Kuninkaan ystävä
Thomas Becket, joka tunnetaan myös nimellä Thomas Canterburylainen, syntyi 21. joulukuuta 1118 Lontoossa. Hän oli Gilbertin ja Matilda Becketin poika, jolla oli myös sisko nimeltään Mary. Isä oli varakas kauppias, joten poika sai käydä luostarikoulua Merton Abbeyssa, jossa Thomas oppi lukemaan ja kirjoittamaan latinaa ja opiskeli retoriikkaa. Hän oli 21-vuotias menettäessään äitinsä ja pian sen jälkeen kuoli myös hänen isänsä.
Vietettyään vuoden Pariisin yliopistossa, jota pidettiin silloin Euroopan parhaana, Thomas pääsi töihin Englannin tärkeimmän kirkon, Canterburyn tuomiokirkon hallintoon, erityisesti Canterburyn arkkipiispan Theobaldin palvelukseen. Tämä lähetti hänet Bolognaan ja Auxerreen opiskelemaan siviili- ja kanonista oikeutta. Näiden opintojen jälkeen Thomas vihittiin diakoniksi vuonna 1154 ja pian hänestä tuli Canterburyn arkkidiakoni, mikä oli sen ajan korkein kirkollinen arvonimi piispojen ja apottien jälkeen. Tässä virassaan ahkera ja älykäs Becket menestyi hyvin, siksi vuonna 1155 Canterburyn arkkipiispa suositteli tätä 36-vuotiasta arkkidiakonia kuninkaan palvelukseen.
Thomas oli niin älykäs ja tyylikäs, että hän kiinnitti nuoren kuninkaan Henrik II:n huomion. Vasta 21-vuotias Henrik II nimittikin Becketin lähimmäksi neuvonantajakseen, valtakunnan kansleriksi. Miehet ystävystyivät pian läheisesti ja tulivat hyvin keskenään toimeen. Molemmat nauttivat ratsastamisesta, haukkametsästyksestä ja hyvästä viinistä.
Canterburyn arkkipiispa
Henrik II arvosti kanslerinsa neuvoja ja luotti täysin tämän uskollisuuteen. Kun Canterburyn arkkipiispan virka vapautui vuonna 1161, Henrik II päätti nimittää tehtävään Thomaksen. Kuningas siis piti huolen siitä, että Becket vihittiin papiksi ja sitten valittiin Englannin priimaksen seuraajaksi. Tämä nimitys ei ollut vain palkinto ystävälle, vaan se oli myös poliittinen valinta. Kuningas ja kirkko olivat 1100-luvulla usein napit vastakkain, ja Henrik II toivoi, että Becketin johtaessa kirkkoa näin ei kävisi. Henrik II näki myös ajan kypsyneen niin, että hän voi lujittaa ja laajentaa yksinvaltaansa Thomaksen avulla. Se saattoi tapahtua luonnollisesti vain ritarien, maa-aatelin ja varsinkin kirkon kustannuksella.
Henrik II luuli, että kun hän yritti kukistaa Katolisen kirkon Englannissa, hänen ystävänsä Thomas tukisi hänen kirkkopolitiikkaansa eikä panisi esteitä hänen tielleen, mutta hän sai oikeastaan kokea karvaan pettymyksen. Heti Canterburyn arkkipiispaksi tultuaan Thomas otti velvollisuutensa tosissaan ja ryhtyi puolustamaan kirkon asemaa kuningasta vastaan. Omantunnonvapaus oli hänelle tärkeämpi kuin kuninkaan ystävyys. Oikeastaan vaikka kirkonmiehet vannoivat kuuliaisesti uskollisuutta kuninkaalle, he eivät lainkaan peitelleet sitä, että heidän todellinen uskollisuutensa kohdistui Jumalaan ja hänen maanpäälliseen edustajaansa eli paaviin. Henrik II:n pettymys kääntyi pian kiukuksi ja vihaksi.
