Varhaiset kihlajaiset, onnellinen avioliitto
Unkarin kuninkaalle Andreas II:lle ja hänen vaimolleen Gertrudille syntyi Thüringenin Presburgissa vuonna 1207 tytär, joka sai nimen Elisabet. Ajan tavan mukaan hänet kihlattiin jo vuoden ikäisenä Thüringenin maakreivin vanhimmalle pojalle Hermannille. Nelivuotiaana tyttönen erotettiin kihlajaisjuhlan jälkeen vanhemmistaan ja kodistaan ja vietiin uuteen kotiin, Wartburgin hoviin. Sairaalloinen Hermann kuoli Elisabetin ollessa kymmenvuotias, mutta Elisabet meni 14-vuotiaana naimisiin maakreivin nuoremman pojan Ludvigin kanssa. He rakastivat suuresti toisiaan, saivat kolme lasta ja elivät onnellisessa avioliitossa.
Heidän avioelämänsä oli hyvin suotuisaa ja onnen täyttämää. Tästä Elisabet voi sanoa: "Jos rakastan näin paljon kuolevaista ihmistä, kuinka paljon enemmän minun tulisi rakastaa ikuista Jumalaa!” Hänen avioliittonsa todistaa, että rakkaus Jumalaan syventää ihmisten rakkautta toisiinsa. Elisabetissa on kuvaavinta hänen hellä rakkautensa sekä puolisona että äitinä.
Tavallinen elämä, tuhlaavaisen antelias
Eläessään Wartburgin linnassa Elisabetia ei oikein pystynyt erottamaan palvelusväen joukosta, sillä hän askaroi kaiket päivät taloustoimissa lapsiaan hoitaen yksinkertaisesti pukeutuneena ja ilman koruja. Ylpeät sukulaiset halveksivat häntä: ”Sinä teet sellaista, mikä ei ole ruhtinattarelle soveliasta.” Myös hänen miehensä Ludvig ajatteli, että jotkin hänen hurskautensa muodot olivat liioiteltuja, esimerkiksi tapa polvistua öisin rukoilemaan paljaalle lattialle. Kerran rukoillessaan kappelissa krusifiksin edessä Elisabet heitti pois kultaisen kruununsa: ”Enhän voi pitää kultakruunua, kun Kristuksella oli orjantappurakruunu.”
Syvästi uskonnollisena Elisabet oli myös iloinen ja vaatimaton, niinpä hovin jäykät muodollisuudet olivat hänelle vaikea koettelemus. Koko elämänsä ajan hän oli suorastaan tuhlaavaisen antelias. Hän kulutti suunnattomia summia almuihin, perusti sairaaloita ja auttoi varsinkin orpolapsia. Hän antautui köyhien ja sairaiden huoltamiseen käyden päivittäin hoitamassa potilaita. Hän näki Kristuksen kaikissa lähimmäisissään ja erityisesti hyljätyimmissä ja vähäosaisimmissa. Nälänhädän aikana hän jakoi linnan viljavarastot köyhille. Ludvig ei pahastunut vaimonsa laupeudentöistä, sillä hän uskoi, että hänen varallisuutensa jakaminen köyhille tuottaisi iankaikkisen palkinnon.
Köyhä leski, uskollinen vaimo
Elisabetin elämä muuttui peruuttamattomasti 11. syyskuuta 1227, kun Ludvig kuoli kuumeeseen Otrantossa, Italiassa, lähdettyään kuudennelle ristiretkelle keisari Fredrik II:n mukana. Kuultuaan uutisen aviomiehensä kuolemasta Elisabetin kerrotaan sanoneen: ”Hän on kuollut. Hän on kuollut. Se on minulle ikään kuin koko maailma olisi kuollut tänään.”
Ludvigin sukulaiset eivät olleet koskaan hyväksyneet Elisabetin syvää uskonnollisuutta ja ylenpalttista anteliaisuutta ja Ludvigin kuoltua he ajoivat Elisabetin lapsineen pois hovista. Elisabetin setä Bambergin piispa Eckembert yritti järjestää Elisabetia uuteen avioliittoon keisari Fredrik II:n kanssa, mutta Elisabet kieltäytyi.
