Hurskas lapsuus ja luostarielämä
Padre Pio, oikealta nimeltään Francesco Forgione, syntyi 25. toukokuuta 1887 erittäin hurskaaseen perheeseen Pietrelcinassa, lähellä Beneventoa Italiassa. Syntymäänsä seuraavana päivänä hän sai kasteen ja nimekseen Francesco. Hänen perheeseensä kuului vanhempien Grazio Forgionen ja Maria Giuseppa De Nunzion lisäksi yksi veli ja kolme siskoa. Hänen äitinsä kertoi hänen jo pienenä nähneen usein Jeesuksen ja Marian ja keskustelleen heidän kanssaan.
Kahdentoista vuoden ikäisenä Francesco sai ensikommuunion ja vahvistuksen sakramentin. 15-vuotiaana hän meni Morconen kapusiiniveljien luostariin, jossa hän sai fransiskaanien habituksen ja nimekseen veli Pio. Novisiaattinsa ensimmäisen vuoden jälkeen hän antoi ensimmäiset lupaukset ja tammikuun 27. päivänä 1907 juhlalliset ikuiset luostarilupaukset. Kolmen vuoden kuluttua, 10. elokuuta 1910, hänet vihittiin papiksi Beneventossa.
Ensimmäisen maailmansodan alussa hänet nimettiin munkkiyhteisön johtajaksi. Hän toimi myös sodassa lääkintätehtävissä 182 päivää, vaikka hänen terveytensä oli huono. Isä Pio poti elämänsä aikana monia sairauksia, mm. lavantautia, astmaattista keuhkoputkentulehdusta, vatsahaavaa, isoa munuaiskiveä, tuberkuloosia, tyrää, pahaa kasvainta korvassa, keuhkopussintulehdusta ja niveltulehdusta. Lisäksi hänen kerrotaan kuulleen outoja ääniä ja olleen transsissa. Hän sai elää huonon terveytensä vuoksi erikoisluvalla perheensä kanssa vuoteen 1916. Syyskuussa tuona vuonna hänet lähetettiin San Giovanni in Rotondon luostariin, jossa hän eli kuolemaansa saakka. Ilmasto tuntui olevan hyväksi hänelle ja sen sijaan että hän olisi ollut muutaman viikon luostarissa, hän pysyi siellä 52 vuotta, kuolemaansa saakka. Isä Pion tullessa San Giovanni in Rotondoon eivät kadut olleet päällystettyjä. Ajan mittaan muuttuivat asiat huomattavasti.
Mystiset stigmat
Isä Pio koki myös lukemattomia mystisiä ilmiöitä, joista vaikuttavimmat ja kuuluisimmat olivat Kristuksen haavat, stigmat, jotka ilmestyivät hänen käsiinsä ja kylkeensä. Nämä haavat herättivät ensin suurta epäluuloa ihmisissä, mutta kirkon tutkittua tarkkaan asiaa ne todettiin aidoiksi. Varsinkin piispat, teologit ja parantajat epäilivät isä Pioa. Häntä epäiltiin mm. hulluksi, syytettiin luostarisääntöjen rikkomisesta ja ajateltiin, että stigmat oli tehty hapon avulla jotta hän saisi julkisuutta.
Kerrotaan, että hänellä olivat ensimmäiset jäljet käsissään vuosina 1903-1904 ja seuraavan kerran vuonna 1911. Hän väitti näkevänsä näkyjä Jeesuksesta ja tuntevansa ristiinnaulitsemisessa käsien läpi naulattavista nauloista aiheutuvan tuskan. Vuonna 1918 hän kertoi tuntevansa kivun viikoittain sekä käsissä että jaloissa. Saman vuoden heinäkuussa hän tarjosi itseään uhriksi, jotta ensimmäinen maailmansota saataisiin päätökseen. Elokuussa hän koki taas näyn, jonka jälkeen hän huomasi kylkeensä ilmestyneen kivuliaan jäljen, joka vuoti verta. Syyskuussa 1918 hän sai käsiinsä pysyvät stigmat, joiden sanotaan olleen samanlaiset kuin Jeesukselle tuli häntä ristiinnaulittaessa.
Isä Pio sai Kristuksen kärsimyshaavat rukoillessaan Pyhän Messun jälkeen. Hän kertoi tästä mystisestä tapahtumasta näin: "Yhtäkkiä olin kietoutunut loistavaan valomereen. Tässä valossa näin Jeesuksen. Hän oli hyvin kaunis. Hänen haavoistaan tuli hyvin kirkas valkoinen valo, joka työntyi käsiini, jalkoihini ja kylkiini. Se tuntui tulen liekiltä, joka tunkeutui sisään, lävisti minut, rikkoi ihoni. Tuntui että kuolen nyt." Isä Pio peitti haavat hansikkailla, joissa sormet olivat paljaana. Hänellä oli tapana ottaa käsineet pois ennen Messun viettoa, jonka aikana haavoja voitiin tarkkailla.
Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä vuonna 1919 tieto stigmamunkista levisi ja kaikki halusivat tutkia isä Pion jälkiä. Maailmansodasta selvinneet pitivät häntä toivon merkkinä, mutta silti hän häpesi stigmojaan suuresti. Itse hän piti todellakin itseään hyödyttömänä ja arvottomana Jumalan lahjoille. Kaikesta huolimatta hänen luokseen etsiytyi joukoittain ihmisiä eri puolilta maailmaa ja hän nauttii suurta kunnioitusta esirukouksiin vastaajana.
Kuten apostoli Paavalin, Pio Pietrelcinalaisen elämän ja apostolisen työn kiinnekohta oli Kristuksen risti ja kunnia. Seuratessaan ristiinnaulittua Kristusta isä Pio olisi voinut sanoa: ”Lain vaikutuksesta minä kuolin, mutta kuolin vapaaksi laista elääkseni Jumalalle. Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani.” (Gal. 2:19-20) Kristuksen tavoin isä Pio uhrasi itsensä maailman pelastuksen puolesta Herran rakkauden sytyttämänä. Tästä syystä Jumala antoi hänelle jatkuvasti ylen määrin armolahjoja. Niiden avulla hän suoritti palvelutehtäväänsä auttaen ihmisiä, joita tuli hänen luokseen aina vain enemmän ja enemmän.
Isä Pio antoi itsensä kaikille sytyttäen uskoa, jakaen armoa ja tuoden valoa ihmisten elämään. Erityisesti hän näki Kristuksen köyhissä, kärsivissä ja sairaissa. Siksi hän omistautui erityisesti heille. Yhteiskunnallisessa hyväntekeväisyydessä hän halusi lievittää monien perheiden kärsimää tuskaa ja kärsimystä. Tärkein tehtävä oli hänen vuonna 1956 perustamansa Casa Sollievo della Sofferenza (Talo kärsimyksen lieventämiseksi).
Usko, toivo ja rakkaus
Nuoruudesta lähtien isä Pion terveys horjui, ja varsinkin viimeisinä vuosina hänen terveytensä huononi nopeasti. Vuonna 1968 hänen kuntonsa oli jo niin huono, että hän melkein kuoli Pyhän Messun vieton aikana. Pari päivää myöhemmin, 23. syyskuuta 1968, hän kuoli San Giovanni in Rotondossa. 81-vuotias isä Pio oli kuolemaansa hyvin valmistautunut ja rauhallinen. Hän toisteli ennen kuolemaansa Jeesuksen ja Marian nimiä.
Hänen hautajaisiinsa osallistui poikkeuksellisen suuri määrä ihmisiä. Jo hänen elinaikanaan hänellä oli pyhän ihmisen maine, mutta hänen kuolemansa jälkeen usko hänen pyhyyteensä lisääntyi nopeasti. Ympäri maailmaa erilaisten ihmisten keskuudessa todettiin ihmeitä, samoin tapahtui kirkossa.
Paavi Johannes Paavali II julisti hänet autuaaksi 2. toukokuuta 1999 ja sitten pyhimykseksi 16. kesäkuuta 2002. Vuonna 2008 isä Pion ruumis kaivettiin haudasta esillepanoa varten. Ruumis oli hyvässä kunnossa leuasta alaspäin ja silloin varmistui, ettei stigmoja todellakaan ollut enää näkyvillä. Jo hautajaisten jälkeen hänen seuraajansa väittivät stigmojen hävinneen kuin ihmeen kaupalla ja jäljellä olleen vain punaiset, ikään kuin värikynällä tehdyt viivat.
Usko oli isä Piolle elämää. Hänen tahtoansa ja tekojansa leimasi kaikessa usko, joka auttoi häntä hyväksymään Jumalan salaperäisen tahdon. Hän täytti kutsumustaan ihmisten pelastukseksi Jumalan rakkauden täyttämänä ja lähimmäisiään rakastaen. Hän suoritti tehtäväänsä keskittyen erityisesti hengelliseen ohjaukseen: ripin ja Eukaristian sakramentteihin. Hänen apostolisen työnsä huippu oli Pyhän Messun vietto. Uskovat, jotka osallistuivat hänen Messuihinsa, todistavat hänen hengellisyytensä äärimmäisestä syvyydestä.
