Blog Posts

Kuukauden pyhimys: pyhät Perpetua ja Felicitas, marttyyrit (7.3.)

1/3/2025

Maaliskuun 7. päivänä vietämme pyhien Perpetuan ja Felicitaksen muistopäivää. Nämä nuoret karthagolaiset äidit ovat verenvuodatuksestaan saakka olleet Katolisen kirkon suuresti kunnioittamia pyhiä. Heidän nimensä ovatkin säilyneet Pyhän Messun roomalaisessa kaanonissa (I Eukaristisessa Rukouksessa), varhaisimmissa roomalaisissa ja syyrialaisissa kalentereissa sekä Hieronymuksen Martyrologiumissa. He kärsivät marttyyrikuoleman yhdessä muutamien muiden nuorten kristittyjen kanssa keisari Septimus Severuksen vainoissa vuonna 203. Heidät heitettiin villipetojen raadeltaviksi ja surmattiin lopuksi tikarilla.

Tästä tapahtumasta on säilynyt aitoja dokumentteja: Perpetuan omat päiväkirjanomaiset muistiinpanot vankeuden ajalta sekä silminnäkijöiden kertomukset. Niistä muodostuu kuuluisa Perpetuasta ja Felicitaksesta kertova passio, josta heijastuu nuorekas uskonilo ja todistajanrohkeus. Vuonna 203 kirjoitettu passio kuuluu eloisuudessaan ja inhimillisyydessään antiikin marttyyrihistorian kallisarvoisimpiin muistoihin. Se on vanhimpia kristillisiä marttyyrikertomuksia ja sen oletetaan olevan Tertullianuksen (160-225) kokoama. Se on myös ollut kirjallisena esikuvana monille myöhäisemmille passioille. Vielä Augustinuksen aikana (345-430) sitä luettiin jumalanpalveluksissa Pohjois-Afrikan kirkoissa. Sitä pidettiin suuressa arvossa kirkon pyhien kirjoitusten rinnalla ja Augustinus itse käyttää sitä muutamien saarnojensa aiheena.

Uskonvainot Karthagossa
Perpetua ja Felicitas elivät Karthagossa Pohjois-Afrikassa toisella vuosisadalla, jolloin keisari Septimus Severus vainosi kiihkeästi kristittyjä. Kieltäytymällä epäjumalille suoritetuista uhritoimituksista tai muutaman suitsutusjyväsen uhraamisesta keisarin patsaan edessä kristityt joutuivat suuriin vaikeuksiin pakanallisen ympäristönsä kanssa. Siitä huolimatta heihin liittyi joka puolella Rooman valtakuntaa yhä uusia käännynnäisiä. Patriisiperheeseen kuuluva Perpetua kääntyi kristinuskoon salassa pakanaisältään ja sai aikaan kääntymyksen myös läheisissään. Hänen veljensä Saturus ja perheen orjat Felicitas, Revocatus, Secundulus ja Saturninus tulivat myös kristityiksi. Kristinuskosta syytettyinä heidät pidätettiin ja vietiin Karthagoon. Tapahtumien aikaan Perpetua oli 22-vuotias ja hänellä oli parin kuukauden ikäinen poikavauva. Perpetuan orjatar Felicitas oli kahdeksannella kuulla raskaana. Yhteinen usko Kristukseen poisti kahden nuoren äidin väliltä syvän sosiaalisen kuilun, niin että he elivät kuin sisarukset keskenään. Heidän onnistui saada kaste ennen joutumistaan vankilaan, ja näin he sinetöivät kohtalonsa.

Perpetuan vanha isä palveli roomalaisia jumalia. Hän oli pakana eikä voinut käsittää, kuinka hänen rakas tyttärensä saattoi jättää lapsensa ja perheensä uuden uskon tähden. Hän ilmaantui paikalle oikeudenkäynnin kuluessa ja yritti saada Perpetuan luopumaan varmasta kuolemasta. Moneen otteeseen isä kävi vankilassa jankuttamassa ja anelemassa tytärtään pelastamaan itsensä ja lapsensa yhteisen elämän luopumalla uskostaan. Perpetua kuitenkin vastasi järkähtämättömästi isälleen: ”Näetkö tämän vesiastian, voiko sitä kutsua muuksi kuin se on? En myöskään minä voi kutsua itseäni muulla nimellä kuin omallani, olen kristitty.” Viimeiseen saakka isä yritti kuitenkin saada lempilastaan Perpetuaa muuttamaan mielensä ja valitsemaan elämän maailmassa perheensä kanssa, mutta Perpetua pysyi lujana ja toisti kerran toisensa jälkeen: ”Olen kristitty!” Myös Felicitas ja muut kristityt kieltäytyivät uhraamasta jumalille ja siten pelastamasta henkeään.

