Maaliskuun 7. päivänä vietämme pyhien Perpetuan ja Felicitaksen muistopäivää. Nämä nuoret karthagolaiset äidit ovat verenvuodatuksestaan saakka olleet Katolisen kirkon suuresti kunnioittamia pyhiä. Heidän nimensä ovatkin säilyneet Pyhän Messun roomalaisessa kaanonissa (I Eukaristisessa Rukouksessa), varhaisimmissa roomalaisissa ja syyrialaisissa kalentereissa sekä Hieronymuksen Martyrologiumissa. He kärsivät marttyyrikuoleman yhdessä muutamien muiden nuorten kristittyjen kanssa keisari Septimus Severuksen vainoissa vuonna 203. Heidät heitettiin villipetojen raadeltaviksi ja surmattiin lopuksi tikarilla.
Tästä tapahtumasta on säilynyt aitoja dokumentteja: Perpetuan omat päiväkirjanomaiset muistiinpanot vankeuden ajalta sekä silminnäkijöiden kertomukset. Niistä muodostuu kuuluisa Perpetuasta ja Felicitaksesta kertova passio, josta heijastuu nuorekas uskonilo ja todistajanrohkeus. Vuonna 203 kirjoitettu passio kuuluu eloisuudessaan ja inhimillisyydessään antiikin marttyyrihistorian kallisarvoisimpiin muistoihin. Se on vanhimpia kristillisiä marttyyrikertomuksia ja sen oletetaan olevan Tertullianuksen (160-225) kokoama. Se on myös ollut kirjallisena esikuvana monille myöhäisemmille passioille. Vielä Augustinuksen aikana (345-430) sitä luettiin jumalanpalveluksissa Pohjois-Afrikan kirkoissa. Sitä pidettiin suuressa arvossa kirkon pyhien kirjoitusten rinnalla ja Augustinus itse käyttää sitä muutamien saarnojensa aiheena.
Perpetua ja Felicitas elivät Karthagossa Pohjois-Afrikassa toisella vuosisadalla, jolloin keisari Septimus Severus vainosi kiihkeästi kristittyjä. Kieltäytymällä epäjumalille suoritetuista uhritoimituksista tai muutaman suitsutusjyväsen uhraamisesta keisarin patsaan edessä kristityt joutuivat suuriin vaikeuksiin pakanallisen ympäristönsä kanssa. Siitä huolimatta heihin liittyi joka puolella Rooman valtakuntaa yhä uusia käännynnäisiä. Patriisiperheeseen kuuluva Perpetua kääntyi kristinuskoon salassa pakanaisältään ja sai aikaan kääntymyksen myös läheisissään. Hänen veljensä Saturus ja perheen orjat Felicitas, Revocatus, Secundulus ja Saturninus tulivat myös kristityiksi. Kristinuskosta syytettyinä heidät pidätettiin ja vietiin Karthagoon. Tapahtumien aikaan Perpetua oli 22-vuotias ja hänellä oli parin kuukauden ikäinen poikavauva. Perpetuan orjatar Felicitas oli kahdeksannella kuulla raskaana. Yhteinen usko Kristukseen poisti kahden nuoren äidin väliltä syvän sosiaalisen kuilun, niin että he elivät kuin sisarukset keskenään. Heidän onnistui saada kaste ennen joutumistaan vankilaan, ja näin he sinetöivät kohtalonsa.
