Sunnuntaina 29.11.2020 aloitamme virallisesti adventtiajan, joka merkitsee uutta alkua, uuden kirkkovuoden käynnistymistä. Kirkon liturginen kierto auttaa meitä muistamaan, että kaikki aika on Jumalan aikaa ja koko historia on Jumalan kämmenellä. Me voimme turvallisin mielin luottaa siihen, että emme ole yksin ja että tulevaisuuskin on Jumalan.
Adventtiajan liturgia on hyvin sisältörikas, tunnelmallinen, jopa runollinen: ”Vihmokoon taivas, virratkoon oikeus ylhäältä pilvistä, avautukoon maa ja kasvakoon pelastuksen hedelmää ja versokoon vanhurskaus!” (Jes. 45:8). Liturgisissa teksteissä esiintyy varsinkin kolme hahmoa, jotka viittaavat Vapahtajaan: profeetta Jesaja, Johannes Kastaja ja Kristuksen neitseellinen äiti, Maria. Kuulemme Jesajan jo seitsemän sataa vuotta ennen Kristuksen syntymää ennustavan: ”Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, jonka nimi on oleva Immanuel, Jumalan kanssamme, rauhan ruhtinas, ihmeellinen.” (Jes. 7:14) Kuulemme Johanneksen, Sakariaan pojan, äänen huutavan erämaassa: ”Valmistakaa Herralle tie, sillä taivasten valtakunta on lähellä.” Ja hiljaisessa yksinäisyydessä näemme neitsyt Marian odottavan esikoistansa, Jeesusta. ”Katso, olen Herran palvelijatar; tapahtukoon minulle sanasi mukaan.” (Luuk. 1:38)
Adventtiaika alkaa adventtisunnuntain ensimmäisestä vesperistä ja päättyy joulun ensimmäisen vesperin edellä siis jouluaattoon. Neljää adventtiviikkoa muistuttavat meitä siitä pitkästä ajasta, jolloin juutalaiskansa odotti Messiasta. Se on menetetyn paratiisin kaipaus. Meille kristityille adventtiaika on luonteeltaan kahdenlainen. Toisaalta valmistaudutaan viettämään joulun juhlapyhiä, joina muistellaan Jumalan Pojan ensimmäistä tulemista ihmisten luokse. Toisaalta tämä muisteleminen kuitenkin ohjaa sydämet odottamaan Kristuksen toista tulemista aikojen lopussa. Näiden molempien piirteidensä vuoksi adventtiaika on hartaan ja iloisen odotuksen aikaa (RM, johdanto 39). Saarnassaan pyhä Bernardus puhuu Jeesuksen kolmesta saapumisesta: ensiksi Betlehemissä yli kaksi tuhatta vuotta sitten, toiseksi maailman lopulla, kun Hän tulee tuomitsemaan elävät ja kuolleet, ja kolmanneksi näiden välillä. Ensimmäisessä tulemisessaan Jeesus on meidän pelastuksemme, toisessa Hän on ikuinen elämämme ja niiden välillä Hän on lepomme ja lohdutuksemme.
Seitsemänä päivänä ennen jouluaattoa rukoillaan vespereissä Magnificat-virren edellä ja jälkeen ns. Oo-antifoonit, joiden alkukirjaimet muodostavat lauseen: ERO CRAS (”Huomenna olen”). Kaikki rukoukset päättyvät sanoihin: ”Veni!” (Tule, Herra, tule, älä enää viivy!”). Jouluaattona kirkko rukoilee: ”Tänään saatte tietää, että Herra tulee, ja huomenna saatte nähdä hänen kirkkautensa”.
