Kirkko viettää tämän uuden pääsiäisen salaisuutta sunnuntaina apostolisen tradition pohjalta, joka saa alkunsa Kristuksen ylösnousemuksen päivästä. Siten tästä ”Herran päivästä” on tullut kristityille ensimmäinen kaikista päivistä ja kaikista juhlista (SC 106). Pyhä Hieronymus kirjoittaa sunnuntaista osuvasti näin: ”Herran päivä, ylösnousemuksen päivä, kristittyjen päivä on meidän päivämme. Sitä kutsutaan Herran päiväksi, sillä sinä päivänä Herra nousi voittajana Isän luokse. Kun pakanat kutsuvat sitä auringon päiväksi, teemme mekin mielellämme samoin, sillä tänään maailmalle on koittanut valo, tänään on alkanut paistaa vanhurskauden aurinko, jonka säteet tuovat pelastuksen.” (In die Dominica Paschae homilia, PL 30, 218-219)
Ensimmäinen ja kahdeksas päivä
Herran ylösnousemuksen päivä on yhtaikaa ”viikon ensimmäinen päivä” (Mark. 16:2), ensimmäisen luomispäivän muisto, ja ”kahdeksas päivä”, uuden luomispäivän muisto, jona Kristus suuren ”sapatinleponsa” jälkeen suo sen päivän koittaa, ”jonka Herra on tehnyt”, ”illattoman päivän” (Pääsiäismatutinan tropari: Bysanttilainen liturgia). Sunnuntai, joka on ”kahdeksantena päivänä” sapatin jälkeen, viittaa siis Kristuksen ylösnousemuksessa alkaneeseen uuteen luomiseen.
Monet kirkkoisät pitävät lukua kahdeksan täydellisyyden, ylösnousemuksen ja ikuisen autuuden lukuna. Viikko kuuluu tämän maailman aikaan, mutta kahdeksas päivä on ikuisuuden aikaa. Luomakunnan viikko virtaa kahdeksanteen päivään, joka Basileios Suuren (330-379) mukaan on ikuisen elämän ”sakramentti”. Ikuinen elämä on lepoa omasta työstä: ”Se, joka pääsee levon maahan, saa levätä kaikkien töidensä jälkeen niin kuin Jumalakin työnsä tehtyään” (Hepr. 4:10).
Sapattilepo ja sunnuntailepo
Sapatinlevolla on tärkeä osuus Vanhassa testamentissa. Sapatti on Israelille se päivä, jolloin ihmisellä on ”aikaa” Jumalalle, jolloin hän on Jumalalle avoin ja vastaanottavainen. Sapatti on Jumalan aikaa (2 Moos. 20:10). Ihmisen on määrä levätä siksi että Jumala itse lepää: ”Jumala oli saanut työnsä päätökseen, ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään” (1 Moos. 2:2). Näin lepo on kohokohta Jumalan aktiivisuudessa. Jumalan lepo on olennainen elementti hänen luomistyössään.
Jumalan toiminta on ihmisen toiminnan esikuva. Koska Jumala lepäsi seitsemäntenä päivänä, ihmisenkin tulee jättää työnsä ja antaa toistenkin ja ennen muuta köyhien levätä. Sapatti keskeyttää arkisen työnteon ja suo lepotauon. Tämä päivä merkitsee vastalausetta työn orjuudelle ja rahan jumaloimiselle. (KKK 2172)
Oikeastaan työ ei merkitse kaikkea ihmisen elämässä, eikä työn arvo määräydy sen tulosten tai sen hyödyn mukaan. Työ saa arvonsa siitä tehtävästä käsin, joka saadaan Jumalalta hiljaisuudessa häntä kuunnellen. Se joka tekee työtä sapattina osoittaa, ettei hän luota Jumalaan, joka on luvannut sapattina antaa kansalle ruokaa ”ilmaiseksi”: ”Muistakaa, että Herra itse on asettanut teille sapatin, ja siksi hän antaa teille kuudentena päivänä kahden päivän ruoan. Pysykää siellä missä olettekin; kenenkään ei pidä seitsemäntenä päivänä lähteä asuinpaikastaan.” (2 Moos. 16:29).
Jeesus tunnustaa sapatin pyhyyden ja ilmaisee jumalallisella auktoriteetilla sen todellisen merkityksen: ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten” (Mark. 2:27). Myötätuntoa täynnä Jeesus antaa itselleen oikeuden tehdä sapattina hyvää pahan sijasta, pelastaa elämä pikemmin kuin tuhota sitä. Sapatti on Herran laupeuden ja Jumalan kunnian päivä. ”Niinpä Ihmisen Poika on sapatin herra” (Mark. 2:28).
Sunnuntai korvasi kristityille sapatin, koska se on Kristuksen ylösnousemuksen päivä, jona hän pääsiäisessään toteuttaa juutalaisen sapatin hengellisen totuuden ja julistaa ihmisen ikuista lepoa Jumalassa. (KKKo 452) Sapattina saadaan esimakua ikuisesta levosta. Sapatin tavoin sunnuntaista tuli se päivä, jolloin oltiin vapaita Jumalalle ja päästiin hänen lepoonsa. Silloin koettiin todeksi psalmin sanat: ”Jumalan edessä mieleni hiljenee” (Ps. 62:2), ja ”nyt olen saanut rauhan, Herra piti minusta huolen” (Ps. 116:7). Sunnuntailepo merkitsi sitä, että sanottiin ”Seis!” omalle aktiivisuudelle ja sen sijaan oltiin kokonaan vapaita kuuntelemaan ajan ikuista hengitystä. Näin sunnuntai paljasti ajan ikuisuusulottuvuuden.