Askeettinen paimen
Canterburyn arkkipiispana Thomas Becket omaksui tietoisesti vakavan elämäntavan ja luopui välittömästi, kuninkaan harmiksi, valtakunnan kanslerinvirastaan. Hän päätti myös toteuttaa kaikki ne velvollisuudet, joiden hän katsoi kuuluvan uuteen virkaansa. Näihin kuului myös kuninkaan sielusta huolehtiminen minkä hän teki jonkin verran tahdittomasti.
Thomaksesta tuli hyvä paimen: hän vietti säännöllisesti messua, luki Raamattua, jakoi köyhille runsaasti almuja, kävi lähes päivittäin munkkiensa luona ja piti huolta opiskelijoistaan. Hän oli välillä ylpeä ja äkkipikainen mutta myös hyväsydäminen puutteenalaisia kohtaan.
Kuningas Henrik II huomasi selvän muutoksen arkkipiispassaan. Aiemmin turhamainen nautiskelija Thomas alkoi elää yhä askeettisemmin. Hän söi vähemmän, ei juonut enää muuta kuin vettä ja pukeutui Johannes Kastajan tavoin säkkikankaiseen kauhtanaan. Pian hänen mielensä muuttui myös kuninkaan uusien määräysten osalta, ja hän tuomitsi itsensä julkisiin katumusharjoituksiin sen johdosta, että oli aiemmin myötäillyt kuningasta. Henrik II ymmärsi aivan oikein arkkipiispan toiminnan vakavaksi kritiikiksi ja kutsui tämän luokseen. Hän ei voinut noin vain pyytää Thomasta muuttamaan toimintatapojaan, joten hän alkoi sen sijaan väittää tämän haalineen kansleriaikanaan itselleen omaisuutta kuninkaallisesta aarrekammiosta. Thomas kiisti tiukasti kaikki katteettomat syytökset, ja Henrik II raivostui niin, että hän syytti arkkipiispaa petturuudesta. Kohtaaminen kiihtyi lähes käsirysyksi, kun kuningasta tukeva Lontoon piispa alkoi repiä pientä krusifiksia Thomaksen käsistä. Kun huhut dramaattisesta kohtaamisesta levisivät, kansa asettui arkkipiispan puolelle. Heidän silmissään hän oli vain pitänyt kiinni uskostaan, kun taas kuningas oli käyttäytynyt ylimielisesti.
Maanpako Ranskaan
Arkkipiispan virkaa hoitaessaan Thomas joutui ristiriitoihin kuningas Henrik II:n kanssa. Kuningas halusi kontrolloida kirkon toimintaa, mutta Thomas ei halunnut kirkon menettävän vapauttaan ja oikeuksiaan. Arkkipiispa ei voinut hyväksyä maallisen kuninkaan ylivaltaa Kirkon asioissa. Becket kieltäytyi tottelemasta kuninkaan määräämää lakia, joka vei papistolta oikeuden kirkkotuomioistuimeen ja vetoamisoikeuteen Roomaan. Arkkipiispa piti kirkon vapautta tärkeämpänä kuin kuninkaan ystävyyttä ja joutui tämän vuoksi vuosikausiksi maanpakoon Ranskaan. Thomas Becket ei ollut ainoa arkkipiispa, joka rohkeni uhmata kuningasvaltaa. Esimerkiksi edellinen arkkipiispa Anselm Canterburylaisen (1033–1109) oli kahdesti lähdettävä maanpakoon välttääkseen kuninkaan vihan.
Niinpä välttyäkseen joutumasta vankilaan Thomas pakeni lokakuussa 1164 Ranskaan, jossa hän asui eri luostareissa kuuden vuoden ajan mutta ei maanpakonsa aikanakaan hylännyt virkaansa. Englannin ylimpänä kirkollisena johtajana hän erotti ensin Lontoon epäluotettavan piispan kirkosta. Saman kohtalon saivat kokea Yorkin ja Salisburyn piispat, jotka myös olivat asettuneet kuninkaan puolelle. Kesäkuussa 1170 he kruunasivat kruununperillisen, Henrik Nuoren Yorkissa. Tämä oli rikkomus Canterburyn kruunausetuoikeutta vastaan, joten marraskuussa 1170 Thomas julisti kaikki kolme piispaa pannaan. Lisäksi Becket uhkasi kuningasta Katolisen kirkon pahimmalla aseella: interdiktillä eli kaikkien kirkollisten toimitusten kieltämisellä Englannissa. Silloin papit eivät saisi kastaa lapsia, vihkiä pareja avioliittoon tai haudata kuolleita, ja keskiajalla sellainen ajatus olisi kauhistus. Ilman papin siunausta ihmiset uskoisivat olevansa vaarassa joutua helvettiin, ja yleisen mielipiteen mukaan tuollainen uhka olisi nyt täysin kuninkaan syytä.
