Tunnettu keskiajan filosofi ja teologi, Canterburyn arkkipiispa ja skolastiikan perustajana pidetty pyhä Anselm syntyi vuonna 1033 Aostassa Piemontessa, Italian Alpeilla, lähellä Ranskan ja Sveitsin rajaa. Isä Gandlug oli syntyjään mahtava lombardialainen ja oli luonteeltaan hyvin ankara aatelismies, joka ei sietänyt minkäänlaista vastustusta. Äiti Ermenberga oli puolestaan hyveellinen ja antoi nuorelle pojalleen hyvän uskonnollisen kasvatuksen.
15-vuotiaana Anselm, joka oli käynyt benediktiinien luostarikoulua, halusi itsekin tulla munkiksi, mutta ei saanut siihen lupaa isältään. Niinpä luostarin esimies ei ottanut häntä vastaan hänen isänsä vastustuksen takia. Vaikka tämä pettymys tuotti pojalle psykosomaattisen sairauden, silti isä ei antanut tuumaakaan periksi. Parannuttuaan Anselm luopui opinnoistaan joksikin aikaa ja heittäytyi mukavan maallisen elämän pyörteisiin, mutta tämä pako todellisuudesta ei onnistunut. Hän kyllästyi siihen ja tunsi sisimmässään kaipausta syvälliseen hengelliseen elämään. Tänä aikana hänen äitinsä kuoli ja hänen isänsä käytös muuttui sietämättömäksi. Äidin kuoltua isän ja pojan välit kävivät yhä kestämättömämmiksi, niinpä riitaannuttuaan päättäväisen isänsä kanssa Anselm muutti äitinsä sukulaisten luo Burgundiin jatkamaan opintojaan.
Le Becin luostari
Vuonna 1059 Anselm lähti kotoa, ylitti Alpit ja matkasi Burgundian ja Ranskan läpi. Hän päätyi Normandiaan, jonne häntä houkutteli hänen maanmiehensä, kunnioitetun opettajansa, Le Becin benediktiiniluostarin esimiehen Lanfrancin maine. Vietettyään ensin jonkin aikaa Avranchesissa hän astui seuraavana vuonna luostariin 27-vuotiaana noviisina ja opiskeli ahkerasti filosofiaa ja teologiaa.
Kun Lanfrancista tuli kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1063, Caenin luostarin apotti, Anselm valittiin Le Becin luostarin esimieheksi. Hän toimi tässä priorin virassa viisitoista vuotta. Näinä hiljaisina vuosina Anselm kirjoitti ensimmäiset filosofiset teoksensa, Monologionin (1076) ja Proslogionin (1077-1078), jotka toivat Le Becille kuuluisuutta koko Euroopassa. Vuonna 1078 Anselm valittiin luostarin apotiksi luostarin perustajan ja ensimmäisen apotin, soturimunkki Herluinin kuoltua. Samana vuonna Caenin luostarin apotti Lanfranc nimitettiin Canterburyn arkkipiispaksi. Anselmin toimikaudella luostarin vauraus ja maine lisääntyivät, Le Becistä tuli Euroopan oppimisen keskus.
Koska Le Becillä oli maaomaisuutta Englannissa, Anselm matkusti sinne usein ja tuli tutuksi Englannin papiston keskuudessa. Hän ansaitsi englantilaisten arvostuksen siinä määrin, että he katsoivat hänen olevan luonnollinen Lanfrancin seuraaja Canterburyn arkkipiispan virkaan. Lanfrancin kuoltua vuonna 1089 kuningas Vilhelm II kuitenkin anasti piispanistuimen omaisuuden ja tulot eikä tehnyt uusia virkanimityksiä.
Canterburyn arkkipiispa
Nelisen vuotta myöhemmin, vuonna 1092, Anselm palasi Englantiin Chesterin jaarlin Hugh d'Avranchesin kutsusta. Hän viipyi matkalla lähes neljä kuukautta, sillä kun hän oli palaamassa, kuningas kielsi häntä. Seuraavana vuonna Vilhelm II sairastui vakavasti ja parannuttuaan nimitti lopulta Anselmin Canterburyn arkkipiispan virkaan. Näin Anselm hankki vapautuksen tehtävistään Normandiassa, ja hänet vihittiin piispaksi vuonna 1093. Oikeastaan kuningas oli Anselmin esirukouksen kautta parantunut kuolemaan johtavasta sairaudesta ja luvannut jättää kirkon rauhaan, mutta heti terveeksi tultuaan hän unohti kaikki lupauksensa ja joutui riitaan uuden arkkipiispan kanssa.
