Viime kerralla käsittelimme alttarin uhrilahjojen valmistamisen kanssa kerättävää kolehtia, joka on kirkolle annettava uhrilahja. Tällä tavoin uskovat ilmaisevat osallistumistaan tuomalla joko leipää ja viiniä Eukaristian viettoa varten tai muita lahjoja kirkon ja köyhien tarpeisiin. (RMYJ 49) Meidän kättemme työ, kaikki, mitä ihmisen ahkeruus ja vaivannäkö saavat aikaan, saa kolehdin kautta erityisen arvon ja vihkimyksen, osan siitä tullessa lahjaksi, jonka avulla on mahdollista huolehtia Kristuksen ruumiista ja sen kärsivistä jäsenistä. Kirkon ovella koottava uhrilahja tai jäsenmaksu ei korvaa varsinaista pyhitettyä kolehtia, jolla on todella uskonnollinen ja liturginen arvo Pyhän Messun aikana.
Tuodessamme lahjoja kulkueessa alttarille laulamme uhrilahjavirttä, ja jatkamme laulua ainakin niin kauan, että lahjat on tuotu alttarille (RMYJ 50). Sitten pappi voi suitsuttaa lahjoja ja itse alttarin sen ympäri kulkien (RMYJ 51). Tämän jälkeen diakoni tai messupalvelija voi suitsuttaa papin ja kansan. Sitten pappi pesee kätensä. Se on ilmaus hänen halustaan puhdistua sisäisesti (RMYJ 52). Tässä kirjoituksessa pysähdymme tutkimaan suitsutuksen merkitystä.
Suitsutus on vanha liturginen tapa, jota käytetään varsinkin juhlallisissa messuissa. Suitsutus symboloi kunnioitusta, rukouksen kohoamista Jumalan luo, puhdistamista ja pyhittämistä. Hyvä tuoksu viittaa Kristukseen itseensä; se on tarkoitettu vain Jumalalle. Niinpä käytettävä suitsuke muistuttaa myös siitä arvokkaasta lahjasta, jonka yksi itämaan tietäjistä antoi Jeesus-lapselle kuvastaen tämän jumaluutta (Matt. 2:1-12).
Suitsutuksen avulla tahdomme osoittaa, että kirkon lahja ja rukous nousevat kuin uhrisavu Jumalan kasvojen eteen, niin kuin Psalmissa ilmaistaan: ”Olkoon rukoukseni edessäsi uhrisavuna, olkoot kohotetut käteni iltauhri” (Ps 141:2). Samalla linjalla pyhä Paavali korostaa lahjan ja suitsutusuhrin välistä merkitystä kirjeessään filippiläisille: ”Tunnustan saaneeni kaiken ja enemmänkin. Minulla on kaikkea yllin kyllin nyt, kun olen saanut Epafroditokselta teidän lähettämänne lahjan, joka on hyvältä tuoksuva, otollinen, Jumalan mielen mukainen uhri.” (Fil. 4:18)
Myös Ilmestyskirjassa vahvistetaan ajatusta, että rukousta verrataan suitsukkeeseen: ”Vielä tuli yksi enkeli, joka asettui alttarin ääreen kädessään kultainen suitsutusastia. Hänelle annettiin paljon suitsuketta, jotta hän valtaistuimen edessä olevalla kultaisella alttarilla liittäisi suitsutusuhrin kaikkien pyhien rukouksiin. Niin nousi suitsutuksen savu enkelin kädestä Jumalan eteen yhdessä pyhiltä tulevien rukousten kanssa.” (Ilm. 8:3-4) Rukouksemme ovat siis suitsutusta: ”Kun Karitsa otti kirjan, ne neljä olentoa ja kaksikymmentäneljä vanhinta heittäytyivät hänen eteensä. Vanhimmilla oli kaikilla harppu ja kultamalja täynnä uhrisavua, pyhien rukouksia.” (Ilm. 5:8) Kun me rukoilemme täällä maan päällä, rukouksemme nousevat Jumalan luokse suitsutuksena. Erityisesti Pyhässä Messussa, Kirkon suurimmassa rukouksessa, meidän omat rukouksemme nousevat pyhien rukousten kanssa Jumalan eteen suitsutuksena. Kaikkien pyhien esirukoukset toinen toistensa puolesta nousevat Jumalan luokse pysäyttäen vihollisen suunnitelmia ja muuttaen asioita hengellisessä ulottuvuudessa. Me olemme Kirkko ja Kirkko on pyhäinyhteys!