Itse asiassa kukaan ei ollut tyytyväinen tähän raskaaseen tilanteeseen. Henrik II pelkäsi joutuvansa pannaan, ja paavi pelkäsi kirkon hajoavan. Lopulta Ranskan kuningas ryhtyi välittäjäksi, ja Henrik II taipui ja Thomas pääsi palaamaan Canterburyyn, mutta todellista sovintoa ei saatu aikaan. Kun Becket palasi kotiin vuonna 1170, kuningas kieltäytyi antamasta hänelle rauhan suudelmaa, vaikka hänet oli ottamassa vastaan suuri riemuitseva kansanjoukko.
Julma kuolema
Kuninkaan ja arkkipiispan välinen sopu oli vain näennäinen. Kaikki jäi ennalleen: valtataistelu, vapauden vaaliminen, omien oikeuksien puolustaminen. Kerran kuningas oli niin suunniltaan Thomaksen tähden, että hän huudahti: ”Kuka päästää minut tästä juonittelevasta papista!” Kuninkaan alaiset olivat tulkinneet nämä sanat toiveeksi, että Becket tapettaisiin. Kuninkaan tarkat sanat ovat kuitenkin jääneet epäselväksi ja niistä kerrotaan useita eri versioita. Mitä tahansa Henrik II sanoikaan, se tulkittiin kuninkaalliseksi käskyksi ja neljä ritaria lähtivät matkaan kohtaamaan Canterburyn arkkipiispaa.
29. joulukuuta 1170 ritarit saapuivat Canterburyyn. He lähtivät ratsain aseistetut miehensä mukanaan arkkipiispan asunnolle. Thomas pakeni katedraaliin, mutta hän ei halunnut estää miesten pääsyä kirkkoon. Paikalla olevien silminnäkijöiden kuvausten mukaan ritarit asettivat aseensa puun alle, tuomiokirkon ulkopuolelle, ja piilottivat haarniskansa viittojen alle, ennen kuin kävivät sisään haastamaan Thomasta. Ritarit kertoivat Thomakselle, että hänen tuli mennä Winchesteriin selittämään toimintaansa, mutta Thomas kieltäytyi. Vasta Becketin kieltäydyttyä myöntymään kuninkaan tahtoon he noutivat aseensa ja ryntäsivät sisään tappaakseen. Tällä välin Becket siirtyi pääsaliin iltajumalanpalvelukseen. Muut munkit yrittivät teljetä itsensä turvaan, mutta Becket sanoi heille, ettei rukousten kodista sovi tehdä linnoitusta, ja käski heitä avaamaan teljetyt ovet.
Konfliktin päätteeksi kuninkaan miehet surmasivat raa’asti arkkipiispan iltamessun aikana Canterburyn katedraalissa. Thomas Becket kaatui kuolettavasti haavoittuneena alttarin eteen sanoen: ”Minä kuolen Jeesuksen ja kirkon puolesta.” Murhaajat pakenivat Hugh de Morvillen hallitsemaan Knaresborough’n linnaan, josta he valmistautuivat siirtymään Skotlantiin. Ilmeisesti Henrik otti vastuun teosta, koska ei käskenyt pidättää ritareita. He matkustivat Roomaan tapaamaan paavia, joka rangaistukseksi määräsi heidät 14 vuoden ristiretkelle Pyhään maahan.
Marttyyriuden vaikutus
Uutinen Canterburyn arkkipiispan julmasta murhasta levisi kulovalkean tavoin halki Euroopan herättäen suurta vihaa ja surua. Canterburyn katedraalille itselleen se koitui kuitenkin lopulta parhaaksi, sillä Becketin marttyyrikuolema houkutteli pian paikalle tuhansia pyhiinvaeltajia, ja heiltä kerätyillä tuloilla paikalle rakennettiin yksi Euroopan vaikuttavimmista katedraaleista.