Väsymättömästi isä Pio omistautui rukoukselle. Suuri osa hänen päivästään ja osa yöstäkin kului keskustellen Jumalan kanssa: ”Etsimme kirjoista Jumalaa, mutta rukouksessa löydämme hänet. Rukous on avain, joka avaa Jumalan sydämen.” Isä Pion "motto" kuului: ”Rukoile, Toivo, Älä murehdi” ja siihen sisältyi päivittäinen rippi, hengellinen ohjaus, meditaatio kahdesti päivässä ja omantunnon tutkiminen kahdesti päivässä.
Pyhän Pio Pietrelcinalaisen muistopäivänä (23.9.) vietettävän Pyhän Messun päivän rukous:
Kaikkivaltias, iankaikkinen Jumala, sinä annoit pyhän pappi Pion olla erityisellä tavalla osallinen Poikasi rististä ja uudistit laupeutesi ihmeet hänen palvelutehtävänsä kautta. Suo, että me hänen esirukoustensa tähden liittyisimme Kristuksen kärsimyksiin ja pääsisimme onnellisesti perille ylösnousemuksen kunniaan. Tätä pyydämme saman Herramme Jeesuksen Kristuksen, sinun Poikasi kautta, joka kanssasi elää ja hallitsee Pyhän Hengen yhteydessä, Jumala, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.
(Roomalainen Messukirja, Messukirjan täydennyksiä 2011, s. 18)
Isä Tri Nguyen
Lähteet:
· Tuula Luoma, Uudistettu käsikirja katolisista pyhimyksistä, Amanda, Turenki 2020, s. 206.
· Michael Freze, They Bore the Wounds of Christ: The Mystery of the Sacred Stigmata, OSV Publishing 1989.
· Bernard Ruffin, Padre Pio: The True Story, Our Sunday Visitor 1991.
· Renzo Allegri, Padre Pio: A Man of Hope, Ann Arbor 2000.
· Francesco Castelli, Padre Pio under investigation: the secret Vatican files, San Francisco: Ignatius Press 2011.
· Sergio Luzzatto, Padre Pio: Miracles and politics in a secular age (1st ed.), New York: Picador 2011.
Padre Pio, oikealta nimeltään Francesco Forgione, syntyi 25. toukokuuta 1887 erittäin hurskaaseen perheeseen Pietrelcinassa, lähellä Beneventoa Italiassa. Syntymäänsä seuraavana päivänä hän sai kasteen ja nimekseen Francesco. Hänen perheeseensä kuului vanhempien Grazio Forgionen ja Maria Giuseppa De Nunzion lisäksi yksi veli ja kolme siskoa. Hänen äitinsä kertoi hänen jo pienenä nähneen usein Jeesuksen ja Marian ja keskustelleen heidän kanssaan.
Kahdentoista vuoden ikäisenä Francesco sai ensikommuunion ja vahvistuksen sakramentin. 15-vuotiaana hän meni Morconen kapusiiniveljien luostariin, jossa hän sai fransiskaanien habituksen ja nimekseen veli Pio. Novisiaattinsa ensimmäisen vuoden jälkeen hän antoi ensimmäiset lupaukset ja tammikuun 27. päivänä 1907 juhlalliset ikuiset luostarilupaukset. Kolmen vuoden kuluttua, 10. elokuuta 1910, hänet vihittiin papiksi Beneventossa.
Ensimmäisen maailmansodan alussa hänet nimettiin munkkiyhteisön johtajaksi. Hän toimi myös sodassa lääkintätehtävissä 182 päivää, vaikka hänen terveytensä oli huono. Isä Pio poti elämänsä aikana monia sairauksia, mm. lavantautia, astmaattista keuhkoputkentulehdusta, vatsahaavaa, isoa munuaiskiveä, tuberkuloosia, tyrää, pahaa kasvainta korvassa, keuhkopussintulehdusta ja niveltulehdusta. Lisäksi hänen kerrotaan kuulleen outoja ääniä ja olleen transsissa. Hän sai elää huonon terveytensä vuoksi erikoisluvalla perheensä kanssa vuoteen 1916. Syyskuussa tuona vuonna hänet lähetettiin San Giovanni in Rotondon luostariin, jossa hän eli kuolemaansa saakka. Ilmasto tuntui olevan hyväksi hänelle ja sen sijaan että hän olisi ollut muutaman viikon luostarissa, hän pysyi siellä 52 vuotta, kuolemaansa saakka. Isä Pion tullessa San Giovanni in Rotondoon eivät kadut olleet päällystettyjä. Ajan mittaan muuttuivat asiat huomattavasti.