Elisabet oli tutustunut Franciscus Assisilaisen köyhyydenihanteeseen ja tahtoi toteuttaa sitä käytännössä. Hän uskoi lastensa kasvatuksen muille, perusti perintövaroillaan Marburgiin sairaalan ja eli fransiskaanien kolmannen sääntökunnan jäsenenä köyhänä ja sairaita hoitaen. Jokaisessa sairaassa hän näki Kristuksen: ”On suloista, kun saamme hoitaa omaa Herraamme!”
Leskenä Elisabet vietti neljä vuotta ankarissa katumusharjoituksissa ja vuodatti rakkauttaan kaikkialle. Hän eli hyväntuulisena ja sopeutuvaisena, teki halpaa ruumiillista työtä, kutoi, kehräsi, siivosi ja kalasti auttaakseen köyhiä. Tuskin hän edes söi ja nukkui. Hän antoi kaiken aikansa köyhille ja kärsiville omistaen koko loppuelämänsä sairaille ja spitaalisille. Hän kuoli uupumukseen 24-vuotiaana 17. marraskuuta 1231.
Nuori pyhimys, kauniit tarinat
Pian Elisabetin kuoleman jälkeen hänen haudallaan sairaalan kirkossa kerrottiin tapahtuneen ihmeitä, varsinkin ihmeparantumisia. Paavin käskystä alettiin tutkia niitä, jotka olivat parantuneet elokuun 1232 ja tammikuun 1235 välisenä aikana. Tutkimusten tuloksen liitteeksi laadittiin lyhyt Elisabetin elämäkerta, ja yhdessä hänen palvelijattariensa ja ystäviensä lausuntojen kanssa ne riittivät siihen, että paavi Gregorius IX (1227-1241) julisti Elisabetin pyhimykseksi jo 27. toukokuuta 1235 Perugiassa.
Niinpä vain neljä vuotta kuolemansa jälkeen Elisabet julistettiin pyhäksi ja seuraavana vuonna hänen jäännöksensä siirrettiin Marburgin Pyhän Elisabetin kirkkoon, hänen oman nimensä kunniaksi rakennettuun pyhäkköön. Pyhäinjäännökset olivat suosittujen pyhiinvaellusten kohteena aina vuoteen 1539, jolloin luterilainen protestantti Filip Hesseniläinen siirsi ne tuntemattomaan paikkaan.
Elisabet esitetään taiteessa tavallisesti almuja jakamassa. Hänen muistoaan kunnioittaen ja hänen hengellisyytensä mukaan on aikanaan perustettu sairaanhoitoa ja laupeudentyötä harjoittava sisarkunta nimeltään ”Elisabeths-Schwestern”, Elisabet-sisaret. Tästä syystä Elisabet on mm. Ruotsissa 1800-luvulta asti toimineiden Elisabet-sisarten suojelija. Hän on myös katolisen laupeudentyön ja maallikkofransiskaanien suojeluspyhimys.
Elisabetista kerrotaan monia kauniita tarinoita. Ehkä parhaiten tunnettu on ns. "ruusujen ihme". Viedessään salaa köyhille leipää hänen kerrotaan kohdanneen aviomiehensä Ludvigin metsästysseurueessa. Jotta säätyläiset eivät epäilisi hänen varastaneen linnan aarteita, Ludvig pyysi puolisoaan näyttämään, mitä hän oli piilottanut takkinsa alle. Samalla hetkellä takki avautui ja näkyviin tuli valkoisia ja punaisia ruusuja, jotka saivat Ludvigin vakuuttuneeksi siitä, että Jumalan suojeleva käsi oli toiminnassa. Elisabetin elämäkerran mukaan Ludvigia eivät hänen puolisonsa laupeudentyöt koskaan häirinneet ja hän kannatti niitä aina. Tarinan toisen version mukaan Elisabet oli kerran menossa viemään leipää köyhille kori käsivarrellaan. Sukulaiset, joilla oli tapana vahtia, ettei hän tuhlaisi varoja köyhien auttamiseen, kysyivät häneltä, mitä korissa oli. "Ruusuja," vastasi Elisabet ja nosti vaatteen korin päältä, ja leivät olivat muuttuneet ruusuiksi. Elisabet kuvataankin taiteessa usein leipä ja ruusuja käsissään.
