Viime kirjoituksessa pohdimme erästä Pyhän Messun merkitystä, nimittäin sen aspektia uutena pääsiäisenä. Totesimme että Eukaristia on ”Kristuksen pääsiäisen eli hänen elämänsä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta toteutuneen pelastustyön muiston vietto, pelastustyön, jonka liturgia tekee läsnäolevaksi” (KKK 1409). Tällä kertaa jatkamme uuden pääsiäisen merkityksen mietiskelemistä, syventäen Pyhän Messun toista ulottuvuutta: ylösnousemusta.
Eukaristian vietossa me tulemme osallisiksi ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Kristuksesta, hänen ruumiistaan ja verestään, ja meistä tulee uusia luomuksia. Vanhan tradition mukaan Kirkon perusjuhlana on viikon ensimmäisenä päivänä tapahtuva ehtoollisen vietto, Kristuksen ylösnousemuksen juhla (KKK 1343). Kristityt kokoontuivat ennen kaikkea ”viikon ensimmäisenä päivänä” eli sunnuntaina ”murtamaan leipää” (Apt. 20:7; p. Justinus, Apologia, 1, 67: PG 6, 429-432). Jeesus on noussut kuolleista ”viikon ensimmäisenä päivänä” (Matt. 28:1; Mark. 16:2; Luuk. 24:1; Joh. 20:1), joka muistuttaa ensimmäisestä luomisesta. Koska tämä sunnuntaipäivä on myös sapattia seuraava ”kahdeksas päivä” (Mark. 16:1; Matt. 28:1), se merkitsee uutta luomista, jonka alku on Kristuksen ylösnousemus. Siitä on tullut kristityille kaikista päivistä ensimmäinen, kaikista juhlista ensimmäinen, ”Herran päivä” (KKK 2174).
Samalla Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen liturgiakonstituution numero 106 korostaa sunnuntain merkitystä vakuuttavasti näin: ”Pääsiäisen salaisuutta Kirkko viettää viikon kahdeksantena päivänä apostolisen perinteen mukaisesti, joka on peräisin itse Kristuksen ylösnousemuksen päivästä. Tätä päivää nimitetään siis oikeutetusti Herran päiväksi tai sunnuntaiksi. […] Muiden juhlapäivien – paitsi kaikkein suurimpien – älköön annettako saada etusijaa sunnuntaista, koska se on koko liturgisen vuoden perustus ja ydin.” (Sacrosanctum Concilium, 106)
Juutalais-kristillisen liturgian päämääränä on kertoa Jumalan suurista teoista: luomisesta, pelastuksesta ja pyhittämisestä (KKK 1328). Juutalaisuudessa Jumalan suurimmat teot ovat Israelin kansan synty ja sen olemassaolo, joka on sidottu seuraaviin tapahtumiin: vapautuminen Egyptin orjuudesta, erämaan vaellus jumalallisessa suojeluksessa, lain lahjoittaminen Siinain vuorella ja lopuksi Luvattuun maahan pääsy ja siellä asuminen vapaina ihmisinä. Kristillisyydessä puolestaan Jumalan suurimmat teot ovat Jeesuksen Kristuksen voitto synnistä, kuolleista ylösnouseminen ja ikuisen elämän alku oman uhrin kautta. Tässä mielessä Eukaristian vietto on kristityille uuden pääsiäisen vietto.
Tämän vieton eukaristisessa rukouksessa esiintyy kolme elementtiä: anamneesi, representaatio ja antisipaatio. Anamneesi eli kreikan anámnesis merkitsee muistelua, muistamista. Ajatuksena on, että Pyhä Messu on Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen muistamista, mikä ei tässä merkitse vain sisäistä mieleen palauttamista, vaan muistetun reaalista toteutumista tässä ja nyt. Siksi se on myös representaatiota eli nykyistymistä: Kristuksen kuolema ja ylösnousemus muuttuvat nykyhetkisiksi ja läsnä oleviksi. Samalla Pyhä Messu on antisipaatiota eli ennakointia: siinä ovat ennakoiden mutta yhtä todellisesti läsnä Kristuksen toinen tuleminen ja uskovien ylösnousemus.