Mystiset stigmat
Isä Pio koki myös lukemattomia mystisiä ilmiöitä, joista vaikuttavimmat ja kuuluisimmat olivat Kristuksen haavat, stigmat, jotka ilmestyivät hänen käsiinsä ja kylkeensä. Nämä haavat herättivät ensin suurta epäluuloa ihmisissä, mutta kirkon tutkittua tarkkaan asiaa ne todettiin aidoiksi. Varsinkin piispat, teologit ja parantajat epäilivät isä Pioa. Häntä epäiltiin mm. hulluksi, syytettiin luostarisääntöjen rikkomisesta ja ajateltiin, että stigmat oli tehty hapon avulla jotta hän saisi julkisuutta.
Kerrotaan, että hänellä olivat ensimmäiset jäljet käsissään vuosina 1903-1904 ja seuraavan kerran vuonna 1911. Hän väitti näkevänsä näkyjä Jeesuksesta ja tuntevansa ristiinnaulitsemisessa käsien läpi naulattavista nauloista aiheutuvan tuskan. Vuonna 1918 hän kertoi tuntevansa kivun viikoittain sekä käsissä että jaloissa. Saman vuoden heinäkuussa hän tarjosi itseään uhriksi, jotta ensimmäinen maailmansota saataisiin päätökseen. Elokuussa hän koki taas näyn, jonka jälkeen hän huomasi kylkeensä ilmestyneen kivuliaan jäljen, joka vuoti verta. Syyskuussa 1918 hän sai käsiinsä pysyvät stigmat, joiden sanotaan olleen samanlaiset kuin Jeesukselle tuli häntä ristiinnaulittaessa.
Isä Pio sai Kristuksen kärsimyshaavat rukoillessaan Pyhän Messun jälkeen. Hän kertoi tästä mystisestä tapahtumasta näin: "Yhtäkkiä olin kietoutunut loistavaan valomereen. Tässä valossa näin Jeesuksen. Hän oli hyvin kaunis. Hänen haavoistaan tuli hyvin kirkas valkoinen valo, joka työntyi käsiini, jalkoihini ja kylkiini. Se tuntui tulen liekiltä, joka tunkeutui sisään, lävisti minut, rikkoi ihoni. Tuntui että kuolen nyt." Isä Pio peitti haavat hansikkailla, joissa sormet olivat paljaana. Hänellä oli tapana ottaa käsineet pois ennen Messun viettoa, jonka aikana haavoja voitiin tarkkailla.
Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä vuonna 1919 tieto stigmamunkista levisi ja kaikki halusivat tutkia isä Pion jälkiä. Maailmansodasta selvinneet pitivät häntä toivon merkkinä, mutta silti hän häpesi stigmojaan suuresti. Itse hän piti todellakin itseään hyödyttömänä ja arvottomana Jumalan lahjoille. Kaikesta huolimatta hänen luokseen etsiytyi joukoittain ihmisiä eri puolilta maailmaa ja hän nauttii suurta kunnioitusta esirukouksiin vastaajana.
Kuten apostoli Paavalin, Pio Pietrelcinalaisen elämän ja apostolisen työn kiinnekohta oli Kristuksen risti ja kunnia. Seuratessaan ristiinnaulittua Kristusta isä Pio olisi voinut sanoa: ”Lain vaikutuksesta minä kuolin, mutta kuolin vapaaksi laista elääkseni Jumalalle. Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani.” (Gal. 2:19-20) Kristuksen tavoin isä Pio uhrasi itsensä maailman pelastuksen puolesta Herran rakkauden sytyttämänä. Tästä syystä Jumala antoi hänelle jatkuvasti ylen määrin armolahjoja. Niiden avulla hän suoritti palvelutehtäväänsä auttaen ihmisiä, joita tuli hänen luokseen aina vain enemmän ja enemmän.
Isä Pio antoi itsensä kaikille sytyttäen uskoa, jakaen armoa ja tuoden valoa ihmisten elämään. Erityisesti hän näki Kristuksen köyhissä, kärsivissä ja sairaissa. Siksi hän omistautui erityisesti heille. Yhteiskunnallisessa hyväntekeväisyydessä hän halusi lievittää monien perheiden kärsimää tuskaa ja kärsimystä. Tärkein tehtävä oli hänen vuonna 1956 perustamansa Casa Sollievo della Sofferenza (Talo kärsimyksen lieventämiseksi).