Sunnuntain pyhittäminen
Mitä meidän sunnuntaistamme on tullut? Nyky-yhteiskunnassa sunnuntai ei ole enää kunnon lepopäiväkään. Usein ammattityö vain vaihdetaan toiseen työhön, joka vielä enemmän vaatii voimiamme ja tukahduttaa mahdollisuuden mietiskelyyn, elämämme katselemiseen. Sunnuntain pyhittäminen ei ole enää itsestään selvää meidän maallistuneessa yhteiskunnassamme, ei edes kristityille. Niinpä meille kristityille kuuluu yhtenä tärkeimpänä haasteena se, että sunnuntain asema löydetään uudelleen elämässämme, sekä yhteisen jumalanpalveluksen päivänä että tilaisuutena virkistävään, uudeksi luovaan lepoon.
Jos hylätään sunnuntain vietto, jonka erityinen armolahja on liittää arkipäivä yhteen Jumalan pyhyyden ja iäisyyden kanssa, silloin myös arki menettää sen juhlallisen luonteen, joka sillä voisi ja tulisi olla. Se latistuu pelkäksi ”arjeksi”. Oikeastaan sunnuntain vietto noudattaa luonnon ihmisen sydämeen kirjoittamaa moraalisäädöstä, jonka mukaan ”Jumalalle on osoitettava ulkoista kulttia merkkinä häneltä yhteisesti saadusta ja kaikille kuuluvasta hyvyydestä” (Akvinon Tuomas, STh, II-II, 122,4). Sunnuntain vietto täyttää vanhan liiton moraalikäskyn, jonka säätämän rytmin ja hengen se toteuttaa ylistämällä joka viikko Jumalaa, kansansa Luojaa ja Lunastajaa. (KKK 2176)
Kristityt pyhittävät sunnuntain ja muut velvoittavat juhlapäivät osallistumalla Herran eukaristiaan ja pidättäytymällä niistä töistä, jotka estävät osoittamasta Jumalalle kuuluvaa kunnioitusta ja häiritsevät Herran päivän omaa iloa ja välttämätöntä henkistä ja ruumiillista lepoa. Sallittuja ovat työt, jotka liittyvät velvollisuuksiin perhettä kohtaan tai tärkeisiin yhteiskunnallisiin tehtäviin – sillä edellytyksellä, etteivät ne muodostu tavaksi, jotka haittaavat sunnuntain pyhittämistä, perhe-elämää ja terveyttä. Sunnuntaina kristityt antavat perheilleen ja läheisilleen aikaa ja huolenpitoa, mihin heillä muina viikonpäivinä on liian vähän mahdollisuuksia. (KKKo 453)
Sunnuntai on sopiva aika ajattelemiselle, hiljaisuudelle, hengenviljelylle ja meditaatiolle, jotka edistävät ihmisen sisäistä ja kristillistä kasvua. (KKK 2186) Siitä syystä uskovilla on velvollisuus osallistua velvoittavina juhlapäivinä eukaristian viettoon, paitsi jos heillä on vakava syy (esim. sairaus tai pienten lasten hoito) tai oman kirkkoherran antama lupa. Ne, jotka tietoisesti rikkovat tätä velvollisuutta vastaan, tekevät raskaan synnin. (KKK 2181)
”Herran päivä” ja ”Herran ateria”
Sunnuntain keskus on siis ”Herran ateria”, sillä siinä koko uskovien yhteisö kohtaa ylösnousseen Herran, joka kutsuu heitä juhla-aterialleen. (KKK 1166) Koko kirkon toiminta, sen opetus ja kristinuskon leviäminen, sai alkunsa sunnuntain viettämisestä. Uskovat kokoontuvat viettämään liturgiaa, kuulemaan Jumalan sanaa ja osallistumaan eukaristiaan, kiittämään Jumalaa, joka heidät suuressa laupeudessaan ”on synnyttänyt uuteen elämään ja antanut heille elävän toivon herättämällä Jeesuksen Kristuksen kuolleista”. (SC 106)
”Mietiskellessämme, oi Kristus, ihmeitä, jotka ovat tapahtuneet tänä pyhän ylösnousemisesi sunnuntaina, sanomme: Siunattu on sunnuntai, sillä silloin alkoi luominen … maailman pelastus … ihmiskunnan uudistuminen … Sinä päivänä taivas ja maa riemuitsivat, ja valo täytti koko maailmankaikkeuden. Siunattu on sunnuntai, sillä silloin avattiin paratiisin portit, jotta Aadam ja kaikki tuomitut astuisivat niistä pelotta sisään.” (Fanqîth, Antiokian syyrialaisen riituksen breviarium, Vol. 6, 193b)
Isä Tri Nguyen
Lähteet ja kirjallisuudet:
· Katolisen kirkon katekismus, LEV & KATT, Jyväskylä 2005, II osa, nrot 2168-2195.
· Katolisen kirkon katekismuksen kompendium, LEV & KATT, Keuruu 2013, II osa, nrot 450-454.
· Vatikaanin II kirk.kok., konstituutio Pyhästä liturgiasta eli Sacrosanctum Concilium (4.12.1963)
· paavi Pius XII, kiertokirjeet Mystici Corporis (29.6.1943) ja Mediator Dei (20.11.1947)
· paavi Paavali VI, kiertokirje Mysterium fidei (3.9.1965) ja apostolinen kirje Mysterii Paschalis (14.2.1969)
- Yleiset ohjeet kirkkovuotta varten ja kalenteri, Roomalainen Messukirja, Pieksämäki 1999, ss. 82-101.
- Wilfrid Stinissen, Ikuisuus keskellä aikaa, suom. Anna-Maija Raittila, Karas-Sana, Helsinki 1994, ss. 183-186.