Thomas Becketin haudasta tuli siis huomattava pyhiinvaelluspaikka. Hänen haudallaan kerrottiin tapahtuneen lukuisia ihmeitä. Hänet julistettiin pyhimykseksi jo kolme vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Häntä pidettiin marttyyrina, joka oli kuollut Kristuksen ja kirkon vapauden puolesta. Hän saarnasi jouluna 1170 ennen kuolemaansa mm. näin: ”Oikea marttyyri on se, josta on tullut Jumalan työase; se, jonka oma tahto on sulautunut Jumalan tahtoon; se, joka ei tahdo enää mitään itselleen, ei edes marttyyriuden sädekehää.”
Thomaksen marttyyrikuolema synnytti odottamattoman suuren vastavaikutuksen. Henrik II itse teki julkista katumusta ja luopui kirkon kukistamista koskevista suunnitelmistaan. Näin kirkko sai pitää vapautensa Englannissa monta sataa vuotta. Thomas Becket on kuitenkin merkki niin kauan, kuin Kirkko joutuu painostuksen kohteeksi sekä omana aikanamme että tulevaisuudessa.
Vuonna 1534 kuningas Henrik VIII halusi avioeron mutta paavi ei sitä hänelle myöntänyt. Niinpä Henrik VIII irrotti Englannin kirkon Katolisesta kirkosta, siirsi kirkkojen ja luostarien omaisuuden valtiolle ja tuhosi monia pyhiä paikkoja. Silloin myös Becketin reliikit hävitettiin. Kuningas Henrik VIII tuhosi Becketin rikkaan pyhimyshaudan, kielsi ja turmeli kuvat Becketistä ja määräsi, että Becketin nimi poistettaisiin kaikista liturgisista kirjoista, mutta paikallista juhlaa vietetään yhä 1. joulukuuta, jolloin Becket palasi maanpaosta.
Nykyisin Canterburyn katedraalissa on pyhän Thomas Becketin murhapaikan kohdalla pieni kappeli. Sen seinällä on karu veistos, kaksi risteävää rautamiekkaa. Niiden kärjissä on hitusen punaista muistona kivilattialle valuneesta piispan verestä.
Pyhän Thomas Becketin muistopäivänä (29.12.) vietettävän Pyhän Messun päivän rukous:
Kaikkivaltias Jumala, sinä annoit pyhälle veritodistajallesi Thomasille suuren kestävyyden taistella ja kuolla oikeuden puolesta. Hänen esirukoustensa tähden suo meidänkin tässä ajassa kadottaa elämämme Kristuksen puolesta ja löytää se jälleen sinun taivaallisessa valtakunnassasi. Tätä pyydämme saman Herramme Jeesuksen Kristuksen, sinun Poikasi, kautta, joka kanssasi elää ja hallitsee Pyhän Hengen yhteydessä, Jumala, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.
(Roomalainen Messukirja, s. 760)
Isä Tri Nguyen
Lähteet:
· Evi Koski (toim.), Pyhimysten tie. Suomen katolisen hiippakunnan liturgisen kalenterin mukaiset pyhimysten juhlat ja muistopäivät, KATT, Helsinki 1978, s. 286.
· Adalbert Engelhart OSB, Pyhien vuosi, Pyhien kalenteri vuoden jokaiselle päivälle, KATT, Saarijärvi 2001, ss. 396-397.
· Outi Kecskeméti, Taivaallisia suojelijoita, KATT, Helsinki 2002, s. 119.
· Tuula Luoma, Uudistettu käsikirja katolisista pyhimyksistä, Amanda, Turenki 2020, s. 116-117.
· David Hugh Farmer, The Oxford Dictionary of Saints. 3rd ed., Oxford University Press, Oxford 1992.
· The Book of Saints: A Dictionary of Servants of God. 6th ed., Cassell, London 1994.
