenkin uskon heikkous tai uskon puute. Siksi Jeesuksen kysymys Martalle ”eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?” (Joh. 11:26) on osoitettu nyt jokaiselle meistä. Ripissä on enemmän kuin rutiini, siinä on Jumala itse, ylösnousemus ja elämä. Kun sydän on vapautunut synneistä ripin kautta, ihminen elää ikuista elämää jo tässä ajassa, täällä maan päällä. Jeesus ei herätä meitä ylösnousemukseen vasta viimeisenä päivänä, vaan myös tänään.
Niin kuin Lasaruksen kuoleman kohtaaminen näyttäytyy evankeliumissa hyvin yhteisöllisenä tapahtumana, pettymyksen ja surun tunteineen, samoin hengellisellä kuolemalla eli synnillä on aina yhteisöllinen ulottuvuus, koska kastettu on kirkon eli Kristuksen mystisen ruumiin osa. Synti ei ole yksityisasia. Synti ei riko vain suhdetta Jumalaan, vaan myös suhteen lähimmäisiin ja Kirkkoon, sillä ”jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa” (1. Kor. 12:26). Siksi Kristuksen lisäksi syntisen on palattava myös kirkon yhteyteen tunnustamalla syntejä kirkon edustajalle. Voimme nyt kysyä, tekeekö papille ripittäytyvä katolilainen yhtään sen paremmin kuin kristitty, joka tunnustaa syntinsä suoraan Jumalalle? Hyötyykö hän siitä jotakin? Kyllä tekee ja kyllä hyötyy – useastakin syystä. Ensinnäkin papille ripittäytyvä katolilainen pyytää anteeksiantoa Kristuksen haluamalla ja asettamalla tavalla. Toiseksi hän saa sakramentaalista armoa, joka auttaa häntä taistelemaan syntiä vastaan. Kolmanneksi hänellä on varmuus siitä, että Kristus on antanut hänen syntinsä anteeksi – hänen ei tarvitse luottaa subjektiiviseen toivoon tai tunteeseen. Ripissä meillä on oikeus uskoa Jumalan laupeuteen ja armoon; meillä on varmuus syntien anteeksisaamisesta. Siinä toteutuu omantunnon rauha, mielen tyyneys ja hengellinen lohdutus. Nöyryyden hyveessä kasvamisen lisäksi rippi antaa katolilaiselle mahdollisuuden saada rippi-isältä henkilökohtaisia hengelliseen kilvoitteluun liittyviä neuvoja, jotka rohkaisevat häntä välttämään syntiä tulevaisuudessa. Siksi pyydämme Kristuksen puolesta: ”suostukaa sovintoon Jumalan kanssa!” (2. Kor. 5:20)
Lasaruksen kuolleista herättämisen yhteydessä Jeesus sanoo: ”Päästäkää hänet siteistä ja antakaa hänen mennä.” (Joh. 11:44) Näin Jeesus sanoo jokaiselle syntejään katuvalle ja rippiä tarvitsevalle papin kautta: ”Ja minä päästän sinut synneistäsi, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Jumala on antanut sinulle anteeksi. Mene Herran rauhassa.” Suljetun synnin haudan ja sen hengellisestä kuolemasta uhoavan hajun takaakin Jeesus tahtoo palauttaa meidät takaisin elämään, ei entisenlaiseen olemiseen, ajan tappamiseen, tylsään ja joutilaaseen harmaaseen arkeen vaan rakkauden täyttämään työhön lähimmäisten parhaaksi ja Jumalan kunniaksi. Tämä onkin koko paastonajan tarkoitus.
Kirkko antaa meille luettavaksi kertomuksen Lasaruksen kuolemasta ja kuolleista herättämisestä paaston viidentenä sunnuntaina, siis ennen palmusunnuntaita ja Pyhää viikkoa, koska se haluaa kutsua meidät tarkistamaan, olemmeko hengellisesti kuolleita synnin takia? Kaipaammeko Lasaruksen tavoin ulospääsyä synnin haudasta viettääksemme sekä meidän että Kristuksen ylösnousemuksen juhlaa? Ylösnousemuksen ihme tapahtuu jo nyt parannuksen sakramentissa Pyhän Hengen kautta apostoli Paavalin sanojen mukaan: ”Jos siis teissä asuu Jumalan Henki, hänen, joka herätti Jeesuksen kuolleista, niin hän, joka herätti Kristuksen kuolleista, on tekevä eläviksi myös teidän kuolevaiset ruumiinne teissä asuvan Henkensä voimalla.” (Room. 8:11)
Tänä koronaviruspandemian haastavana aikana ei ole helppoa päästä ripille fyysisesti papin luo. Mitä tekisimme silloin? Katolisen kirkon katekismus valaisee tätä asiaa näin: ”Kun katumus syntyy rakkaudesta Jumalaan, jota rakastetaan yli kaiken, sitä kutsutaan ’täydelliseksi’ tai ’rakkaudesta syntyväksi katumukseksi’ (caritatis contritio). Tällainen katumus tuo anteeksiannon lievistä synneistä; se tuo anteeksiannon myös kuolemansynneistä, jos siihen sisältyy vakaa päätös tunnustaa synnit sakramentaalisessa synnintunnustuksessa niin pian kuin mahdollista.” (KKK 1452)
Pyydämme Jeesusta Kristusta herättämään meitä nyt hengellisestä kuolemasta, antamaan meille uuden elämän Pyhässä Hengessä, että puhtain sydämin ja mielin viettäisimme tulevaa pääsiäistä, Kristuksen ja meidän ylösnousemuksemme juhlaa. Kaikki tämä on mahdollista, sillä ”Jumala on apuni”, niin kuin Lasarus-nimi tarkoittaakin.
