Koko Kristuksen mystisen ruumiin sisäisen yhteyden perusteella kirkko on jo varhaisimmista ajoista asti suurella hartaudella viettänyt vainajien muistoa ja kantanut heidän puolestaan esirukouksia, ennen kaikkea Eukaristista uhria, jotta he puhdistuisivat ja astuisivat Kristuksen kirkkauteen ja rauhaan (KKK 1371). Kirkko suosittaa myös almuja, aneita ja katumustekoja vainajien puolesta. (KKK 1032)
Vanhan testamentin toinen Makkabilaiskirja kertoo meille kuolleiden puolesta rukoilemisen hyödyllisyydestä: ”Juudas ja hänen väkensä tulivat noutamaan taistelussa kaatuneiden ruumiit… he löysivät jokaiselta kuolleelta… taikaesineitä, jotka… laki kieltää juutalaisilta… Sitten he kääntyivät rukoukseen anoen, että synti, joka oli tapahtunut, pyyhittäisiin kokonaan pois. […] Siitä syystä hän toimitti sovitusuhrin kuolleitten puolesta, että he vapautuisivat synnistänsä. Sillä on pyhä ja hyödyllinen ajatus rukoilla kuolleitten puolesta, että he vapautuisivat synneistään.” (2. Makk. 12:39,40,42,46)
Tämä tapa rukoilla kuolleiden puolesta jäi kristinuskoon ja tästä juutalaisesta ja raamatullisesta konseptista kehittyi ymmärrys kiirastulesta, jonka oppi nojaa myös käytäntöön rukoilla vainajien puolesta – sen osoittavat katakombien monet hautakirjoitukset. Eukaristisen uhrin kantamisessa pyhä Johannes Khrysostomos (kultasuu) kehotti uskovia näin: ”Auttakaamme ja muistakaamme heitä. Jos jo Jobin pojat puhdistuivat isänsä edeskantaman uhrin kautta (Job. 1:5), kuinka me sitten epäilisimme sitä, että meidän kuolleiden puolesta edeskantamamme uhrilahjat tuovat heille lohdutusta? Älkäämme viivytelkö auttamasta vainajia ja uhraamasta heidän puolestaan rukouksiamme.” (In epistulam I ad Corinthios, 41, 5)
Juuri näin Pyhän Eukaristian vieton yhteydessä muisteltiin aina myös kuolleita. Tästä pyhä Kyrillos Jerusalemilainen kirjoitti näin Mystagogisissa katekeeseissaan: ”Sen jälkeen rukoilemme (anaforassa) poisnukkuneiden isiemme ja piispojemme ja yleensäkin kaikkien vainajiemme puolesta. Uskomme näet, että sieluilla, joiden puolesta rukoilemme pyhän ja peljättävän uhrin edessä, on siitä hyvin paljon hyötyä… Ja kun me kannamme Jumalalle rukouksemme vainajien puolesta, vaikka he olisivat olleet syntisiä … me kannamme uhrinamme syntisten puolesta uhratun Kristuksen ja saatamme tällä tavalla Jumalan, joka rakastaa ihmisiä, suosiolliseksi sekä heitä että meitä kohtaan.” (Catecheses mystagogicae, 5, 9-10) Vielä nykyäänkin jokaisessa Messussa muistetaan ”niitä jotka ovat menneet edellämme” (Euk. Ruk).
Kirkko näkee Melkisedekin, kuninkaan ja papin teossa, kun hän toi ”leipää ja viiniä” (1 Moos. 14:18) ennakkokuvan omasta lahjojen esiinkantamisestaan. Huomattava seikka Abrahamin ja Melkisedekin kohtaamisessa on se, että ”Abraham antoi Melkisedekille kymmenykset kaikesta saaliistaan.” (1M4:20) Nykyään papeille annettavat kymmenykset samaistuvat niin sanottuihin messustipendeihin. Messustipendi on papille annettava rahasumma, kun hän viettää Pyhää Messua jonkun pyytäjän intention mukaisesti. Kuka tahansa voi pyytää pappeja toimittamaan messun jonkin tietyn intention, tarkoituksen, puolesta. Intentiot voivat olla mitä tahansa, elävien tai kuolleiden puolesta, mutta usein aiheena on omaisen kuolinpäivän muistaminen. Tällaisen intention mukaisesti pappi rukoilee koko kirkon kanssa Pyhän Messun vietossa pyydetyn vainajan puolesta, joka odottaa hetkeä, jolloin hän voi liittyä pyhien joukkoon. Totta kai kun kuka tahansa meistä tulee viettämään pyhää Messua, hänen pyytämänsä intentio voi olla mikä hyvänsä ja sen voi jopa pitää omana tietonaan. Sitä ei siis tarvitse ilmoittaa edes papille, jolta messun pyytää. Mutta kun oma intentio ei ole salainen, vaan annetaan vaikkapa Messua viettävän papin tietoon, silloin pappi voi aiheellisesti ja konkreettisesti keskittyä pyytäjän kanssa samaan tarkoitukseen. Jeesus itse lupasi: ”Minä sanon teille: mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien maan päällä rukoilee, sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa.” (Matt. 18:19) Pyhää Messua ei siis osteta eikä myydä, vaan stipendinantaja ilmentää osallistumistaan uhriin materiaalisella lahjalla seurakunnan toiminnan tukemiseksi. Pyytäjä antaa pienen rahasumman, perinteen mukaan sen suuruisen, että pappi saa sillä aterian. Tätä maksua nimitetään messustipendiksi. Meidän pitäisi muistaa, että messustipendinä annettavan rahamäärän suuruus ei vaikuta mitään itse Messun vieton merkitykseen, sillä Messu on aina Jumalan armoa, joka on tietysti ilmaista. Kyseessä on siis papille annettava materiaalinen avustus, ns. papin tavallinen ruokaraha. Nykyisin saatava lahjasumma tarvitaan usein pastoraalisen työn muihin kuluihin eikä enää vain ruokaan.
Pappien elatuksesta huolehtiminen merkitsee samaa kuin huolehtia Jumalan ylistämisen jatkuvuudesta, sillä hehän ovat Jumalan palvelijoita. Messustipendi ei suinkaan ole keino, jonka avulla papit pääsevät käsiksi rahaan. Se on yksinkertaisesti uskovien osuus pyhään uhriin, keino auttaa kirkkoa ja papistoa heidän toimeentulossaan. Messustipendillä on siis se uskonnollinen ja liturginen arvo, joka on myös kolehdille ominainen.
Isä Tri Nguyen
Lähteet:
- Kyrillos Jerusalemilainen (315-386), Catecheses mystagogicae: PG 30, 1116-1117.
- Johannes Khrysostomos (347-407), In epistulam I ad Corinthios, 41, 5.
- Trenton kirk.kok. (1545-1563), Doctrina de ss. Missae Sacrificio, c. 2: DS 1743.
- Vatikaanin II kirk.kok. (1962-1965), konstituutio Pyhästä liturgiasta eli Sacrosanctum Concilium (4.12.1963)
- F. Louvel, Fêtes et Saisons – Albums liturgiques, Editions du Cerf, Paris 1961 (à M. Ingrid Väisänen, Herran pöytä – Messu, Studium Catholicum, Mercatorin kirjapaino, 1964, ss. 37-42)
- Katolisen kirkon katekismus, LEV & KATT, Jyväskylä 2005, nrot 958, 1032, 1371, 1689.