Edellisissä Eukaristian sarjan kirjoituksissa totesimme, että Eukaristia on kirkon elämän lähde ja huippukohta, johon kaikki muut pyhät toimitukset ja kristillisen elämän toimet ovat yhteydessä, saavat siitä alkunsa ja johtavat siihen (SC 10). Pyhässä Messussa huipentuu sekä Jumalan toiminta, jonka kautta Hän pyhittää maailman Kristuksessa, että myös ihmisten viettämä kultti, jolla he palvovat Isää, Kristuksen, hänen Poikansa, kautta (SC 10). Nyt keskitymme tähän dynaamiseen prosessiin, jossa käydään keskustelua Jumalan kanssa, ajatusten vaihtoa Jumalan ja Hänen kirkkonsa välillä. Käsittelemme siis kokonaisuudessa Kirkon tärkeintä ja suurinta rukousta tässä kirjoituksessa.
Eukaristian vietto on kokonaisuutena rukous, Jumalan sanan kuuntelemista ja Hänelle puhumista; Jumalan edessä olemista ja elämänsä kantamista iloineen ja suruineen Hänen eteensä. Pyhä Messu on rukouksena hyvin kokonaisvaltainen tapahtuma. Koko kirkko viettää sitä. Kirkko on pyhien yhteys: kaikkien jäsenten välillä vallitsee ihmeellinen yhteys, sillä kaikki, jotka kuuluvat Kristukselle, liittyvät hänessä toisiinsa ja kasvavat yhteen yhdeksi Jumalan perheeksi. Siinä on kolme olemisen tilaa: osa on pyhiinvaelluksella täällä maan päällä; toiset puhdistetaan maallisen elämän päätyttyä; ja jotkut nauttivat jo taivaan autuutta (KKK 954). Pyhässä Messussa sekä täällä maan päällä vaeltava Jumalan kansa, että jo kirkkauden saavuttaneet, kohtaavat toisensa ja ovat yhdessä Jumalansa edessä. Myös kiirastulessa puhdistumassa olevat sielut ovat läsnä niissä rukouksissa, joita heidän puolestaan lausutaan. Kirkko on jo varhaisimmista ajoista asti viettänyt hartaasti vainajien muistoa ja kantanut heidän puolestaan esirukouksia, ennen kaikkea Eukaristista uhria, jotta he puhdistuisivat ja astuisivat Kristuksen kirkkauteen ja rauhaan (KKK 1032). Eukaristian vietto on siis Kirkon yhteinen uskon festivaali, jossa elävät ja kuolleet kohtaavat toisensa ylistääkseen yhdessä Luojaansa ja turvautuakseen Hänen armoonsa. Siinä käydään rukoilevaa dialogia Jumalan ja Hänen kirkkonsa välillä. Jokaisessa Pyhässä Messussa jatkuva esirukouspyyntö pyhiltä ja toistuva rukous kuolleiden puolesta muistuttaa meitä siitä, että olemme saman Jumalan perheen jäseniä. Emme ole vain yksittäisiä, irrallisia ihmisiä, vaan uskovien suku ja Jumalan kansa, joka yhdistyy Kristuksen uhriin ja esirukoukseen (KKK 1369). Näin Kirkon yhteinen rukous saa suurimman merkityksensä siitä, että Kristus on siinä aivan erityisellä tavalla läsnä leivän ja viinin muodossa. Hän antaa niille uuden olemuksen. Niistä tulee hänen ruumiinsa ja verensä.
Pyhä Messu on siis perusolemukseltaan rukousta ja sakramentin viettämistä. Siinä rukoileva Jumalan kansa osallistuu yhteiseen armon ateriaan: Sanan ateriaan ja Ruumiin ateriaan (DV 21). Tästä syystä riitus tai kieli, jolla se toimitetaan, ei ole kovin olennainen asia. Jos tunnemme Messun rakenteen, voimme osallistua sen rukoukseen, vaikka emme joka sanaa ymmärtäisikään. Voimme aina kokea olevamme omassa kirkossamme, oman rukoilevan yhteisömme keskellä, vaikka emme osaisi Messun riitusta tai sen vietettävää kieltä, olkoon se latina tai muu kansankieli. Kirkon yhteinen rukous elää ja kantaa silloin, kun emme itse jaksa emmekä ymmärrä.