Perpetuan vanha isä palveli roomalaisia jumalia. Hän oli pakana eikä voinut käsittää, kuinka hänen rakas tyttärensä saattoi jättää lapsensa ja perheensä uuden uskon tähden. Hän ilmaantui paikalle oikeudenkäynnin kuluessa ja yritti saada Perpetuan luopumaan varmasta kuolemasta. Moneen otteeseen isä kävi vankilassa jankuttamassa ja anelemassa tytärtään pelastamaan itsensä ja lapsensa yhteisen elämän luopumalla uskostaan. Perpetua kuitenkin vastasi järkähtämättömästi isälleen: ”Näetkö tämän vesiastian, voiko sitä kutsua muuksi kuin se on? En myöskään minä voi kutsua itseäni muulla nimellä kuin omallani, olen kristitty.” Viimeiseen saakka isä yritti kuitenkin saada lempilastaan Perpetuaa muuttamaan mielensä ja valitsemaan elämän maailmassa perheensä kanssa, mutta Perpetua pysyi lujana ja toisti kerran toisensa jälkeen: ”Olen kristitty!” Myös Felicitas ja muut kristityt kieltäytyivät uhraamasta jumalille ja siten pelastamasta henkeään.
Vankilan kauhistuttavissa oloissa Perpetuaa kidutti huoli hänen pienestä lapsestaan. Vankilassa palvelevat diakonit lahjoivat vartijan siirtämään naiset vankilan paremmalle puolelle ja Perpetua pääsi imettämään lastaan, joka oli jo käynyt nälästä voimattomaksi. Perpetua sai oikeuden pitää vauvansa luonaan. Perpetua kirjoittaa, että tämän jälkeen ”vankilasta muodostui minulle äkkiä kuin palatsi, jossa halusin olla enemmän kuin missään muualla”. Mutta Perpetuan veli Saturus oli huolissaan sisarestaan. Hän pyysi sisartaan pyytämään itselleen näkyä tulevasta kohtalostaan. Perpetua näki yöllä unen, jossa korkeat ja kapeat tikapuut johtivat taivaaseen. Tikkaiden juurella makasi lohikäärme, joka väijyi tikkaille yrittäviä. Perpetua astui pedon pään päälle ja pitäen sitä ensimmäisenä askelmana alkoi kiivetä ylöspäin. Ylhäällä oli kookas paimen valkopukuisten olentojen keskellä. Perpetua kuuli äänen sanovan: ”Teit oikein kun tulit, lapseni. Tervetuloa.” Perpetua kertoi näyn veljelleen ja he ymmärsivät kuolevansa marttyyreina. Näyn vahvistamana he kieltäytyivät luopumasta uskostaan, kun heidät vietiin tuomarien eteen teloitettaviksi.
Rooman laki kielsi teloittamasta raskaana olevia naisia. Niinpä Perpetuan ystävä Felicitas suri, ettei hän raskautensa vuoksi voinut kärsiä yhdessä muiden kanssa. Felicitas alkoi pelätä jäävänsä lopulta yksin eloon muiden jälkeen. Jumala kuuli kuitenkin hänen rukouksensa: Felicitas synnytti vankilassa tyttären ennen aikojaan. Kun hän huusi synnytyskivuissa, muuan sotilas pilkkasi häntä: ”Kun sinä nyt kärsit noin, niin miten sitten, kun sinut viedään petojen eteen! Niitähän sinä halveksit, kun kieltäydyit uhraamasta.” Mutta Felicitas vastasi: ”Nyt minä kärsin yksin sen minkä kärsin, mutta siellä on minussa oleva toinen, joka kärsii minun puolestani, niin kuin minäkin olen kärsivä hänen tähtensä.”