Toinen tunnettu tarina pyhästä Elisabetista kertoo, kuinka hän salli spitaalisen Helias von Eisenachin levätä vuoteessa, joka oli hänen ja hänen aviomiehensä yhteinen, kun sairaalassa ei ollut tilaa. Hänen anoppinsa kauhistui ja kertoi asiasta Ludvigille heti tämän palattua kotiin. Kun Ludvig raivoissaan poisti vuodevaatteet, samalla hetkellä ”Kaikkivaltias Jumala avasi hänen sielunsa silmät, ja spitaalisen sijasta hän näki Kristuksen hahmon ristiinnaulittuna levittäytyneenä vuoteen ylle.”
Unkarin pyhän Elisabetin muistopäivänä (17.11.) vietettävän Pyhän Messun päivän rukous:
Isä Jumala, sinä avasit pyhän Elisabetin silmät, niin että hän näki Poikasi Kristuksen jokaisessa köyhässä ja kunnioitti häntä heissä. Anna meidänkin hänen esirukoustensa tähden rakastaa ja palvella hädässä olevia lähimmäisiämme. Tätä pyydämme saman Poikasi Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta, joka kanssasi elää ja hallitsee Pyhän Hengen yhteydessä, Jumala, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.
(Roomalainen Messukirja, s. 738)
Isä Tri Nguyen
Lähteet:
· Evi Koski (toim.), Pyhimysten tie. Suomen katolisen hiippakunnan liturgisen kalenterin mukaiset pyhimysten juhlat ja muistopäivät, KATT, Helsinki 1978, s. 255.
· Adalbert Engelhart OSB, Pyhien vuosi, Pyhien kalenteri vuoden jokaiselle päivälle, KATT, Saarijärvi 2001, ss. 354-355.
· Outi Kecskeméti, Taivaallisia suojelijoita, KATT, Helsinki 2002, ss. 130-131.
· Tuula Luoma, Uudistettu käsikirja katolisista pyhimyksistä, Amanda, Turenki 2020, ss. 133-134.
· David Hugh Farmer, The Oxford Dictionary of Saints. 3rd ed., Oxford University Press, Oxford 1992.
· The Book of Saints: A Dictionary of Servants of God. 6th ed., Cassell, London 1994.
Unkarin kuninkaalle Andreas II:lle ja hänen vaimolleen Gertrudille syntyi Thüringenin Presburgissa vuonna 1207 tytär, joka sai nimen Elisabet. Ajan tavan mukaan hänet kihlattiin jo vuoden ikäisenä Thüringenin maakreivin vanhimmalle pojalle Hermannille. Nelivuotiaana tyttönen erotettiin kihlajaisjuhlan jälkeen vanhemmistaan ja kodistaan ja vietiin uuteen kotiin, Wartburgin hoviin. Sairaalloinen Hermann kuoli Elisabetin ollessa kymmenvuotias, mutta Elisabet meni 14-vuotiaana naimisiin maakreivin nuoremman pojan Ludvigin kanssa. He rakastivat suuresti toisiaan, saivat kolme lasta ja elivät onnellisessa avioliitossa.
Heidän avioelämänsä oli hyvin suotuisaa ja onnen täyttämää. Tästä Elisabet voi sanoa: "Jos rakastan näin paljon kuolevaista ihmistä, kuinka paljon enemmän minun tulisi rakastaa ikuista Jumalaa!” Hänen avioliittonsa todistaa, että rakkaus Jumalaan syventää ihmisten rakkautta toisiinsa. Elisabetissa on kuvaavinta hänen hellä rakkautensa sekä puolisona että äitinä.
Tavallinen elämä, tuhlaavaisen antelias
Eläessään Wartburgin linnassa Elisabetia ei oikein pystynyt erottamaan palvelusväen joukosta, sillä hän askaroi kaiket päivät taloustoimissa lapsiaan hoitaen yksinkertaisesti pukeutuneena ja ilman koruja. Ylpeät sukulaiset halveksivat häntä: ”Sinä teet sellaista, mikä ei ole ruhtinattarelle soveliasta.” Myös hänen miehensä Ludvig ajatteli, että jotkin hänen hurskautensa muodot olivat liioiteltuja, esimerkiksi tapa polvistua öisin rukoilemaan paljaalle lattialle. Kerran rukoillessaan kappelissa krusifiksin edessä Elisabet heitti pois kultaisen kruununsa: ”Enhän voi pitää kultakruunua, kun Kristuksella oli orjantappurakruunu.”