Neljä viikkoa kestäneen valmistuksen jälkeen kirkonkellot kutsuvat meitä keskiyömessuun juhlimaan seimen ääressä Kristuksen lihaksitulemisen salaisuutta: ”Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme” (Joh. 1:14). Jouluna jokainen pappi saa viettää kolme Pyhää Messua kuvatakseen siten Vapahtajamme kolmea syntymistä. Yöllä ensimmäinen Messu pidetään muistoksi Jumalan Sanan ikuisesta syntymästä Isästä, kuten Messun alkuvirsi sanookin: ”Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin.” Toisessa Messussa, aamunkoitossa, muistamme Kristuksen syntymää neitsyt Mariasta, kun taas kolmas Messu muistuttaa Kristuksen mystillisestä syntymästä meihin, joille hän antaa ”oikeuden tulla Jumalan lapsiksi” (Joh. 1:12). Tässä vanhan Rooman kirkko noudatti Jerusalemin kirkon kunniakasta tapaa, jonka mukaan kristityt kokoontuivat Betlehemin syntymäluolaan ja pyhittivät Herran syntymän hetken kantamalla eukaristisen uhrin keskellä yötä. Sen jälkeen he palasivat Jerusalemiin varhain aamulla. Tämäkin hetki pyhitettiin Pyhän Messun viettämisellä Ylösnousemuksen kirkossa. Päivällä kristityt kokoontuivat Jerusalemin pääkirkkoon juhlalliseen Eukaristian viettoon. Näin syntyi tapa edeskantaa pyhä uhri jouluna kolme kertaa. Roomassa ensimmäinen Messu, yömessu, pidettiin Santa Maria Maggioren basilikassa, jossa viidennen vuosisadan loppupuolelta lähtien oli jäljennös Betlehemin syntymäluolasta, ja tästä syystä basilikaa kutsutaan myös Sancta Maria ad praesepe’ksi (pyhä Maria seimen ääressä). Toinen Messu luettiin Anastasis-nimisessä kreikkalaisessa kirkossa, joka vastaa Jerusalemin Ylösnousemuksen kirkkoa. Kolmas Messu pidettiin pyhän Pietarin basilikassa. Roomasta käsin tapa levisi yli koko lännen, ja siitä lähtien kun papit toimittavat pyhän uhrin joka päivä, on heillä lupa viettää jouluna kolme Messua.
Näin adventti- ja jouluaika on luonteeltaan odottamisen ja Jumalan lahjojen vastaanottamisen aikaa. Se on sopivaa aikaa pysähtyä miettimään, mitä Jumala on tehnyt ja tekee meidän puolestamme, mitä Hän on lahjoittanut ja lahjoittaa edelleen meille.
Isä Tri Nguyen
Khra
Lähteet:
Adventtiajan liturgia on hyvin sisältörikas, tunnelmallinen, jopa runollinen: ”Vihmokoon taivas, virratkoon oikeus ylhäältä pilvistä, avautukoon maa ja kasvakoon pelastuksen hedelmää ja versokoon vanhurskaus!” (Jes. 45:8). Liturgisissa teksteissä esiintyy varsinkin kolme hahmoa, jotka viittaavat Vapahtajaan: profeetta Jesaja, Johannes Kastaja ja Kristuksen neitseellinen äiti, Maria. Kuulemme Jesajan jo seitsemän sataa vuotta ennen Kristuksen syntymää ennustavan: ”Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, jonka nimi on oleva Immanuel, Jumalan kanssamme, rauhan ruhtinas, ihmeellinen.” (Jes. 7:14) Kuulemme Johanneksen, Sakariaan pojan, äänen huutavan erämaassa: ”Valmistakaa Herralle tie, sillä taivasten valtakunta on lähellä.” Ja hiljaisessa yksinäisyydessä näemme neitsyt Marian odottavan esikoistansa, Jeesusta. ”Katso, olen Herran palvelijatar; tapahtukoon minulle sanasi mukaan.” (Luuk. 1:38)
Adventtiaika alkaa adventtisunnuntain ensimmäisestä vesperistä ja päättyy joulun ensimmäisen vesperin edellä siis jouluaattoon. Neljää adventtiviikkoa muistuttavat meitä siitä pitkästä ajasta, jolloin juutalaiskansa odotti Messiasta. Se on menetetyn paratiisin kaipaus. Meille kristityille adventtiaika on luonteeltaan kahdenlainen. Toisaalta valmistaudutaan viettämään joulun juhlapyhiä, joina muistellaan Jumalan Pojan ensimmäistä tulemista ihmisten luokse. Toisaalta tämä muisteleminen kuitenkin ohjaa sydämet odottamaan Kristuksen toista tulemista aikojen lopussa. Näiden molempien piirteidensä vuoksi adventtiaika on hartaan ja iloisen odotuksen aikaa (RM, johdanto 39). Saarnassaan pyhä Bernardus puhuu Jeesuksen kolmesta saapumisesta: ensiksi Betlehemissä yli kaksi tuhatta vuotta sitten, toiseksi maailman lopulla, kun Hän tulee tuomitsemaan elävät ja kuolleet, ja kolmanneksi näiden välillä. Ensimmäisessä tulemisessaan Jeesus on meidän pelastuksemme, toisessa Hän on ikuinen elämämme ja niiden välillä Hän on lepomme ja lohdutuksemme.