Thomas Becket, joka tunnetaan myös nimellä Thomas Canterburylainen, syntyi 21. joulukuuta 1118 Lontoossa. Hän oli Gilbertin ja Matilda Becketin poika, jolla oli myös sisko nimeltään Mary. Isä oli varakas kauppias, joten poika sai käydä luostarikoulua Merton Abbeyssa, jossa Thomas oppi lukemaan ja kirjoittamaan latinaa ja opiskeli retoriikkaa. Hän oli 21-vuotias menettäessään äitinsä ja pian sen jälkeen kuoli myös hänen isänsä.
Vietettyään vuoden Pariisin yliopistossa, jota pidettiin silloin Euroopan parhaana, Thomas pääsi töihin Englannin tärkeimmän kirkon, Canterburyn tuomiokirkon hallintoon, erityisesti Canterburyn arkkipiispan Theobaldin palvelukseen. Tämä lähetti hänet Bolognaan ja Auxerreen opiskelemaan siviili- ja kanonista oikeutta. Näiden opintojen jälkeen Thomas vihittiin diakoniksi vuonna 1154 ja pian hänestä tuli Canterburyn arkkidiakoni, mikä oli sen ajan korkein kirkollinen arvonimi piispojen ja apottien jälkeen. Tässä virassaan ahkera ja älykäs Becket menestyi hyvin, siksi vuonna 1155 Canterburyn arkkipiispa suositteli tätä 36-vuotiasta arkkidiakonia kuninkaan palvelukseen.
Thomas oli niin älykäs ja tyylikäs, että hän kiinnitti nuoren kuninkaan Henrik II:n huomion. Vasta 21-vuotias Henrik II nimittikin Becketin lähimmäksi neuvonantajakseen, valtakunnan kansleriksi. Miehet ystävystyivät pian läheisesti ja tulivat hyvin keskenään toimeen. Molemmat nauttivat ratsastamisesta, haukkametsästyksestä ja hyvästä viinistä.
Canterburyn arkkipiispa
Henrik II arvosti kanslerinsa neuvoja ja luotti täysin tämän uskollisuuteen. Kun Canterburyn arkkipiispan virka vapautui vuonna 1161, Henrik II päätti nimittää tehtävään Thomaksen. Kuningas siis piti huolen siitä, että Becket vihittiin papiksi ja sitten valittiin Englannin priimaksen seuraajaksi. Tämä nimitys ei ollut vain palkinto ystävälle, vaan se oli myös poliittinen valinta. Kuningas ja kirkko olivat 1100-luvulla usein napit vastakkain, ja Henrik II toivoi, että Becketin johtaessa kirkkoa näin ei kävisi. Henrik II näki myös ajan kypsyneen niin, että hän voi lujittaa ja laajentaa yksinvaltaansa Thomaksen avulla. Se saattoi tapahtua luonnollisesti vain ritarien, maa-aatelin ja varsinkin kirkon kustannuksella.
Henrik II luuli, että kun hän yritti kukistaa Katolisen kirkon Englannissa, hänen ystävänsä Thomas tukisi hänen kirkkopolitiikkaansa eikä panisi esteitä hänen tielleen, mutta hän sai oikeastaan kokea karvaan pettymyksen. Heti Canterburyn arkkipiispaksi tultuaan Thomas otti velvollisuutensa tosissaan ja ryhtyi puolustamaan kirkon asemaa kuningasta vastaan. Omantunnonvapaus oli hänelle tärkeämpi kuin kuninkaan ystävyys. Oikeastaan vaikka kirkonmiehet vannoivat kuuliaisesti uskollisuutta kuninkaalle, he eivät lainkaan peitelleet sitä, että heidän todellinen uskollisuutensa kohdistui Jumalaan ja hänen maanpäälliseen edustajaansa eli paaviin. Henrik II:n pettymys kääntyi pian kiukuksi ja vihaksi.
Askeettinen paimen
Canterburyn arkkipiispana Thomas Becket omaksui tietoisesti vakavan elämäntavan ja luopui välittömästi, kuninkaan harmiksi, valtakunnan kanslerinvirastaan. Hän päätti myös toteuttaa kaikki ne velvollisuudet, joiden hän katsoi kuuluvan uuteen virkaansa. Näihin kuului myös kuninkaan sielusta huolehtiminen minkä hän teki jonkin verran tahdittomasti.