Vankilan kauhistuttavissa oloissa Perpetuaa kidutti huoli hänen pienestä lapsestaan. Vankilassa palvelevat diakonit lahjoivat vartijan siirtämään naiset vankilan paremmalle puolelle ja Perpetua pääsi imettämään lastaan, joka oli jo käynyt nälästä voimattomaksi. Perpetua sai oikeuden pitää vauvansa luonaan. Perpetua kirjoittaa, että tämän jälkeen ”vankilasta muodostui minulle äkkiä kuin palatsi, jossa halusin olla enemmän kuin missään muualla”. Mutta Perpetuan veli Saturus oli huolissaan sisarestaan. Hän pyysi sisartaan pyytämään itselleen näkyä tulevasta kohtalostaan. Perpetua näki yöllä unen, jossa korkeat ja kapeat tikapuut johtivat taivaaseen. Tikkaiden juurella makasi lohikäärme, joka väijyi tikkaille yrittäviä. Perpetua astui pedon pään päälle ja pitäen sitä ensimmäisenä askelmana alkoi kiivetä ylöspäin. Ylhäällä oli kookas paimen valkopukuisten olentojen keskellä. Perpetua kuuli äänen sanovan: ”Teit oikein kun tulit, lapseni. Tervetuloa.” Perpetua kertoi näyn veljelleen ja he ymmärsivät kuolevansa marttyyreina. Näyn vahvistamana he kieltäytyivät luopumasta uskostaan, kun heidät vietiin tuomarien eteen teloitettaviksi.

Rohkeat marttyyrit
Rooman laki kielsi teloittamasta raskaana olevia naisia. Niinpä Perpetuan ystävä Felicitas suri, ettei hän raskautensa vuoksi voinut kärsiä yhdessä muiden kanssa. Felicitas alkoi pelätä jäävänsä lopulta yksin eloon muiden jälkeen. Jumala kuuli kuitenkin hänen rukouksensa: Felicitas synnytti vankilassa tyttären ennen aikojaan. Kun hän huusi synnytyskivuissa, muuan sotilas pilkkasi häntä: ”Kun sinä nyt kärsit noin, niin miten sitten, kun sinut viedään petojen eteen! Niitähän sinä halveksit, kun kieltäydyit uhraamasta.” Mutta Felicitas vastasi: ”Nyt minä kärsin yksin sen minkä kärsin, mutta siellä on minussa oleva toinen, joka kärsii minun puolestani, niin kuin minäkin olen kärsivä hänen tähtensä.”

Joitakin päiviä myöhemmin keisari Severus järjesti poikansa syntymäpäivänä näytelmän. Vangit tuotiin Karthagon jättimäiselle areenalle petojen revittäväksi. Perpetua ja Felicitas menivät areenalle rohkeina ja iloisina kuin matkalla taivaaseen. Käsi kädessä he kulkivat kasvot loistaen ja hymniä laulaen. Naiset joutuivat silmätysten villin lehmän kanssa, miehet puolestaan joutuivat taistelemaan paljain käsin panttereita ja leijonia vastaan. Areenalle heidän kimppuunsa päästetyt pedot osoittautuivat luultua rauhallisemmiksi ja vain haavoittivat naisia vakavasti. Lehmä heitteli Perpetuaa ilmaan ja hän kaatui maahan. Hän nousi nopeasti ylös, kiinnitti purkautuneet hiuksensa ja auttoi myös Felicitaksen jaloilleen. He seisoivat vierekkäin. Kansan julmuus oli tyyntynyt ja naiset kutsuttiin Voittajien portille, jossa Perpetua hyvästeli veljensä ja sanoi toisille kristityille: ”Pysykää lujina uskossa ja rakastakaa toisianne. Älkää antako meidän kärsimystemme pelästyttää itseänne.” Sitten eläinten hyökkäyksestä selvinneet naiset määrättiin teloitettaviksi. Ystävättäret vaihtoivat viimeisen rauhan suudelman. Hermostunut gladiaattori ei onnistunut tappamaan Perpetuaa ennen kuin tämä itse ohjasi miekan kurkulleen. Lopulta gladiaattorien miekat surmasivat Perpetuan ja Felicitaksen. Heidän rohkeutensa teki suuren vaikutuksen vankilanjohtajaan, joka kääntyi itsekin kristityksi. Perpetuan ja Felicitaksen ystävät ottivat huostaansa heidän lapsensa.