Rukoillessamme lähetämme suitsutusta, joka on suloisen tuoksuista, Jumalalle otollista ja mieluisaa uhria. Jumalan pyhinä meille on annettu rukouksen palvelutyö, joka saa aikaan positiivisia muutoksia täällä maan päällä. Meidän esirukouksemme ja ylistyksemme nousevat Isän Jumalan eteen suitsutuksena. Näin suitsutuksen käyttö jumalanpalveluksessa korostaa rukouksemme ja ylistyksemme konkreettista todellisuutta ja harrasta juhlallisuutta.
Samoin kuin monien pakanallisten kulttimenojen yhteydessä Vanhassa testamentissa puhutaan usein suitsutuksen käytöstä (2. Moos. 30:34; 1 Sam. 2:28; Jes. 60:6; Jer. 6:20). Alkukirkossa suitsukkeen käytöstä jumalanpalveluksissa ei kuitenkaan löydy varmoja todisteita kolmen ensimmäisen vuosisadan ajalta. Ensimmäiset kristityt käyttivät suitsutusta hautaustoimituksissa ja marttyyrien haudoilla pidetyissä muistotilaisuuksissa todennäköisesti desinfiointiin ja epämiellyttävien hajujen ehkäisemiseen, ilman puhdistamisen ja hyvänhajuiseksi tekemisen keinona. Luultavasti he eivät käyttäneet suitsutusta jumalanpalveluksissa, jotta kukaan ei olisi rinnastanut tätä niihin pakanallisiin savu-uhreihin, joita toimitettiin jumalien ja keisarien kuvien edessä. Suitsukkeen käyttö oli läheisessä yhteydessä epäjumalien palvontaan ja kristinuskon varhaisiin vainoihin. Kristinuskon päästyä voitolle pakanallisen tulkinnan vaara hävisi ja neljänneltä vuosisadalta lähtien suitsutusta alettiin käyttää myös jumalanpalveluksissa. Idän kirkoissa suitsutuksen käyttö on yleisempää kuin latinalaisen liturgian piirissä.
Suitsutus kuvaa myös Jumalan rakkautta, jonka tulee palaa kristityn sydämessä.
Isä Tri Nguyen
Lähteet:
· Roomalaisen Messukirjan yleinen johdanto (RMYJ), Pieksämäki 1999, II luku
· Katolisen kirkon katekismus, LEV & KATT, Jyväskylä 2005, II osa, nrot 1322-1419
· Katolisen kirkon katekismuksen kompendium, LEV & KATT, Keuruu 2013, II osa, nrot 271-294
· Katolinen uskomme, suom. E. Koski, KATT, Kerava 1974, 23. luku, ss. 289-290 (suitsutus)
· Vatikaanin II kirk.kok. (1962-65), konstituutio Sacrosanctum Concilium pyhästä liturgiasta (4.12.1963), lyh. SC
· Vatikaanin II kirk.kok., konstituutio Lumen gentium Kirkosta (21.11.1964)
· Vatikaanin II kirk.kok., konstituutio Dei Verbum jumalallisesta ilmoituksesta (18.11.1965)
· Vatikaanin II kirk.kok., dekreetti Presbyterorum ordinis pappeudesta (7.12.1965)
· The Sacred Congregation of Rites, instruction on Implementing the Constitution on Sacred Liturgy, Inter oecumenici, 26.9.1964; AAS 56 (1964).
· The Sacred Congregation of Rites, instruction Musicam Sacram (5.3.1967), AAS 59 (1967) 300-320.
· The Sacred Congregation of Rites, instruction on Eucharistic Worship, Eucharisticum Mysterium, 25.5.1967; AAS 59 (1967).