Joitakin päiviä myöhemmin keisari Severus järjesti poikansa syntymäpäivänä näytelmän. Vangit tuotiin Karthagon jättimäiselle areenalle petojen revittäväksi. Perpetua ja Felicitas menivät areenalle rohkeina ja iloisina kuin matkalla taivaaseen. Käsi kädessä he kulkivat kasvot loistaen ja hymniä laulaen. Naiset joutuivat silmätysten villin lehmän kanssa, miehet puolestaan joutuivat taistelemaan paljain käsin panttereita ja leijonia vastaan. Areenalle heidän kimppuunsa päästetyt pedot osoittautuivat luultua rauhallisemmiksi ja vain haavoittivat naisia vakavasti. Lehmä heitteli Perpetuaa ilmaan ja hän kaatui maahan. Hän nousi nopeasti ylös, kiinnitti purkautuneet hiuksensa ja auttoi myös Felicitaksen jaloilleen. He seisoivat vierekkäin. Kansan julmuus oli tyyntynyt ja naiset kutsuttiin Voittajien portille, jossa Perpetua hyvästeli veljensä ja sanoi toisille kristityille: ”Pysykää lujina uskossa ja rakastakaa toisianne. Älkää antako meidän kärsimystemme pelästyttää itseänne.” Sitten eläinten hyökkäyksestä selvinneet naiset määrättiin teloitettaviksi. Ystävättäret vaihtoivat viimeisen rauhan suudelman. Hermostunut gladiaattori ei onnistunut tappamaan Perpetuaa ennen kuin tämä itse ohjasi miekan kurkulleen. Lopulta gladiaattorien miekat surmasivat Perpetuan ja Felicitaksen. Heidän rohkeutensa teki suuren vaikutuksen vankilanjohtajaan, joka kääntyi itsekin kristityksi. Perpetuan ja Felicitaksen ystävät ottivat huostaansa heidän lapsensa.
Perpetuasta ja Felicitaksesta kertovan passion jälkikirjoituksesta lukee: ”Sen, joka haluaa palvoa Jeesuksen Kristuksen kunniaa, on luettava näitäkin esikuvia, jotka eivät ole entisiä halvemmat. Nämä viimeiset voiman teot todistavat, että yksi ja sama Pyhä Henki yhä vielä vaikuttaa, kaikkivaltiaan Isän Jumalan ja hänen Poikansa, meidän Herramme, Jeesuksen Kristuksen kanssa, jonka on kunnia ja loppumaton valta. Aamen.”
Vuonna 1907 löydettiin Karthagon kaivauksissa Basilica Majorumista, minne heidät oli haudattu, heidän kunniakseen sepitetty muistokirjoitus.
Isä Tri Nguyen
Lähteet:
Tästä tapahtumasta on säilynyt aitoja dokumentteja: Perpetuan omat päiväkirjanomaiset muistiinpanot vankeuden ajalta sekä silminnäkijöiden kertomukset. Niistä muodostuu kuuluisa Perpetuasta ja Felicitaksesta kertova passio, josta heijastuu nuorekas uskonilo ja todistajanrohkeus. Vuonna 203 kirjoitettu passio kuuluu eloisuudessaan ja inhimillisyydessään antiikin marttyyrihistorian kallisarvoisimpiin muistoihin. Se on vanhimpia kristillisiä marttyyrikertomuksia ja sen oletetaan olevan Tertullianuksen (160-225) kokoama. Se on myös ollut kirjallisena esikuvana monille myöhäisemmille passioille. Vielä Augustinuksen aikana (345-430) sitä luettiin jumalanpalveluksissa Pohjois-Afrikan kirkoissa. Sitä pidettiin suuressa arvossa kirkon pyhien kirjoitusten rinnalla ja Augustinus itse käyttää sitä muutamien saarnojensa aiheena.
Perpetua ja Felicitas elivät Karthagossa Pohjois-Afrikassa toisella vuosisadalla, jolloin keisari Septimus Severus vainosi kiihkeästi kristittyjä. Kieltäytymällä epäjumalille suoritetuista uhritoimituksista tai muutaman suitsutusjyväsen uhraamisesta keisarin patsaan edessä kristityt joutuivat suuriin vaikeuksiin pakanallisen ympäristönsä kanssa. Siitä huolimatta heihin liittyi joka puolella Rooman valtakuntaa yhä uusia käännynnäisiä. Patriisiperheeseen kuuluva Perpetua kääntyi kristinuskoon salassa pakanaisältään ja sai aikaan kääntymyksen myös läheisissään. Hänen veljensä Saturus ja perheen orjat Felicitas, Revocatus, Secundulus ja Saturninus tulivat myös kristityiksi. Kristinuskosta syytettyinä heidät pidätettiin ja vietiin Karthagoon. Tapahtumien aikaan Perpetua oli 22-vuotias ja hänellä oli parin kuukauden ikäinen poikavauva. Perpetuan orjatar Felicitas oli kahdeksannella kuulla raskaana. Yhteinen usko Kristukseen poisti kahden nuoren äidin väliltä syvän sosiaalisen kuilun, niin että he elivät kuin sisarukset keskenään. Heidän onnistui saada kaste ennen joutumistaan vankilaan, ja näin he sinetöivät kohtalonsa.