Perpetuasta ja Felicitaksesta kertovan passion jälkikirjoituksesta lukee: ”Sen, joka haluaa palvoa Jeesuksen Kristuksen kunniaa, on luettava näitäkin esikuvia, jotka eivät ole entisiä halvemmat. Nämä viimeiset voiman teot todistavat, että yksi ja sama Pyhä Henki yhä vielä vaikuttaa, kaikkivaltiaan Isän Jumalan ja hänen Poikansa, meidän Herramme, Jeesuksen Kristuksen kanssa, jonka on kunnia ja loppumaton valta. Aamen.”

Vuonna 1907 löydettiin Karthagon kaivauksissa Basilica Majorumista, minne heidät oli haudattu, heidän kunniakseen sepitetty muistokirjoitus.

Pyhien Perpetuan ja Felicitaksen muistopäivänä (7.3.) vietettävän Pyhän Messun päivän rukous:

Isä Jumala, sinun rakkautesi vahvistamina pyhät veritodistajasi Perpetua ja Felicitas kestivät pelkäämättä tuskallisen marttyyrikuoleman. Suo heidän esirukoustensa tähden, että rakkautemme sinuun jatkuvasti kasvaisi. Tätä pyydämme Herramme Jeesuksen Kristuksen, sinun Poikasi, kautta, joka kanssasi elää ja hallitsee Pyhän Hengen yhteydessä, Jumala, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.
(Roomalainen Messukirja, s. 589)

Isä Tri Nguyen

Lähteet:

Adalbert Engelhart OSB, Pyhien vuosi, Pyhien kalenteri vuoden jokaiselle päivälle, KATT, Saarijärvi 2001, ss. 75-76.
Outi Kecskeméti, Taivaallisia suojelijoita, KATT, Helsinki 2002, s. 47.
Tuula Luoma, Käsikirja katolisista pyhimyksistä, Amanda, Vantaa 2015, ss. 37-38.
www.catholic.org/saints/ tai www.catholic-forum.com/saints/indexsnt.htm
Ross & Shira Lander, "Perpetua and Felicitas" in vol. 2 of The Early Christian World, ed. Philip Esler, New York: Routledge, 2000.
Heffernan, Thomas J., The passion of Perpetua and Felicity. Oxford: Oxford University Press, 2012.

Riemuvuosi 2025 ja Kirkkovuoden tavallinen aika

28/2/2025

Jeesuksen salaisuus
Kirkkovuosi eli kirkon liturginen vuosi eroaa kalenterivuodesta siten, että siinä seurataan Jeesuksen elämää. Vuoden mittaan kirkko viettää Jeesuksen Kristuksen koko salaisuutta: hänen ihmiseksi tulemisestaan ja syntymästään aina taivaaseen astumiseensa ja helluntaihin sekä autuaallisen toivon ja hänen tulemisensa odotukseen asti. ”Näin muistellen lunastuksen salaisuuksia kirkko avaa uskoville Herransa voiman ja ansioiden aarteet niin, että ne tulevat läsnäoleviksi kaikkina aikoina ja uskovat pääsevät kosketuksiin niiden kanssa ja täyttyvät pelastuksen armolla” (SC 102).

Kirkkovuosi jaetaan kolmeen suureen osaan: jouluaika, pääsiäisaika ja vuoden tavallinen aika. Se alkaa siis ensimmäisestä adventista ja sisältää juhla-ajat, juhlat ja tavallisen ajan jakaantuneena vuoden ajalle. Erityisesti kirkkovuoden tavalliseen aikaan sijoittuu useita Herran juhlapäiviä, pyhimysten juhlia ja muita kirkollisia juhlia, mutta ne ovat yksittäisiä päiviä eivätkä juhla-aikoja.

Tavallisen ajan 2 jaksoa
Kirkkovuoden tavallinen aika sijoittuu oikeastaan kahtena jaksona joulu- ja pääsiäisajan väliin vuorotellen niiden kanssa. Ensin alkaa ensimmäinen osa maanantaina, joka seuraa tammikuun 6. päivän jälkeistä sunnuntaita (Herran kaste), ja se kestää tuhkakeskiviikkoa edeltävään tiistaihin. Helluntain jälkeisenä maanantaina alkaa uudelleen tavallinen aika, sen toinen osa, ja päättyy ensimmäiseen adventtisunnuntaihin. Tänä aikana mietiskelemme Jeesuksen julkista elämää, hänen ihmetekojaan ja opetuksiaan, erilaisia tapahtumia hänen elämässään, kun hän muovasi tulevaa kirkkoaan ja sen paimenia. Kirkkovuoden viimeinen sunnuntai on Kristuksen kuninkuuden juhlapyhä.