Thomaksesta tuli hyvä paimen: hän vietti säännöllisesti messua, luki Raamattua, jakoi köyhille runsaasti almuja, kävi lähes päivittäin munkkiensa luona ja piti huolta opiskelijoistaan. Hän oli välillä ylpeä ja äkkipikainen mutta myös hyväsydäminen puutteenalaisia kohtaan.
Kuningas Henrik II huomasi selvän muutoksen arkkipiispassaan. Aiemmin turhamainen nautiskelija Thomas alkoi elää yhä askeettisemmin. Hän söi vähemmän, ei juonut enää muuta kuin vettä ja pukeutui Johannes Kastajan tavoin säkkikankaiseen kauhtanaan. Pian hänen mielensä muuttui myös kuninkaan uusien määräysten osalta, ja hän tuomitsi itsensä julkisiin katumusharjoituksiin sen johdosta, että oli aiemmin myötäillyt kuningasta. Henrik II ymmärsi aivan oikein arkkipiispan toiminnan vakavaksi kritiikiksi ja kutsui tämän luokseen. Hän ei voinut noin vain pyytää Thomasta muuttamaan toimintatapojaan, joten hän alkoi sen sijaan väittää tämän haalineen kansleriaikanaan itselleen omaisuutta kuninkaallisesta aarrekammiosta. Thomas kiisti tiukasti kaikki katteettomat syytökset, ja Henrik II raivostui niin, että hän syytti arkkipiispaa petturuudesta. Kohtaaminen kiihtyi lähes käsirysyksi, kun kuningasta tukeva Lontoon piispa alkoi repiä pientä krusifiksia Thomaksen käsistä. Kun huhut dramaattisesta kohtaamisesta levisivät, kansa asettui arkkipiispan puolelle. Heidän silmissään hän oli vain pitänyt kiinni uskostaan, kun taas kuningas oli käyttäytynyt ylimielisesti.
Maanpako Ranskaan
Arkkipiispan virkaa hoitaessaan Thomas joutui ristiriitoihin kuningas Henrik II:n kanssa. Kuningas halusi kontrolloida kirkon toimintaa, mutta Thomas ei halunnut kirkon menettävän vapauttaan ja oikeuksiaan. Arkkipiispa ei voinut hyväksyä maallisen kuninkaan ylivaltaa Kirkon asioissa. Becket kieltäytyi tottelemasta kuninkaan määräämää lakia, joka vei papistolta oikeuden kirkkotuomioistuimeen ja vetoamisoikeuteen Roomaan. Arkkipiispa piti kirkon vapautta tärkeämpänä kuin kuninkaan ystävyyttä ja joutui tämän vuoksi vuosikausiksi maanpakoon Ranskaan. Thomas Becket ei ollut ainoa arkkipiispa, joka rohkeni uhmata kuningasvaltaa. Esimerkiksi edellinen arkkipiispa Anselm Canterburylaisen (1033–1109) oli kahdesti lähdettävä maanpakoon välttääkseen kuninkaan vihan.
Niinpä välttyäkseen joutumasta vankilaan Thomas pakeni lokakuussa 1164 Ranskaan, jossa hän asui eri luostareissa kuuden vuoden ajan mutta ei maanpakonsa aikanakaan hylännyt virkaansa. Englannin ylimpänä kirkollisena johtajana hän erotti ensin Lontoon epäluotettavan piispan kirkosta. Saman kohtalon saivat kokea Yorkin ja Salisburyn piispat, jotka myös olivat asettuneet kuninkaan puolelle. Kesäkuussa 1170 he kruunasivat kruununperillisen, Henrik Nuoren Yorkissa. Tämä oli rikkomus Canterburyn kruunausetuoikeutta vastaan, joten marraskuussa 1170 Thomas julisti kaikki kolme piispaa pannaan. Lisäksi Becket uhkasi kuningasta Katolisen kirkon pahimmalla aseella: interdiktillä eli kaikkien kirkollisten toimitusten kieltämisellä Englannissa. Silloin papit eivät saisi kastaa lapsia, vihkiä pareja avioliittoon tai haudata kuolleita, ja keskiajalla sellainen ajatus olisi kauhistus. Ilman papin siunausta ihmiset uskoisivat olevansa vaarassa joutua helvettiin, ja yleisen mielipiteen mukaan tuollainen uhka olisi nyt täysin kuninkaan syytä.