· paavi Pius XII, kiertokirjeet Mystici Corporis (29.6.1943) ja Mediator Dei (20.11.1947)
· paavi Paavali VI, kiertokirje Mysterium fidei (3.9.1965)
· paavi Johannes Paavali II, kiertokirje Ecclesia de Eucharistia (17.4.2003)
· Liturgian ja sakramenttijärjestyksen kongregaatio, asiakirja Redemptionis Sacramentum (23.4.2004)
· paavi Benedictus XVI, apostolinen kehotuskirje Sacramentum caritatis (13.3.2007), lyh. SCa
Tuodessamme lahjoja kulkueessa alttarille laulamme uhrilahjavirttä, ja jatkamme laulua ainakin niin kauan, että lahjat on tuotu alttarille (RMYJ 50). Sitten pappi voi suitsuttaa lahjoja ja itse alttarin sen ympäri kulkien (RMYJ 51). Tämän jälkeen diakoni tai messupalvelija voi suitsuttaa papin ja kansan. Sitten pappi pesee kätensä. Se on ilmaus hänen halustaan puhdistua sisäisesti (RMYJ 52). Tässä kirjoituksessa pysähdymme tutkimaan suitsutuksen merkitystä.
Suitsutus on vanha liturginen tapa, jota käytetään varsinkin juhlallisissa messuissa. Suitsutus symboloi kunnioitusta, rukouksen kohoamista Jumalan luo, puhdistamista ja pyhittämistä. Hyvä tuoksu viittaa Kristukseen itseensä; se on tarkoitettu vain Jumalalle. Niinpä käytettävä suitsuke muistuttaa myös siitä arvokkaasta lahjasta, jonka yksi itämaan tietäjistä antoi Jeesus-lapselle kuvastaen tämän jumaluutta (Matt. 2:1-12).
Suitsutuksen avulla tahdomme osoittaa, että kirkon lahja ja rukous nousevat kuin uhrisavu Jumalan kasvojen eteen, niin kuin Psalmissa ilmaistaan: ”Olkoon rukoukseni edessäsi uhrisavuna, olkoot kohotetut käteni iltauhri” (Ps 141:2). Samalla linjalla pyhä Paavali korostaa lahjan ja suitsutusuhrin välistä merkitystä kirjeessään filippiläisille: ”Tunnustan saaneeni kaiken ja enemmänkin. Minulla on kaikkea yllin kyllin nyt, kun olen saanut Epafroditokselta teidän lähettämänne lahjan, joka on hyvältä tuoksuva, otollinen, Jumalan mielen mukainen uhri.” (Fil. 4:18)
Myös Ilmestyskirjassa vahvistetaan ajatusta, että rukousta verrataan suitsukkeeseen: ”Vielä tuli yksi enkeli, joka asettui alttarin ääreen kädessään kultainen suitsutusastia. Hänelle annettiin paljon suitsuketta, jotta hän valtaistuimen edessä olevalla kultaisella alttarilla liittäisi suitsutusuhrin kaikkien pyhien rukouksiin. Niin nousi suitsutuksen savu enkelin kädestä Jumalan eteen yhdessä pyhiltä tulevien rukousten kanssa.” (Ilm. 8:3-4) Rukouksemme ovat siis suitsutusta: ”Kun Karitsa otti kirjan, ne neljä olentoa ja kaksikymmentäneljä vanhinta heittäytyivät hänen eteensä. Vanhimmilla oli kaikilla harppu ja kultamalja täynnä uhrisavua, pyhien rukouksia.” (Ilm. 5:8) Kun me rukoilemme täällä maan päällä, rukouksemme nousevat Jumalan luokse suitsutuksena. Erityisesti Pyhässä Messussa, Kirkon suurimmassa rukouksessa, meidän omat rukouksemme nousevat pyhien rukousten kanssa Jumalan eteen suitsutuksena. Kaikkien pyhien esirukoukset toinen toistensa puolesta nousevat Jumalan luokse pysäyttäen vihollisen suunnitelmia ja muuttaen asioita hengellisessä ulottuvuudessa. Me olemme Kirkko ja Kirkko on pyhäinyhteys!