Liturginen vuosi tuo esiin yhden ainoan pääsiäissalaisuuden eri puolia. Joulu- ja pääsiäisaika korostavat puolestaan pelastuksemme alkuvaiheita ja huipentuvia loppuvaiheita, mutta kirkkovuoden tavallinen aika antaa meille osallisuuden pääsiäissalaisuuden hedelmien täyteydestä. Pääsiäisen kolmen pyhän päivän säteilyn valaisemana ylösnousemuksen uusi aika täyttää kirkkaudellaan koko liturgisen vuoden, erityisesti koko sen tavallisen ajan. ”Herran armon vuosi” (Luuk. 4:19) läpäisee ja kirkastaa tavanomaisesti ja totunnaisesti läpi tavallisen ajan, jolloin ei erityisesti korosteta mitään Kristuksen salaisuuden puolta erikseen, vaan pikemminkin vietetään Kristuksen salaisuutta koko sen täyteydessään. Varsinkin sunnuntaisin vietettynä tämä juhla on ”koko liturgisen vuoden perustus ja ydin” (SC 106).

Vihreys ja toivo
Nämä sunnuntait, jolloin ei ole mitään erityistä juhlaa, ovat nimeltään kirkkovuoden sunnuntaita, ja ne erotetaan järjestysnumeroilla. Tavallisena aikana on yhteensä 33 tai 34 sunnuntaita. Tämä luku puolestaan viittaa symbolisesti Jeesuksen maanpäällisen elämän pituuteen: 33 tai 34 vuoteen. Tavallisen ajan liturginen väri on vihreä, ja se ikään kuin kertoo Jeesuksen kestävästä, elävästä ja ikuisesta totuudesta. ”Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti” (Hepr. 13:8). Hän on siis ikivihreä Totuus, joka kiehtoo ja vetää puoleensa jatkuvasti kaikkien aikakausien ihmisiä. Hänellä on aina sama ilosanoma, ikuisen elämän sanat (Joh. 6:68), kaikille ihmisille, vaikka aikakaudet vaihtuvat.

Katolisessa kirkossamme on tällä hetkellä käynnissään uusi tavallinen riemuvuosi, Jubileum 2025. Sellaisia on tapana viettää joka 25. vuosi. Riemuvuoden tunnuslause on Toivon pyhiinvaeltajat (Peregrinantes in Spem), joka on esitetty vihreillä kirjaimilla logon alaosassa. Vihreys on myös merkki toivosta, joka on tärkeä resurssi ja jonka varassa astutaan huomiseen. Kristillinen toivo toimii elämän lähteenä: ei voi elää ilman toivoa! Toivon pyhiinvaeltajina odotamme parempaa tulevaisuutta toivossa. Riemuvuoden julistamisbullassaan Spes non confundit (Eikä toivo ole turha) paavi Franciscus puhuu toivon merkeistä, merkeistä, jotka odottavat meidän tekojamme: työtämme rauhan, elämän välittämisen, vankien, sairaiden, nuorten, siirtolaisten ja vanhusten ja ennen kaikkea köyhien hyväksi.

Sekä riemuvuosi että kirkkovuoden tavallisen ajan vihreä väri kutsuvat meitä olemaan toivon pyhiinvaeltajia. Usein jokapäiväisen elämän olosuhteet ja maailman tapahtumat vaativat suurempaa kutsua toivoon. Ja Kristus on loppujen lopuksi meidän ainoa toivomme ja pelastuksemme.