Nykymessua vietetään edelleen kansankielellä, uudella tavallisella riituksella (paavi Paavali VI:n julistama) ja vuodesta 2007 lähtien voidaan myös viettää ns. vanhaa tai tridentiinista messua, vanhalla erityisellä riituksella (paavi Johannes XXIII:n vahvistama Missale Romanum vuodelta 1962). Näin vahvisti emerituspaavi Benedictus XVI heinäkuun 7. päivänä 2007 omasta aloitteestaan (motu proprio) kirjoittamassaan apostolisessa kirjeessä Summorum Pontificum. Molemmat muodostavat yhden ainoan roomalaisen riituksen kaksi eri käytäntöä. Oikeastaan ne ilmaisevat Kirkon suurimman rukouksen kaksi eri muotoa. Molemmat ovat siis täysin hyväksyttäviä, pyhyyteen vieviä rukousmuotoja. Tiedämme että Pyhän Messun jatkuva rukous ylittää aina riitusten ja kielten rajat.
Vatikaanin toisen konsiilin jälkeen on voinut käyttää latinan lisäksi kansankieltä ja on ollut muitakin mahdollisuuksia toteuttaa kansallista musiikkia ja kulttuuria. Käytössä ei ole vain yhtä katolista messukulttuuria, vaan katolinen messu monissa eri kulttuureissa monin eri tavoin. Tämä on antanut uskoville mahdollisuuden osallistua täysin ja aktiivisesti Eukaristiaan ja yhdistyä henkilökohtaisesti Jeesukseen Kristukseen. Siten he voivat kokea hedelmällisemmin Kristuksen uhrin yhdistäessään oman elämänsä kuorman häneen, joka uhraa itsensä. Nyt ihmiset voivat kaikkialla rukoilla messun todella omana rukouksenaan. Olemme koko ajan Kirkon suurimman rukouksen välittämän siunauksen virtauksessa, sillä jossakin päin maailmaa joka hetki kannetaan tätä tärkeintä rukousta Jumalan eteen koko kirkon ja maailman puolesta. Se on todellinen jatkuva rukous.
Isä Tri Nguyen
Lähteet:
Eukaristian vietto on kokonaisuutena rukous, Jumalan sanan kuuntelemista ja Hänelle puhumista; Jumalan edessä olemista ja elämänsä kantamista iloineen ja suruineen Hänen eteensä. Pyhä Messu on rukouksena hyvin kokonaisvaltainen tapahtuma. Koko kirkko viettää sitä. Kirkko on pyhien yhteys: kaikkien jäsenten välillä vallitsee ihmeellinen yhteys, sillä kaikki, jotka kuuluvat Kristukselle, liittyvät hänessä toisiinsa ja kasvavat yhteen yhdeksi Jumalan perheeksi. Siinä on kolme olemisen tilaa: osa on pyhiinvaelluksella täällä maan päällä; toiset puhdistetaan maallisen elämän päätyttyä; ja jotkut nauttivat jo taivaan autuutta (KKK 954). Pyhässä Messussa sekä täällä maan päällä vaeltava Jumalan kansa, että jo kirkkauden saavuttaneet, kohtaavat toisensa ja ovat yhdessä Jumalansa edessä. Myös kiirastulessa puhdistumassa olevat sielut ovat läsnä niissä rukouksissa, joita heidän puolestaan lausutaan. Kirkko on jo varhaisimmista ajoista asti viettänyt hartaasti vainajien muistoa ja kantanut heidän puolestaan esirukouksia, ennen kaikkea Eukaristista uhria, jotta he puhdistuisivat ja astuisivat Kristuksen kirkkauteen ja rauhaan (KKK 1032). Eukaristian vietto on siis Kirkon yhteinen uskon festivaali, jossa elävät ja kuolleet kohtaavat toisensa ylistääkseen yhdessä Luojaansa ja turvautuakseen Hänen armoonsa. Siinä käydään rukoilevaa dialogia Jumalan ja Hänen kirkkonsa välillä. Jokaisessa Pyhässä Messussa jatkuva esirukouspyyntö pyhiltä ja toistuva rukous kuolleiden puolesta muistuttaa meitä siitä, että olemme saman Jumalan perheen jäseniä. Emme ole vain yksittäisiä, irrallisia ihmisiä, vaan uskovien suku ja Jumalan kansa, joka yhdistyy Kristuksen uhriin ja esirukoukseen (KKK 1369). Näin Kirkon yhteinen rukous saa suurimman merkityksensä siitä, että Kristus on siinä aivan erityisellä tavalla läsnä leivän ja viinin muodossa. Hän antaa niille uuden olemuksen. Niistä tulee hänen ruumiinsa ja verensä.