Kerrottiin, että Anselm yritti kieltäytyä vedoten korkeaan ikäänsä ja huonoon terveyteensä, mutta piispat pakottivat hänet virkaan ja kantoivat hänet riemuiten kirkkoon, jossa laulettiin juhlallinen hymni Jumalan kunniaksi. Kansa rakasti ja kunnioitti häntä, mutta kuningas Vilhelm II vainosi häntä, koska hän vaati kuninkaalta kirkolle kuuluvia oikeuksia. Ensi sijassa kyseessä oli investituura eli kysymys siitä, kuka sai nimittää piispat, paavi vai kuningas. Paavi Urbanus II aikoi julistaa kuninkaan pannaan, mutta Anselm lepytti hänet pelätessään, että se johtaisi Englannin kokonaan eroon kirkosta. Anselmin puuttuminen asiaan Roomassa johti lopulta kuninkaan ja arkkipiispan sopuun. Vihdoinkin pitkä kiista virkaanasettamisesta päättyi, kun kuningas luopui oikeuksistaan viimeistään vuonna 1107.
Sitä ennen Anselm lähetettiin kaksi kertaa maanpakoon: 1097-1100 ja 1103-1106. Ensiksi hän lähti maanpakoon Roomaan ja palasi vasta Vilhelmin kuoltua. Myöhemmin seuraava kuningas Henrik I vastusti häntä ajaen samaa politiikkaa. Hän meni jälleen Roomaan ja vasta hänen palattuaan neljä vuotta myöhemmin sopu syntyi ja piispa ja kuningas oppivat arvostamaan toisiaan. Ensimmäisen maanpaon aikana, vuonna 1098, Anselm osallistui Barin konsiiliin ja ratkaisi Etelä-Italian piispojen "filioque"-riidat, jotka koskivat Pyhän Hengen lähtemistä Pojasta. Toisen maanpaon jälkeen, vuoden 1106 voittoisan paluun jälkeen, Anselm järjesti Englannissa useita kirkolliskokouksia. Hän vaati mm. tiukempaa kirkollisten selibaattimääräysten noudattamista, ja perusti uuden piispanistuimen Elyyn. Anselmin ansiosta Canterbury sai Englannin tärkeimmän piispanistuimen aseman.
Oppineisuus ja hurskaus
Anselm oli kuuluisa oppinut, joka logiikan menetelmien avulla tutki uskonnon ongelmia. Hän tunnisti järjen ja ilmoitetun totuuden välisen suhteen ja pyrki muodostamaan järkiperäisen uskonjärjestelmän. Hän yritti jatkuvasti tulkita kristillisen uskon sisältöä järjellä ymmärrettäväksi ja kehittää järkeenkäypiä totuuksia, jotka olivat kietoutuneet uskon sisälle. Ennakkovaatimuksena tällaiselle työlle oli kristillinen tietoisuus, vakaa usko. Hänen lähtökohtanaan oli ajatus: ”Uskon, jotta ymmärtäisin”. Hän kirjoitti: ”Neque enim quaero intelligere ut credam, sed credo ut intelligam. Nam et hoc credo, quia, nisi credidero, non intelligam.” (”En pyri ymmärtämään jotta uskoisin, vaan uskon jotta voisin ymmärtää. Sillä tästäkin uskon, että jos en ensin usko, en voi ymmärtääkään”). Mutta kun usko on saavutettu, on pyrittävä perustelemaan järjellä se, mitä uskomme. Olisi väärin olla tekemättä niin: ”Negligentiae mihi esse videtur, si, postquam confirmati sumus in fide, non studemus quod credimus, intelligere.” (”Katson sen laiminlyönniksi, jos sen jälkeen kun olemme saavuttaneet vankan uskon, emme pyrkisi ymmärtämään mitä uskomme”).
Anselmin tietoteorian perusteet sisältyvät hänen teokseensa De Veritate (1080-1085), jossa hän käsittelee totuutta tietona, tahtomisena ja asioissa, ja kohoaa ajatukseen absoluuttisesta totuudesta, jossa kaikki muut totuudet ovat osallisina. Tämä absoluuttinen totuus on Jumala itse, joka on samalla lopullinen perusta tai prinsiippi sekä asioille että ajattelulle. Jumalan käsite tulee siis järjestelmän etualalle – ennen kaikkea muuta järjelle on tehtävä selväksi, että Jumalalla voidaan todistaa olevan selkeä, todellinen olemassaolo. Näin Anselm kirjoitti Jumalan olemassaolon puolesta kuuluisia todistuksia, jotka perustuivat ontologisille, kosmologisille ja teleologisille todisteluille.