Perpetuan vanha isä palveli roomalaisia jumalia. Hän oli pakana eikä voinut käsittää, kuinka hänen rakas tyttärensä saattoi jättää lapsensa ja perheensä uuden uskon tähden. Hän ilmaantui paikalle oikeudenkäynnin kuluessa ja yritti saada Perpetuan luopumaan varmasta kuolemasta. Moneen otteeseen isä kävi vankilassa jankuttamassa ja anelemassa tytärtään pelastamaan itsensä ja lapsensa yhteisen elämän luopumalla uskostaan. Perpetua kuitenkin vastasi järkähtämättömästi isälleen: ”Näetkö tämän vesiastian, voiko sitä kutsua muuksi kuin se on? En myöskään minä voi kutsua itseäni muulla nimellä kuin omallani, olen kristitty.” Viimeiseen saakka isä yritti kuitenkin saada lempilastaan Perpetuaa muuttamaan mielensä ja valitsemaan elämän maailmassa perheensä kanssa, mutta Perpetua pysyi lujana ja toisti kerran toisensa jälkeen: ”Olen kristitty!” Myös Felicitas ja muut kristityt kieltäytyivät uhraamasta jumalille ja siten pelastamasta henkeään.
Vankilan kauhistuttavissa oloissa Perpetuaa kidutti huoli hänen pienestä lapsestaan. Vankilassa palvelevat diakonit lahjoivat vartijan siirtämään naiset vankilan paremmalle puolelle ja Perpetua pääsi imettämään lastaan, joka oli jo käynyt nälästä voimattomaksi. Perpetua sai oikeuden pitää vauvansa luonaan. Perpetua kirjoittaa, että tämän jälkeen ”vankilasta muodostui minulle äkkiä kuin palatsi, jossa halusin olla enemmän kuin missään muualla”. Mutta Perpetuan veli Saturus oli huolissaan sisarestaan. Hän pyysi sisartaan pyytämään itselleen näkyä tulevasta kohtalostaan. Perpetua näki yöllä unen, jossa korkeat ja kapeat tikapuut johtivat taivaaseen. Tikkaiden juurella makasi lohikäärme, joka väijyi tikkaille yrittäviä. Perpetua astui pedon pään päälle ja pitäen sitä ensimmäisenä askelmana alkoi kiivetä ylöspäin. Ylhäällä oli kookas paimen valkopukuisten olentojen keskellä. Perpetua kuuli äänen sanovan: ”Teit oikein kun tulit, lapseni. Tervetuloa.” Perpetua kertoi näyn veljelleen ja he ymmärsivät kuolevansa marttyyreina. Näyn vahvistamana he kieltäytyivät luopumasta uskostaan, kun heidät vietiin tuomarien eteen teloitettaviksi.
Rooman laki kielsi teloittamasta raskaana olevia naisia. Niinpä Perpetuan ystävä Felicitas suri, ettei hän raskautensa vuoksi voinut kärsiä yhdessä muiden kanssa. Felicitas alkoi pelätä jäävänsä lopulta yksin eloon muiden jälkeen. Jumala kuuli kuitenkin hänen rukouksensa: Felicitas synnytti vankilassa tyttären ennen aikojaan. Kun hän huusi synnytyskivuissa, muuan sotilas pilkkasi häntä: ”Kun sinä nyt kärsit noin, niin miten sitten, kun sinut viedään petojen eteen! Niitähän sinä halveksit, kun kieltäydyit uhraamasta.” Mutta Felicitas vastasi: ”Nyt minä kärsin yksin sen minkä kärsin, mutta siellä on minussa oleva toinen, joka kärsii minun puolestani, niin kuin minäkin olen kärsivä hänen tähtensä.”