Tästä syystä Eukaristia on lupaus ylösnousemuksesta ja esimaku ihmisen uudesta yhteydestä Jumalaan ikuisessa autuudessa. Eukaristian vastaanottaminen antaa meille jo aavistuksen siitä, miten Kristus kirkastaa ruumiimme. Toisella vuosisadalla elänyt kirkkoisä, pyhä Ireneus Lyonilainen, kirjoitti tästä kauniisti: ”Niin kuin maasta peräisin oleva leipä, kun se vastaanottaa Pyhän Hengen kutsumisessa (epikleesissä) Jumalan siunauksen, ei ole enää tavallista leipää vaan eukaristia, joka koostuu kahdesta aineksesta, maallisesta ja taivaallisesta, niin eivät ruumiimmekaan eukaristian vastaanottaessaan enää kuulu katoavaisuudelle, vaan niillä on ylösnousemuksen toivo.” (Adversus haereses, 4, 18, 5: PG 7, 1028-1029) Pyhän Messun vietossa me liitymme jo taivaan liturgiaan, ylösnousemuksen salaisuuteen, ja osallistumme etukäteen ikuiseen elämään, kun Jumala on kaikki kaikessa (1. Kor. 15:28).
Meille on siis annettu suunnaton lahja. Eukaristia työntää meitä eteenpäin vaelluksellamme historian halki ja kylvää elävän toivon siementä jokapäiväisiin tehtäviimme ja velvollisuuksiimme. Vaikka kristillinen näky suuntaa meitä kohti ylösnousemusta, kohti ”uutta taivasta” ja ”uutta maata” (Ilm. 21:1), se ei heikennä velvollisuudentuntoamme tästä ajallisesta maasta, vaan paremminkin herättää sen.
Kiittäkäämme Jumalaa tästä arvokkaimmasta ylösnousemuksen lahjasta ja ottakaamme se kunnioittavasti vastaan.
Isä Tri Nguyen
Lähteet:
Eukaristian vietossa me tulemme osallisiksi ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Kristuksesta, hänen ruumiistaan ja verestään, ja meistä tulee uusia luomuksia. Vanhan tradition mukaan Kirkon perusjuhlana on viikon ensimmäisenä päivänä tapahtuva ehtoollisen vietto, Kristuksen ylösnousemuksen juhla (KKK 1343). Kristityt kokoontuivat ennen kaikkea ”viikon ensimmäisenä päivänä” eli sunnuntaina ”murtamaan leipää” (Apt. 20:7; p. Justinus, Apologia, 1, 67: PG 6, 429-432). Jeesus on noussut kuolleista ”viikon ensimmäisenä päivänä” (Matt. 28:1; Mark. 16:2; Luuk. 24:1; Joh. 20:1), joka muistuttaa ensimmäisestä luomisesta. Koska tämä sunnuntaipäivä on myös sapattia seuraava ”kahdeksas päivä” (Mark. 16:1; Matt. 28:1), se merkitsee uutta luomista, jonka alku on Kristuksen ylösnousemus. Siitä on tullut kristityille kaikista päivistä ensimmäinen, kaikista juhlista ensimmäinen, ”Herran päivä” (KKK 2174).
Samalla Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen liturgiakonstituution numero 106 korostaa sunnuntain merkitystä vakuuttavasti näin: ”Pääsiäisen salaisuutta Kirkko viettää viikon kahdeksantena päivänä apostolisen perinteen mukaisesti, joka on peräisin itse Kristuksen ylösnousemuksen päivästä. Tätä päivää nimitetään siis oikeutetusti Herran päiväksi tai sunnuntaiksi. […] Muiden juhlapäivien – paitsi kaikkein suurimpien – älköön annettako saada etusijaa sunnuntaista, koska se on koko liturgisen vuoden perustus ja ydin.” (Sacrosanctum Concilium, 106)
Juutalais-kristillisen liturgian päämääränä on kertoa Jumalan suurista teoista: luomisesta, pelastuksesta ja pyhittämisestä (KKK 1328). Juutalaisuudessa Jumalan suurimmat teot ovat Israelin kansan synty ja sen olemassaolo, joka on sidottu seuraaviin tapahtumiin: vapautuminen Egyptin orjuudesta, erämaan vaellus jumalallisessa suojeluksessa, lain lahjoittaminen Siinain vuorella ja lopuksi Luvattuun maahan pääsy ja siellä asuminen vapaina ihmisinä. Kristillisyydessä puolestaan Jumalan suurimmat teot ovat Jeesuksen Kristuksen voitto synnistä, kuolleista ylösnouseminen ja ikuisen elämän alku oman uhrin kautta. Tässä mielessä Eukaristian vietto on kristityille uuden pääsiäisen vietto.