Seitsemänä päivänä ennen jouluaattoa rukoillaan vespereissä Magnificat-virren edellä ja jälkeen ns. Oo-antifoonit, joiden alkukirjaimet muodostavat lauseen: ERO CRAS (”Huomenna olen”). Kaikki rukoukset päättyvät sanoihin: ”Veni!” (Tule, Herra, tule, älä enää viivy!”). Jouluaattona kirkko rukoilee: ”Tänään saatte tietää, että Herra tulee, ja huomenna saatte nähdä hänen kirkkautensa”.
Neljä viikkoa kestäneen valmistuksen jälkeen kirkonkellot kutsuvat meitä keskiyömessuun juhlimaan seimen ääressä Kristuksen lihaksitulemisen salaisuutta: ”Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme” (Joh. 1:14). Jouluna jokainen pappi saa viettää kolme Pyhää Messua kuvatakseen siten Vapahtajamme kolmea syntymistä. Yöllä ensimmäinen Messu pidetään muistoksi Jumalan Sanan ikuisesta syntymästä Isästä, kuten Messun alkuvirsi sanookin: ”Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin.” Toisessa Messussa, aamunkoitossa, muistamme Kristuksen syntymää neitsyt Mariasta, kun taas kolmas Messu muistuttaa Kristuksen mystillisestä syntymästä meihin, joille hän antaa ”oikeuden tulla Jumalan lapsiksi” (Joh. 1:12). Tässä vanhan Rooman kirkko noudatti Jerusalemin kirkon kunniakasta tapaa, jonka mukaan kristityt kokoontuivat Betlehemin syntymäluolaan ja pyhittivät Herran syntymän hetken kantamalla eukaristisen uhrin keskellä yötä. Sen jälkeen he palasivat Jerusalemiin varhain aamulla. Tämäkin hetki pyhitettiin Pyhän Messun viettämisellä Ylösnousemuksen kirkossa. Päivällä kristityt kokoontuivat Jerusalemin pääkirkkoon juhlalliseen Eukaristian viettoon. Näin syntyi tapa edeskantaa pyhä uhri jouluna kolme kertaa. Roomassa ensimmäinen Messu, yömessu, pidettiin Santa Maria Maggioren basilikassa, jossa viidennen vuosisadan loppupuolelta lähtien oli jäljennös Betlehemin syntymäluolasta, ja tästä syystä basilikaa kutsutaan myös Sancta Maria ad praesepe’ksi (pyhä Maria seimen ääressä). Toinen Messu luettiin Anastasis-nimisessä kreikkalaisessa kirkossa, joka vastaa Jerusalemin Ylösnousemuksen kirkkoa. Kolmas Messu pidettiin pyhän Pietarin basilikassa. Roomasta käsin tapa levisi yli koko lännen, ja siitä lähtien kun papit toimittavat pyhän uhrin joka päivä, on heillä lupa viettää jouluna kolme Messua.
Näin adventti- ja jouluaika on luonteeltaan odottamisen ja Jumalan lahjojen vastaanottamisen aikaa. Se on sopivaa aikaa pysähtyä miettimään, mitä Jumala on tehnyt ja tekee meidän puolestamme, mitä Hän on lahjoittanut ja lahjoittaa edelleen meille.
Isä Tri Nguyen
Khra
Lähteet:
- Vatikaanin II kirk.kok., konstituutio Sacrosanctum Concilium pyhästä liturgiasta (4.12.1963)
- Roomalaisen Messukirjan yleinen johdanto (RMYJ), Pieksämäki 1999, II luku.
RSS Feed