Itse asiassa kukaan ei ollut tyytyväinen tähän raskaaseen tilanteeseen. Henrik II pelkäsi joutuvansa pannaan, ja paavi pelkäsi kirkon hajoavan. Lopulta Ranskan kuningas ryhtyi välittäjäksi, ja Henrik II taipui ja Thomas pääsi palaamaan Canterburyyn, mutta todellista sovintoa ei saatu aikaan. Kun Becket palasi kotiin vuonna 1170, kuningas kieltäytyi antamasta hänelle rauhan suudelmaa, vaikka hänet oli ottamassa vastaan suuri riemuitseva kansanjoukko.
Julma kuolema
Kuninkaan ja arkkipiispan välinen sopu oli vain näennäinen. Kaikki jäi ennalleen: valtataistelu, vapauden vaaliminen, omien oikeuksien puolustaminen. Kerran kuningas oli niin suunniltaan Thomaksen tähden, että hän huudahti: ”Kuka päästää minut tästä juonittelevasta papista!” Kuninkaan alaiset olivat tulkinneet nämä sanat toiveeksi, että Becket tapettaisiin. Kuninkaan tarkat sanat ovat kuitenkin jääneet epäselväksi ja niistä kerrotaan useita eri versioita. Mitä tahansa Henrik II sanoikaan, se tulkittiin kuninkaalliseksi käskyksi ja neljä ritaria lähtivät matkaan kohtaamaan Canterburyn arkkipiispaa.
29. joulukuuta 1170 ritarit saapuivat Canterburyyn. He lähtivät ratsain aseistetut miehensä mukanaan arkkipiispan asunnolle. Thomas pakeni katedraaliin, mutta hän ei halunnut estää miesten pääsyä kirkkoon. Paikalla olevien silminnäkijöiden kuvausten mukaan ritarit asettivat aseensa puun alle, tuomiokirkon ulkopuolelle, ja piilottivat haarniskansa viittojen alle, ennen kuin kävivät sisään haastamaan Thomasta. Ritarit kertoivat Thomakselle, että hänen tuli mennä Winchesteriin selittämään toimintaansa, mutta Thomas kieltäytyi. Vasta Becketin kieltäydyttyä myöntymään kuninkaan tahtoon he noutivat aseensa ja ryntäsivät sisään tappaakseen. Tällä välin Becket siirtyi pääsaliin iltajumalanpalvelukseen. Muut munkit yrittivät teljetä itsensä turvaan, mutta Becket sanoi heille, ettei rukousten kodista sovi tehdä linnoitusta, ja käski heitä avaamaan teljetyt ovet.
Konfliktin päätteeksi kuninkaan miehet surmasivat raa’asti arkkipiispan iltamessun aikana Canterburyn katedraalissa. Thomas Becket kaatui kuolettavasti haavoittuneena alttarin eteen sanoen: ”Minä kuolen Jeesuksen ja kirkon puolesta.” Murhaajat pakenivat Hugh de Morvillen hallitsemaan Knaresborough’n linnaan, josta he valmistautuivat siirtymään Skotlantiin. Ilmeisesti Henrik otti vastuun teosta, koska ei käskenyt pidättää ritareita. He matkustivat Roomaan tapaamaan paavia, joka rangaistukseksi määräsi heidät 14 vuoden ristiretkelle Pyhään maahan.
Marttyyriuden vaikutus
Uutinen Canterburyn arkkipiispan julmasta murhasta levisi kulovalkean tavoin halki Euroopan herättäen suurta vihaa ja surua. Canterburyn katedraalille itselleen se koitui kuitenkin lopulta parhaaksi, sillä Becketin marttyyrikuolema houkutteli pian paikalle tuhansia pyhiinvaeltajia, ja heiltä kerätyillä tuloilla paikalle rakennettiin yksi Euroopan vaikuttavimmista katedraaleista.