Isä Tri Nguyen
Kuolema on usein kutsumaton vieras, vihollinen, mutta se on joskus myös kutsuttu. Pyhä Franciscus Assisilainen (1181–1226) kutsui kuolemaa läheiseksi sisareksi ”aurinkolaulussaan” (1224/25): ”Ylistäköön sinua, Herrani, sisaremme ruumiillinen kuolema, jota yksikään elävä ei voi välttää.” Niin kauan kuin ihmissukupolvet ovat asuneet tällä maapallolla, kuolema on aina ollut mitä ilmeisin tosiasia ja koko maailma on yhtä suurta hautausmaata. Vaikka ihmiset kapinoivat monesti kuolemaa vastaan, se ei auta mitään. Joka tapauksessa me uskovat ja koko tämä maailma olemme Jumalan käsissä emmekä kuoleman armoilla. Siitä todistaa Jeesuksen tunnusteko Johanneksen evankeliumissa: Lasaruksen kuolleista herättäminen (Joh. 11:1-45), joka toteutti profeetta Hesekielin ennustuksen: ”Minä aukaisen teidän hautanne, päästän teidät, oman kansani, haudoistanne”. (Hes. 37:12)
Vainajan sisaren Martan tavoin mekin lausumme joka sunnuntai uskontunnustuksessa uskomme ruumiin ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään. Tämä kirkon Credo on tukipilari, joka kantaa meidän uskoamme. Ikuista elämää voisimme kokea jo nyt, kun pääsemme synnistä eroon eli hengellisestä kuolemasta. Ei ole nykyaikaista puhua synnistä eikä helvetistä. Vainajan arkun tavoin rippituoli vaikuttaa torjuvasti jo pelkällä olemassaolollaan. Joidenkin mielestä ”kaikki pääsevät taivaaseen”, syyllisyyttä ei ole olemassakaan ja syyllisyydentunto johtuu vain liiallisista sosiaalisista ja moraalisista vaatimuksista, joihin uskonto on syypää. Silti jokainen meistä tietää oman vajavaisuutensa: ajatuksissa, sanoissa, teoissa tai laiminlyönneissä. On todettu, että kaksi tekijää, jotka vaikuttavat nykyaikana ripittäytymisen vähenemiseen Katolisessa kirkossa, ovat syyllisyydentunnon puuttuminen ja syyllisyyden tunnustamisen vaikeus kirkon edustajalle. Mutta suurin syy ripittäytymisen vähentymiseen on kuitenkin uskon heikkous tai uskon puute. Siksi Jeesuksen kysymys Martalle ”eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?” (Joh. 11:26) on osoitettu nyt jokaiselle meistä. Ripissä on enemmän kuin rutiini, siinä on Jumala itse, ylösnousemus ja elämä. Kun sydän on vapautunut synneistä ripin kautta, ihminen elää ikuista elämää jo tässä ajassa, täällä maan päällä. Jeesus ei herätä meitä ylösnousemukseen vasta viimeisenä päivänä, vaan myös tänään.