Joitakin päiviä myöhemmin keisari Severus järjesti poikansa syntymäpäivänä näytelmän. Vangit tuotiin Karthagon jättimäiselle areenalle petojen revittäväksi. Perpetua ja Felicitas menivät areenalle rohkeina ja iloisina kuin matkalla taivaaseen. Käsi kädessä he kulkivat kasvot loistaen ja hymniä laulaen. Naiset joutuivat silmätysten villin lehmän kanssa, miehet puolestaan joutuivat taistelemaan paljain käsin panttereita ja leijonia vastaan. Areenalle heidän kimppuunsa päästetyt pedot osoittautuivat luultua rauhallisemmiksi ja vain haavoittivat naisia vakavasti. Lehmä heitteli Perpetuaa ilmaan ja hän kaatui maahan. Hän nousi nopeasti ylös, kiinnitti purkautuneet hiuksensa ja auttoi myös Felicitaksen jaloilleen. He seisoivat vierekkäin. Kansan julmuus oli tyyntynyt ja naiset kutsuttiin Voittajien portille, jossa Perpetua hyvästeli veljensä ja sanoi toisille kristityille: ”Pysykää lujina uskossa ja rakastakaa toisianne. Älkää antako meidän kärsimystemme pelästyttää itseänne.” Sitten eläinten hyökkäyksestä selvinneet naiset määrättiin teloitettaviksi. Ystävättäret vaihtoivat viimeisen rauhan suudelman. Hermostunut gladiaattori ei onnistunut tappamaan Perpetuaa ennen kuin tämä itse ohjasi miekan kurkulleen. Lopulta gladiaattorien miekat surmasivat Perpetuan ja Felicitaksen. Heidän rohkeutensa teki suuren vaikutuksen vankilanjohtajaan, joka kääntyi itsekin kristityksi. Perpetuan ja Felicitaksen ystävät ottivat huostaansa heidän lapsensa.
Perpetuasta ja Felicitaksesta kertovan passion jälkikirjoituksesta lukee: ”Sen, joka haluaa palvoa Jeesuksen Kristuksen kunniaa, on luettava näitäkin esikuvia, jotka eivät ole entisiä halvemmat. Nämä viimeiset voiman teot todistavat, että yksi ja sama Pyhä Henki yhä vielä vaikuttaa, kaikkivaltiaan Isän Jumalan ja hänen Poikansa, meidän Herramme, Jeesuksen Kristuksen kanssa, jonka on kunnia ja loppumaton valta. Aamen.”
Vuonna 1907 löydettiin Karthagon kaivauksissa Basilica Majorumista, minne heidät oli haudattu, heidän kunniakseen sepitetty muistokirjoitus.
Isä Tri Nguyen
Lähteet:
- Adalbert Engelhart OSB, Pyhien vuosi, Pyhien kalenteri vuoden jokaiselle päivälle, KATT, Saarijärvi 2001, ss. 75-76.
- Outi Kecskeméti, Taivaallisia suojelijoita, KATT, Helsinki 2002, s. 47.
- Tuula Luoma, Käsikirja katolisista pyhimyksistä, Amanda, Vantaa 2015, ss. 37-38.
- www.catholic.org/saints/ tai www.catholic-forum.com/saints/indexsnt.htm
- Ross & Shira Lander, "Perpetua and Felicitas" in vol. 2 of The Early Christian World, ed. Philip Esler, New York: Routledge, 2000.
- Heffernan, Thomas J., The passion of Perpetua and Felicity. Oxford: Oxford University Press, 2012.
RSS Feed