Thomas Becketin haudasta tuli siis huomattava pyhiinvaelluspaikka. Hänen haudallaan kerrottiin tapahtuneen lukuisia ihmeitä. Hänet julistettiin pyhimykseksi jo kolme vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Häntä pidettiin marttyyrina, joka oli kuollut Kristuksen ja kirkon vapauden puolesta. Hän saarnasi jouluna 1170 ennen kuolemaansa mm. näin: ”Oikea marttyyri on se, josta on tullut Jumalan työase; se, jonka oma tahto on sulautunut Jumalan tahtoon; se, joka ei tahdo enää mitään itselleen, ei edes marttyyriuden sädekehää.”
Thomaksen marttyyrikuolema synnytti odottamattoman suuren vastavaikutuksen. Henrik II itse teki julkista katumusta ja luopui kirkon kukistamista koskevista suunnitelmistaan. Näin kirkko sai pitää vapautensa Englannissa monta sataa vuotta. Thomas Becket on kuitenkin merkki niin kauan, kuin Kirkko joutuu painostuksen kohteeksi sekä omana aikanamme että tulevaisuudessa.
Vuonna 1534 kuningas Henrik VIII halusi avioeron mutta paavi ei sitä hänelle myöntänyt. Niinpä Henrik VIII irrotti Englannin kirkon Katolisesta kirkosta, siirsi kirkkojen ja luostarien omaisuuden valtiolle ja tuhosi monia pyhiä paikkoja. Silloin myös Becketin reliikit hävitettiin. Kuningas Henrik VIII tuhosi Becketin rikkaan pyhimyshaudan, kielsi ja turmeli kuvat Becketistä ja määräsi, että Becketin nimi poistettaisiin kaikista liturgisista kirjoista, mutta paikallista juhlaa vietetään yhä 1. joulukuuta, jolloin Becket palasi maanpaosta.
Nykyisin Canterburyn katedraalissa on pyhän Thomas Becketin murhapaikan kohdalla pieni kappeli. Sen seinällä on karu veistos, kaksi risteävää rautamiekkaa. Niiden kärjissä on hitusen punaista muistona kivilattialle valuneesta piispan verestä.
Pyhän Thomas Becketin muistopäivänä (29.12.) vietettävän Pyhän Messun päivän rukous:
Kaikkivaltias Jumala, sinä annoit pyhälle veritodistajallesi Thomasille suuren kestävyyden taistella ja kuolla oikeuden puolesta. Hänen esirukoustensa tähden suo meidänkin tässä ajassa kadottaa elämämme Kristuksen puolesta ja löytää se jälleen sinun taivaallisessa valtakunnassasi. Tätä pyydämme saman Herramme Jeesuksen Kristuksen, sinun Poikasi, kautta, joka kanssasi elää ja hallitsee Pyhän Hengen yhteydessä, Jumala, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.
(Roomalainen Messukirja, s. 760)
Isä Tri Nguyen
Lähteet:
· Evi Koski (toim.), Pyhimysten tie. Suomen katolisen hiippakunnan liturgisen kalenterin mukaiset pyhimysten juhlat ja muistopäivät, KATT, Helsinki 1978, s. 286.
· Adalbert Engelhart OSB, Pyhien vuosi, Pyhien kalenteri vuoden jokaiselle päivälle, KATT, Saarijärvi 2001, ss. 396-397.
· Outi Kecskeméti, Taivaallisia suojelijoita, KATT, Helsinki 2002, s. 119.
· Tuula Luoma, Uudistettu käsikirja katolisista pyhimyksistä, Amanda, Turenki 2020, s. 116-117.
· David Hugh Farmer, The Oxford Dictionary of Saints. 3rd ed., Oxford University Press, Oxford 1992.
· The Book of Saints: A Dictionary of Servants of God. 6th ed., Cassell, London 1994.
- Frank Barlow, Thomas Becket, University of California Press, 1990.
- https://historianet.fi/tekniikka/rakennushankkeet/piispan-murha-nosti-canterburyn-katedraalin-loistoon
RSS Feed