Syvästi uskonnollisena Elisabet oli myös iloinen ja vaatimaton, niinpä hovin jäykät muodollisuudet olivat hänelle vaikea koettelemus. Koko elämänsä ajan hän oli suorastaan tuhlaavaisen antelias. Hän kulutti suunnattomia summia almuihin, perusti sairaaloita ja auttoi varsinkin orpolapsia. Hän antautui köyhien ja sairaiden huoltamiseen käyden päivittäin hoitamassa potilaita. Hän näki Kristuksen kaikissa lähimmäisissään ja erityisesti hyljätyimmissä ja vähäosaisimmissa. Nälänhädän aikana hän jakoi linnan viljavarastot köyhille. Ludvig ei pahastunut vaimonsa laupeudentöistä, sillä hän uskoi, että hänen varallisuutensa jakaminen köyhille tuottaisi iankaikkisen palkinnon.
Köyhä leski, uskollinen vaimo
Elisabetin elämä muuttui peruuttamattomasti 11. syyskuuta 1227, kun Ludvig kuoli kuumeeseen Otrantossa, Italiassa, lähdettyään kuudennelle ristiretkelle keisari Fredrik II:n mukana. Kuultuaan uutisen aviomiehensä kuolemasta Elisabetin kerrotaan sanoneen: ”Hän on kuollut. Hän on kuollut. Se on minulle ikään kuin koko maailma olisi kuollut tänään.”
Ludvigin sukulaiset eivät olleet koskaan hyväksyneet Elisabetin syvää uskonnollisuutta ja ylenpalttista anteliaisuutta ja Ludvigin kuoltua he ajoivat Elisabetin lapsineen pois hovista. Elisabetin setä Bambergin piispa Eckembert yritti järjestää Elisabetia uuteen avioliittoon keisari Fredrik II:n kanssa, mutta Elisabet kieltäytyi.
Elisabet oli tutustunut Franciscus Assisilaisen köyhyydenihanteeseen ja tahtoi toteuttaa sitä käytännössä. Hän uskoi lastensa kasvatuksen muille, perusti perintövaroillaan Marburgiin sairaalan ja eli fransiskaanien kolmannen sääntökunnan jäsenenä köyhänä ja sairaita hoitaen. Jokaisessa sairaassa hän näki Kristuksen: ”On suloista, kun saamme hoitaa omaa Herraamme!”
Leskenä Elisabet vietti neljä vuotta ankarissa katumusharjoituksissa ja vuodatti rakkauttaan kaikkialle. Hän eli hyväntuulisena ja sopeutuvaisena, teki halpaa ruumiillista työtä, kutoi, kehräsi, siivosi ja kalasti auttaakseen köyhiä. Tuskin hän edes söi ja nukkui. Hän antoi kaiken aikansa köyhille ja kärsiville omistaen koko loppuelämänsä sairaille ja spitaalisille. Hän kuoli uupumukseen 24-vuotiaana 17. marraskuuta 1231.
Nuori pyhimys, kauniit tarinat
Pian Elisabetin kuoleman jälkeen hänen haudallaan sairaalan kirkossa kerrottiin tapahtuneen ihmeitä, varsinkin ihmeparantumisia. Paavin käskystä alettiin tutkia niitä, jotka olivat parantuneet elokuun 1232 ja tammikuun 1235 välisenä aikana. Tutkimusten tuloksen liitteeksi laadittiin lyhyt Elisabetin elämäkerta, ja yhdessä hänen palvelijattariensa ja ystäviensä lausuntojen kanssa ne riittivät siihen, että paavi Gregorius IX (1227-1241) julisti Elisabetin pyhimykseksi jo 27. toukokuuta 1235 Perugiassa.
Niinpä vain neljä vuotta kuolemansa jälkeen Elisabet julistettiin pyhäksi ja seuraavana vuonna hänen jäännöksensä siirrettiin Marburgin Pyhän Elisabetin kirkkoon, hänen oman nimensä kunniaksi rakennettuun pyhäkköön. Pyhäinjäännökset olivat suosittujen pyhiinvaellusten kohteena aina vuoteen 1539, jolloin luterilainen protestantti Filip Hesseniläinen siirsi ne tuntemattomaan paikkaan.