Usko, toivo ja rakkaus
Nuoruudesta lähtien isä Pion terveys horjui, ja varsinkin viimeisinä vuosina hänen terveytensä huononi nopeasti. Vuonna 1968 hänen kuntonsa oli jo niin huono, että hän melkein kuoli Pyhän Messun vieton aikana. Pari päivää myöhemmin, 23. syyskuuta 1968, hän kuoli San Giovanni in Rotondossa. 81-vuotias isä Pio oli kuolemaansa hyvin valmistautunut ja rauhallinen. Hän toisteli ennen kuolemaansa Jeesuksen ja Marian nimiä.
Hänen hautajaisiinsa osallistui poikkeuksellisen suuri määrä ihmisiä. Jo hänen elinaikanaan hänellä oli pyhän ihmisen maine, mutta hänen kuolemansa jälkeen usko hänen pyhyyteensä lisääntyi nopeasti. Ympäri maailmaa erilaisten ihmisten keskuudessa todettiin ihmeitä, samoin tapahtui kirkossa.
Paavi Johannes Paavali II julisti hänet autuaaksi 2. toukokuuta 1999 ja sitten pyhimykseksi 16. kesäkuuta 2002. Vuonna 2008 isä Pion ruumis kaivettiin haudasta esillepanoa varten. Ruumis oli hyvässä kunnossa leuasta alaspäin ja silloin varmistui, ettei stigmoja todellakaan ollut enää näkyvillä. Jo hautajaisten jälkeen hänen seuraajansa väittivät stigmojen hävinneen kuin ihmeen kaupalla ja jäljellä olleen vain punaiset, ikään kuin värikynällä tehdyt viivat.
Usko oli isä Piolle elämää. Hänen tahtoansa ja tekojansa leimasi kaikessa usko, joka auttoi häntä hyväksymään Jumalan salaperäisen tahdon. Hän täytti kutsumustaan ihmisten pelastukseksi Jumalan rakkauden täyttämänä ja lähimmäisiään rakastaen. Hän suoritti tehtäväänsä keskittyen erityisesti hengelliseen ohjaukseen: ripin ja Eukaristian sakramentteihin. Hänen apostolisen työnsä huippu oli Pyhän Messun vietto. Uskovat, jotka osallistuivat hänen Messuihinsa, todistavat hänen hengellisyytensä äärimmäisestä syvyydestä.
Väsymättömästi isä Pio omistautui rukoukselle. Suuri osa hänen päivästään ja osa yöstäkin kului keskustellen Jumalan kanssa: ”Etsimme kirjoista Jumalaa, mutta rukouksessa löydämme hänet. Rukous on avain, joka avaa Jumalan sydämen.” Isä Pion "motto" kuului: ”Rukoile, Toivo, Älä murehdi” ja siihen sisältyi päivittäinen rippi, hengellinen ohjaus, meditaatio kahdesti päivässä ja omantunnon tutkiminen kahdesti päivässä.
Pyhän Pio Pietrelcinalaisen muistopäivänä (23.9.) vietettävän Pyhän Messun päivän rukous:
Kaikkivaltias, iankaikkinen Jumala, sinä annoit pyhän pappi Pion olla erityisellä tavalla osallinen Poikasi rististä ja uudistit laupeutesi ihmeet hänen palvelutehtävänsä kautta. Suo, että me hänen esirukoustensa tähden liittyisimme Kristuksen kärsimyksiin ja pääsisimme onnellisesti perille ylösnousemuksen kunniaan. Tätä pyydämme saman Herramme Jeesuksen Kristuksen, sinun Poikasi kautta, joka kanssasi elää ja hallitsee Pyhän Hengen yhteydessä, Jumala, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.
(Roomalainen Messukirja, Messukirjan täydennyksiä 2011, s. 18)
Isä Tri Nguyen
Lähteet:
· Tuula Luoma, Uudistettu käsikirja katolisista pyhimyksistä, Amanda, Turenki 2020, s. 206.
· Michael Freze, They Bore the Wounds of Christ: The Mystery of the Sacred Stigmata, OSV Publishing 1989.
· Bernard Ruffin, Padre Pio: The True Story, Our Sunday Visitor 1991.
· Renzo Allegri, Padre Pio: A Man of Hope, Ann Arbor 2000.
· Francesco Castelli, Padre Pio under investigation: the secret Vatican files, San Francisco: Ignatius Press 2011.
· Sergio Luzzatto, Padre Pio: Miracles and politics in a secular age (1st ed.), New York: Picador 2011.
RSS Feed