Anselmin muissa säilyneissä kirjeissä ja rukouksissa heijastuu jo myöhemmälle keskiajalle luonteenomainen tunnepitoinen hurskaus.
Pyhä ja kirkonopettaja
Myrskyisistä elämänvaiheista huolimatta Anselm oli lempeä, enemmän kotonaan luostarissa kuin hovissa. Dante mainitsee hänet Paratiisissa valon ja voiman henkien joukossa. Kirkkohistoriassa hän on Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen välillä tärkein kristillinen kirjailija, ja hänen teoksensa ovat edelleen huomionarvoisia.
Arkkipiispan tehtävien hoitamisen rinnalla Anselm huolehti myös köyhistä ja oli ensimmäisiä orjakaupan virallisia vastustajia. Hän kuoli Canterburyssä 76-vuotiaana, 21. huhtikuuta 1109, ja haudattiin omaan katedraaliinsa.
Paavi Aleksanteri VI julisti hänet pyhimykseksi vuonna 1494. Seuraavaksi paavi Klemens XI julisti hänet kirkonopettajaksi vuonna 1720. Kahdeksansataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen, 21. huhtikuuta 1909, paavi Pius X julkaisi ensyklikan Communion Rerum, joka ylisti Anselmia ja hänen kirkollista uraansa ja kirjoituksiaan.
Suomalaisia etunimiä: Anssi, Anselm, Anselmi
Pyhän Anselmin muistopäivänä (21.4.) vietettävän Pyhän Messun päivän rukous:
Kaikkivaltias Jumala, sinä johdatit autuaan piispa Anselmin tuntemaan viisautesi salaisuuksia ja opettamaan niitä. Suo, että usko auttaisi meitä käsittämään sinua niin, että ne totuudet, jotka olet antanut meille uskottaviksi, olisivat myös sydämillemme suloisia. Tätä pyydämme Herramme Jeesuksen Kristuksen, sinun Poikasi, kautta, joka kanssasi elää ja hallitsee Pyhän Hengen yhteydessä, Jumala, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen. (Roomalainen Messukirja, s. 603)
Isä Tri Nguyen
Lähteet:
· Evi Koski (toim.), Pyhimysten tie. Suomen katolisen hiippakunnan liturgisen kalenterin mukaiset pyhimysten juhlat ja muistopäivät, KATT, Helsinki 1978, s. 70.
· Adalbert Engelhart OSB, Pyhien vuosi, Pyhien kalenteri vuoden jokaiselle päivälle, KATT, Saarijärvi 2001, ss. 119-120.
· Outi Kecskeméti, Taivaallisia suojelijoita, KATT, Helsinki 2002, s. 115.
· Tuula Luoma, Uudistettu käsikirja katolisista pyhimyksistä, Amanda, Turenki 2020, s. 115.
· David Hugh Farmer, The Oxford Dictionary of Saints. 3rd ed., Oxford University Press, Oxford 1992.
· The Book of Saints: A Dictionary of Servants of God. 6th ed., Cassell, London 1994.
· Eileen C. Sweeney, Anselm of Canterbury and the Desire for the Word. Washington: The Catholic University of America Press, 2012.
· Thomas Williams, Saint Anselm. Metaphysics Research Lab, Stanford University, 2020.
· Anselm Canterburylainen: Ymmärrystä etsivä usko. (Proslogion, 1077-1078), suom. Paavo Rissanen, Hengen tie 13. Helsinki: Kirjaneliö, 1986.
· Anselm Canterburylainen: Jumala ihmiseksi. Minkä tähden Jumala tuli ihmiseksi. (Cur Deus homo, 1098), suom. Heikki Koskenniemi, Kristikunnan klassikkoja 5. Helsinki: SLEY-kirjat, 1991.
· Anselm Canterburylainen: Kaksi kirjoitusta Jumalan olemassaolosta. Monologion & Proslogion. (Monologion & Proslogion, 1077-1083), suom. Toivo J. Holopainen, Helsinki: Gaudeamus, 2019.