Elisabet esitetään taiteessa tavallisesti almuja jakamassa. Hänen muistoaan kunnioittaen ja hänen hengellisyytensä mukaan on aikanaan perustettu sairaanhoitoa ja laupeudentyötä harjoittava sisarkunta nimeltään ”Elisabeths-Schwestern”, Elisabet-sisaret. Tästä syystä Elisabet on mm. Ruotsissa 1800-luvulta asti toimineiden Elisabet-sisarten suojelija. Hän on myös katolisen laupeudentyön ja maallikkofransiskaanien suojeluspyhimys.
Elisabetista kerrotaan monia kauniita tarinoita. Ehkä parhaiten tunnettu on ns. "ruusujen ihme". Viedessään salaa köyhille leipää hänen kerrotaan kohdanneen aviomiehensä Ludvigin metsästysseurueessa. Jotta säätyläiset eivät epäilisi hänen varastaneen linnan aarteita, Ludvig pyysi puolisoaan näyttämään, mitä hän oli piilottanut takkinsa alle. Samalla hetkellä takki avautui ja näkyviin tuli valkoisia ja punaisia ruusuja, jotka saivat Ludvigin vakuuttuneeksi siitä, että Jumalan suojeleva käsi oli toiminnassa. Elisabetin elämäkerran mukaan Ludvigia eivät hänen puolisonsa laupeudentyöt koskaan häirinneet ja hän kannatti niitä aina. Tarinan toisen version mukaan Elisabet oli kerran menossa viemään leipää köyhille kori käsivarrellaan. Sukulaiset, joilla oli tapana vahtia, ettei hän tuhlaisi varoja köyhien auttamiseen, kysyivät häneltä, mitä korissa oli. "Ruusuja," vastasi Elisabet ja nosti vaatteen korin päältä, ja leivät olivat muuttuneet ruusuiksi. Elisabet kuvataankin taiteessa usein leipä ja ruusuja käsissään.
Toinen tunnettu tarina pyhästä Elisabetista kertoo, kuinka hän salli spitaalisen Helias von Eisenachin levätä vuoteessa, joka oli hänen ja hänen aviomiehensä yhteinen, kun sairaalassa ei ollut tilaa. Hänen anoppinsa kauhistui ja kertoi asiasta Ludvigille heti tämän palattua kotiin. Kun Ludvig raivoissaan poisti vuodevaatteet, samalla hetkellä ”Kaikkivaltias Jumala avasi hänen sielunsa silmät, ja spitaalisen sijasta hän näki Kristuksen hahmon ristiinnaulittuna levittäytyneenä vuoteen ylle.”
Unkarin pyhän Elisabetin muistopäivänä (17.11.) vietettävän Pyhän Messun päivän rukous:
Isä Jumala, sinä avasit pyhän Elisabetin silmät, niin että hän näki Poikasi Kristuksen jokaisessa köyhässä ja kunnioitti häntä heissä. Anna meidänkin hänen esirukoustensa tähden rakastaa ja palvella hädässä olevia lähimmäisiämme. Tätä pyydämme saman Poikasi Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta, joka kanssasi elää ja hallitsee Pyhän Hengen yhteydessä, Jumala, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.
(Roomalainen Messukirja, s. 738)
Isä Tri Nguyen
Lähteet:
· Evi Koski (toim.), Pyhimysten tie. Suomen katolisen hiippakunnan liturgisen kalenterin mukaiset pyhimysten juhlat ja muistopäivät, KATT, Helsinki 1978, s. 255.
· Adalbert Engelhart OSB, Pyhien vuosi, Pyhien kalenteri vuoden jokaiselle päivälle, KATT, Saarijärvi 2001, ss. 354-355.
· Outi Kecskeméti, Taivaallisia suojelijoita, KATT, Helsinki 2002, ss. 130-131.
· Tuula Luoma, Uudistettu käsikirja katolisista pyhimyksistä, Amanda, Turenki 2020, ss. 133-134.
· David Hugh Farmer, The Oxford Dictionary of Saints. 3rd ed., Oxford University Press, Oxford 1992.
· The Book of Saints: A Dictionary of Servants of God. 6th ed., Cassell, London 1994.
RSS Feed