Niin kuin Lasaruksen kuoleman kohtaaminen näyttäytyy evankeliumissa hyvin yhteisöllisenä tapahtumana, pettymyksen ja surun tunteineen, samoin hengellisellä kuolemalla eli synnillä on aina yhteisöllinen ulottuvuus, koska kastettu on kirkon eli Kristuksen mystisen ruumiin osa. Synti ei ole yksityisasia. Synti ei riko vain suhdetta Jumalaan, vaan myös suhteen lähimmäisiin ja Kirkkoon, sillä ”jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa” (1. Kor. 12:26). Siksi Kristuksen lisäksi syntisen on palattava myös kirkon yhteyteen tunnustamalla syntejä kirkon edustajalle. Voimme nyt kysyä, tekeekö papille ripittäytyvä katolilainen yhtään sen paremmin kuin kristitty, joka tunnustaa syntinsä suoraan Jumalalle? Hyötyykö hän siitä jotakin? Kyllä tekee ja kyllä hyötyy – useastakin syystä. Ensinnäkin papille ripittäytyvä katolilainen pyytää anteeksiantoa Kristuksen haluamalla ja asettamalla tavalla. Toiseksi hän saa sakramentaalista armoa, joka auttaa häntä taistelemaan syntiä vastaan. Kolmanneksi hänellä on varmuus siitä, että Kristus on antanut hänen syntinsä anteeksi – hänen ei tarvitse luottaa subjektiiviseen toivoon tai tunteeseen. Ripissä meillä on oikeus uskoa Jumalan laupeuteen ja armoon; meillä on varmuus syntien anteeksisaamisesta. Siinä toteutuu omantunnon rauha, mielen tyyneys ja hengellinen lohdutus. Nöyryyden hyveessä kasvamisen lisäksi rippi antaa katolilaiselle mahdollisuuden saada rippi-isältä henkilökohtaisia hengelliseen kilvoitteluun liittyviä neuvoja, jotka rohkaisevat häntä välttämään syntiä tulevaisuudessa. Siksi pyydämme Kristuksen puolesta: ”suostukaa sovintoon Jumalan kanssa!” (2. Kor. 5:20)
Lasaruksen kuolleista herättämisen yhteydessä Jeesus sanoo: ”Päästäkää hänet siteistä ja antakaa hänen mennä.” (Joh. 11:44) Näin Jeesus sanoo jokaiselle syntejään katuvalle ja rippiä tarvitsevalle papin kautta: ”Ja minä päästän sinut synneistäsi, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Jumala on antanut sinulle anteeksi. Mene Herran rauhassa.” Suljetun synnin haudan ja sen hengellisestä kuolemasta uhoavan hajun takaakin Jeesus tahtoo palauttaa meidät takaisin elämään, ei entisenlaiseen olemiseen, ajan tappamiseen, tylsään ja joutilaaseen harmaaseen arkeen vaan rakkauden täyttämään työhön lähimmäisten parhaaksi ja Jumalan kunniaksi. Tämä onkin koko paastonajan tarkoitus.
Kirkko antaa meille luettavaksi kertomuksen Lasaruksen kuolemasta ja kuolleista herättämisestä paaston viidentenä sunnuntaina, siis ennen palmusunnuntaita ja Pyhää viikkoa, koska se haluaa kutsua meidät tarkistamaan, olemmeko hengellisesti kuolleita synnin takia? Kaipaammeko Lasaruksen tavoin ulospääsyä synnin haudasta viettääksemme sekä meidän että Kristuksen ylösnousemuksen juhlaa? Ylösnousemuksen ihme tapahtuu jo nyt parannuksen sakramentissa Pyhän Hengen kautta apostoli Paavalin sanojen mukaan: ”Jos siis teissä asuu Jumalan Henki, hänen, joka herätti Jeesuksen kuolleista, niin hän, joka herätti Kristuksen kuolleista, on tekevä eläviksi myös teidän kuolevaiset ruumiinne teissä asuvan Henkensä voimalla.” (Room. 8:11)
Tänä koronaviruspandemian haastavana aikana ei ole helppoa päästä ripille fyysisesti papin luo. Mitä tekisimme silloin? Katolisen kirkon katekismus valaisee tätä asiaa näin: ”Kun katumus syntyy rakkaudesta Jumalaan, jota rakastetaan yli kaiken, sitä kutsutaan ’täydelliseksi’ tai ’rakkaudesta syntyväksi katumukseksi’ (caritatis contritio). Tällainen katumus tuo anteeksiannon lievistä synneistä; se tuo anteeksiannon myös kuolemansynneistä, jos siihen sisältyy vakaa päätös tunnustaa synnit sakramentaalisessa synnintunnustuksessa niin pian kuin mahdollista.” (KKK 1452)
Pyydämme Jeesusta Kristusta herättämään meitä nyt hengellisestä kuolemasta, antamaan meille uuden elämän Pyhässä Hengessä, että puhtain sydämin ja mielin viettäisimme tulevaa pääsiäistä, Kristuksen ja meidän ylösnousemuksemme juhlaa. Kaikki tämä on mahdollista, sillä ”Jumala on apuni”, niin kuin Lasarus-nimi tarkoittaakin.
Isä Tri Nguyen
RSS Feed