Tämän vieton eukaristisessa rukouksessa esiintyy kolme elementtiä: anamneesi, representaatio ja antisipaatio. Anamneesi eli kreikan anámnesis merkitsee muistelua, muistamista. Ajatuksena on, että Pyhä Messu on Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen muistamista, mikä ei tässä merkitse vain sisäistä mieleen palauttamista, vaan muistetun reaalista toteutumista tässä ja nyt. Siksi se on myös representaatiota eli nykyistymistä: Kristuksen kuolema ja ylösnousemus muuttuvat nykyhetkisiksi ja läsnä oleviksi. Samalla Pyhä Messu on antisipaatiota eli ennakointia: siinä ovat ennakoiden mutta yhtä todellisesti läsnä Kristuksen toinen tuleminen ja uskovien ylösnousemus.
Tästä syystä Eukaristia on lupaus ylösnousemuksesta ja esimaku ihmisen uudesta yhteydestä Jumalaan ikuisessa autuudessa. Eukaristian vastaanottaminen antaa meille jo aavistuksen siitä, miten Kristus kirkastaa ruumiimme. Toisella vuosisadalla elänyt kirkkoisä, pyhä Ireneus Lyonilainen, kirjoitti tästä kauniisti: ”Niin kuin maasta peräisin oleva leipä, kun se vastaanottaa Pyhän Hengen kutsumisessa (epikleesissä) Jumalan siunauksen, ei ole enää tavallista leipää vaan eukaristia, joka koostuu kahdesta aineksesta, maallisesta ja taivaallisesta, niin eivät ruumiimmekaan eukaristian vastaanottaessaan enää kuulu katoavaisuudelle, vaan niillä on ylösnousemuksen toivo.” (Adversus haereses, 4, 18, 5: PG 7, 1028-1029) Pyhän Messun vietossa me liitymme jo taivaan liturgiaan, ylösnousemuksen salaisuuteen, ja osallistumme etukäteen ikuiseen elämään, kun Jumala on kaikki kaikessa (1. Kor. 15:28).
Meille on siis annettu suunnaton lahja. Eukaristia työntää meitä eteenpäin vaelluksellamme historian halki ja kylvää elävän toivon siementä jokapäiväisiin tehtäviimme ja velvollisuuksiimme. Vaikka kristillinen näky suuntaa meitä kohti ylösnousemusta, kohti ”uutta taivasta” ja ”uutta maata” (Ilm. 21:1), se ei heikennä velvollisuudentuntoamme tästä ajallisesta maasta, vaan paremminkin herättää sen.
Kiittäkäämme Jumalaa tästä arvokkaimmasta ylösnousemuksen lahjasta ja ottakaamme se kunnioittavasti vastaan.
Isä Tri Nguyen
Lähteet:
- Katolisen kirkon katekismus, LEV & KATT, Jyväskylä 2005, II osa, nrot 1322-1419.
- Katolisen kirkon katekismuksen kompendium, LEV & KATT, Keuruu 2013, II osa, nrot 271-294
- Katolinen uskomme, suom. E. Koski, KATT, Kerava 1974, 16. luku, ss. 213-221
- Vatikaanin II kirk.kok., konstituutio Sacrosanctum Concilium pyhästä liturgiasta (4.12.1963)
- Vatikaanin II kirk.kok., konstituutio Lumen gentium Kirkosta (21.11.1964)
- Vatikaanin II kirk.kok., konstituutio Dei Verbum jumalallisesta ilmoituksesta (18.11.1965)
- Vatikaanin II kirk.kok., dekreetti Presbyterorum ordinis pappeudesta (7.12.1965)
- Roomalaisen Messukirjan yleinen johdanto, Pieksämäki 1999, II luku.
- paavi Pius XII, kiertokirjeet Mystici Corporis (29.6.1943) ja Mediator Dei (20.11.1947)
- paavi Paavali VI, kiertokirje Mysterium fidei (3.9.1965)
- paavi Johannes Paavali II, kiertokirje Ecclesia de Eucharistia (17.4.2003)
- Liturgian ja sakramenttijärjestyksen kongregaatio, asiakirja Redemptionis Sacramentum (23.4.2004)
- paavi Benedictus XVI, apostolinen kehotuskirje Sacramentum caritatis (13.3.2007)
RSS Feed