Pyhä Messu on siis perusolemukseltaan rukousta ja sakramentin viettämistä. Siinä rukoileva Jumalan kansa osallistuu yhteiseen armon ateriaan: Sanan ateriaan ja Ruumiin ateriaan (DV 21). Tästä syystä riitus tai kieli, jolla se toimitetaan, ei ole kovin olennainen asia. Jos tunnemme Messun rakenteen, voimme osallistua sen rukoukseen, vaikka emme joka sanaa ymmärtäisikään. Voimme aina kokea olevamme omassa kirkossamme, oman rukoilevan yhteisömme keskellä, vaikka emme osaisi Messun riitusta tai sen vietettävää kieltä, olkoon se latina tai muu kansankieli. Kirkon yhteinen rukous elää ja kantaa silloin, kun emme itse jaksa emmekä ymmärrä.
Nykymessua vietetään edelleen kansankielellä, uudella tavallisella riituksella (paavi Paavali VI:n julistama) ja vuodesta 2007 lähtien voidaan myös viettää ns. vanhaa tai tridentiinista messua, vanhalla erityisellä riituksella (paavi Johannes XXIII:n vahvistama Missale Romanum vuodelta 1962). Näin vahvisti emerituspaavi Benedictus XVI heinäkuun 7. päivänä 2007 omasta aloitteestaan (motu proprio) kirjoittamassaan apostolisessa kirjeessä Summorum Pontificum. Molemmat muodostavat yhden ainoan roomalaisen riituksen kaksi eri käytäntöä. Oikeastaan ne ilmaisevat Kirkon suurimman rukouksen kaksi eri muotoa. Molemmat ovat siis täysin hyväksyttäviä, pyhyyteen vieviä rukousmuotoja. Tiedämme että Pyhän Messun jatkuva rukous ylittää aina riitusten ja kielten rajat.
Vatikaanin toisen konsiilin jälkeen on voinut käyttää latinan lisäksi kansankieltä ja on ollut muitakin mahdollisuuksia toteuttaa kansallista musiikkia ja kulttuuria. Käytössä ei ole vain yhtä katolista messukulttuuria, vaan katolinen messu monissa eri kulttuureissa monin eri tavoin. Tämä on antanut uskoville mahdollisuuden osallistua täysin ja aktiivisesti Eukaristiaan ja yhdistyä henkilökohtaisesti Jeesukseen Kristukseen. Siten he voivat kokea hedelmällisemmin Kristuksen uhrin yhdistäessään oman elämänsä kuorman häneen, joka uhraa itsensä. Nyt ihmiset voivat kaikkialla rukoilla messun todella omana rukouksenaan. Olemme koko ajan Kirkon suurimman rukouksen välittämän siunauksen virtauksessa, sillä jossakin päin maailmaa joka hetki kannetaan tätä tärkeintä rukousta Jumalan eteen koko kirkon ja maailman puolesta. Se on todellinen jatkuva rukous.
Isä Tri Nguyen
Lähteet:
- Katolisen kirkon katekismus, LEV & KATT, Jyväskylä 2005, II osa, nrot 1322-1419.
- Katolisen kirkon katekismuksen kompendium, LEV & KATT, Keuruu 2013, II osa, nrot 271-294
- Katolinen uskomme, suom. E. Koski, KATT, Kerava 1974, 16. luku, ss. 213-221
- Trenton kirk.kok. (1545-1563), Canones de sacramentis in genere.
- Tuomas Akvinolainen, Summa theologiae III, qq. 73-83
- Vatikaanin II kirk.kok., konstituutio Pyhästä liturgiasta eli Sacrosanctum Concilium (4.12.1963)
- Roomalaisen Messukirjan yleinen johdanto, Pieksämäki 1999, II luku.
- paavi Pius XII, kiertokirjeet Mystici Corporis (29.6.1943) ja Mediator Dei (20.11.1947)
- paavi Paavali VI, kiertokirje Mysterium fidei (3.9.1965)
- paavi Johannes Paavali II, kiertokirje Ecclesia de Eucharistia (17.4.2003)
- paavi Benedictus XVI, apostolinen kehotuskirje Sacramentum caritatis (13.3.2007)
- paavi Benedictus XVI, motu proprio Summorum Pontificum (7.7.2007).
RSS Feed