Rukoillessamme lähetämme suitsutusta, joka on suloisen tuoksuista, Jumalalle otollista ja mieluisaa uhria. Jumalan pyhinä meille on annettu rukouksen palvelutyö, joka saa aikaan positiivisia muutoksia täällä maan päällä. Meidän esirukouksemme ja ylistyksemme nousevat Isän Jumalan eteen suitsutuksena. Näin suitsutuksen käyttö jumalanpalveluksessa korostaa rukouksemme ja ylistyksemme konkreettista todellisuutta ja harrasta juhlallisuutta.
Samoin kuin monien pakanallisten kulttimenojen yhteydessä Vanhassa testamentissa puhutaan usein suitsutuksen käytöstä (2. Moos. 30:34; 1 Sam. 2:28; Jes. 60:6; Jer. 6:20). Alkukirkossa suitsukkeen käytöstä jumalanpalveluksissa ei kuitenkaan löydy varmoja todisteita kolmen ensimmäisen vuosisadan ajalta. Ensimmäiset kristityt käyttivät suitsutusta hautaustoimituksissa ja marttyyrien haudoilla pidetyissä muistotilaisuuksissa todennäköisesti desinfiointiin ja epämiellyttävien hajujen ehkäisemiseen, ilman puhdistamisen ja hyvänhajuiseksi tekemisen keinona. Luultavasti he eivät käyttäneet suitsutusta jumalanpalveluksissa, jotta kukaan ei olisi rinnastanut tätä niihin pakanallisiin savu-uhreihin, joita toimitettiin jumalien ja keisarien kuvien edessä. Suitsukkeen käyttö oli läheisessä yhteydessä epäjumalien palvontaan ja kristinuskon varhaisiin vainoihin. Kristinuskon päästyä voitolle pakanallisen tulkinnan vaara hävisi ja neljänneltä vuosisadalta lähtien suitsutusta alettiin käyttää myös jumalanpalveluksissa. Idän kirkoissa suitsutuksen käyttö on yleisempää kuin latinalaisen liturgian piirissä.
Suitsutus kuvaa myös Jumalan rakkautta, jonka tulee palaa kristityn sydämessä.
Isä Tri Nguyen
Lähteet:
· Roomalaisen Messukirjan yleinen johdanto (RMYJ), Pieksämäki 1999, II luku
· Katolisen kirkon katekismus, LEV & KATT, Jyväskylä 2005, II osa, nrot 1322-1419
· Katolisen kirkon katekismuksen kompendium, LEV & KATT, Keuruu 2013, II osa, nrot 271-294
· Katolinen uskomme, suom. E. Koski, KATT, Kerava 1974, 23. luku, ss. 289-290 (suitsutus)
· Vatikaanin II kirk.kok. (1962-65), konstituutio Sacrosanctum Concilium pyhästä liturgiasta (4.12.1963), lyh. SC
· Vatikaanin II kirk.kok., konstituutio Lumen gentium Kirkosta (21.11.1964)
· Vatikaanin II kirk.kok., konstituutio Dei Verbum jumalallisesta ilmoituksesta (18.11.1965)
· Vatikaanin II kirk.kok., dekreetti Presbyterorum ordinis pappeudesta (7.12.1965)
· The Sacred Congregation of Rites, instruction on Implementing the Constitution on Sacred Liturgy, Inter oecumenici, 26.9.1964; AAS 56 (1964).
· The Sacred Congregation of Rites, instruction Musicam Sacram (5.3.1967), AAS 59 (1967) 300-320.
· The Sacred Congregation of Rites, instruction on Eucharistic Worship, Eucharisticum Mysterium, 25.5.1967; AAS 59 (1967).
· paavi Pius XII, kiertokirjeet Mystici Corporis (29.6.1943) ja Mediator Dei (20.11.1947)
· paavi Paavali VI, kiertokirje Mysterium fidei (3.9.1965)
· paavi Johannes Paavali II, kiertokirje Ecclesia de Eucharistia (17.4.2003)
· Liturgian ja sakramenttijärjestyksen kongregaatio, asiakirja Redemptionis Sacramentum (23.4.2004)
· paavi Benedictus XVI, apostolinen kehotuskirje Sacramentum caritatis (13.3.2007), lyh. SCa
RSS Feed