”Tavallinen” = ”täyteys”
Sana ”tavallinen” viittaa siihen, mitä yleensä tai normaalisti tehdään. Se kuulostaa usein esiintyvältä, yleiseltä ja totunnaiselta tapahtumalta, jossa ei odoteta mitään erityisen uutta. Jeesuksessa Kristuksessa on itse asiassa Jumalan ilmoituksen täyteys ja lopullisuus (DV 2). Kristus, Jumalan ihmiseksi tullut Poika, on Isän täydellinen ja lopullinen Sana: ”Monet kerrat ja monin tavoin Jumala muinoin puhui isillemme profeettojen suulla, mutta näinä viimeisinä aikoina hän on puhunut meille Pojassaan” (Hepr. 1:1-2). Hänen jälkeensä ei enää anneta muuta ilmoitusta, koska hänessä Isä Jumala on sanonut kaiken, eikä muuta sanaa ole olemassakaan. Pyhä Ristin Johannes korostaa vielä selvästi: ”Se joka Pojan tultua haluaisi vielä kysyä Jumalalta jotakin tai odottaisi häneltä näkyjä tai ilmestyksiä, se ei ainoastaan menettelisi järjettömästi vaan suorastaan loukkaisi Jumalaa, koska ei halua kiinnittää katsettaan yksin Kristukseen kaipaamatta enää mitään muuta tai jotakin uutta” (Subida del monte Carmelo 2, 22, 3-5).

Kirkkovuoden sunnuntaisin on siis meille aivan ”tavallista” kiinnittää katseemme yksin Kristukseen ”odottaessamme autuaallisen toivon täyttymistä ja hänen kunniakasta tulemistaan”, sillä Jumalan uutta ilmoitusta ei enää tule. Saarnaajan vakuuttava tunnuslause: ”Ei ole mitään uutta auringon alla” (1:9) soveltuu nyt kirkon uskon talletukseen (depositum fidei), johon ei tule enää mitään uutta. ”Tämä kristillinen pelastussuunnitelma, joka on uusi ja lopullinen liitto, ei koskaan tule katoamaan eikä ole odotettavissa uutta julkista ilmoitusta ennen Herramme Jeesuksen Kristuksen kunniakasta ilmestymistä” (DV 4). Vaikka ilmoituksen antaminen on päättynyt, sen sisältöä ei ole vielä ammennettu tyhjiin. Kristillisen uskon tehtävänä on vuosisatojen kuluessa ymmärtää sen sanomaa yhä syvällisemmin.

Eukaristian vietto ja lupausten täyteys
Historian puitteissa toteutuva Jumalan pelastussuunnitelma täyttyi Jeesuksen pääsiäisessä ja Pyhän Hengen vuodattamisessa. Jeesuksen pääsiäisen ”hetki” läpäisee ja kantaa koko historian. Nyt me saamme esimakua historian päättymisestä, ja Jumalan valtakunta astuu meidän aikaamme, varsinkin Eukaristian vietossa. Vanhan testamentin lupaukset ovat jo täyttyneet, tulevaisuus löytyy nykyisyydessä: se, mitä piti tulla, on jo nyt tullut! Kirkko lukee ja elää kaikki pelastushistorian tapahtumat liturgiansa ”tänä päivänä” eli nyt-hetkessä uudelleen. Tulevaisuus tulee ikuiseksi nykyhetkeksi, koska Jumalan lopullinen ilmoitus on jo täyttynyt ainoastaan Jeesuksessa Kristuksessa, joka on aina meidän aikalaisemme. Kristus on ihmiseksi tulemisellaan yhdistänyt itsensä jokaiseen ihmiseen, ja Jumalan tarkoituksena on ”Kristuksessa yhdistää yhdeksi kaikki, mitä on taivaassa ja maan päällä” (Ef. 1:10).

Kirkkovuoden tavallinen aika kutsuu meitä viettämään ”tavallista” elämäämme pyhyydessä, uskollisessa ystävyyssuhteessa Jeesuksen kanssa, joka on ”tie, totuus ja elämä” (Joh. 14:6). Kasteen kautta meistä on tullut ”eläviä kiviä”, jotta meistä rakentuisi ”hengellinen huone” ja muodostuisi ”pyhä papisto” (1 Piet. 2:5). Kaste tekee meidät osallisiksi yhteisestä pappeudesta. Se painaa sieluumme katoamattoman hengellisen sinetin, kasteluonteen, joka vihkii meidät kristilliseen jumalanpalvelukseen. Me kuulumme Kristukselle, siksi osallistumme myös hänen papilliseen, profeetalliseen ja kuninkaalliseen tehtäväänsä. Jos pidämme “sinettimme tallella” loppuun asti, voimme kuolla ”uskon sinetillä merkittyinä” ja ylösnousemuksen toivossa. (KKK 1267-1274)

Isä Tri Nguyen

Lähteet ja kirjallisuudet:

Katolisen kirkon katekismus, LEV & KATT, Jyväskylä 2005, II osa, nrot 1135-1209.
Katolisen kirkon katekismuksen kompendium, LEV & KATT, Keuruu 2013, II osa, nrot 218-249.
Vatikaanin II kirk.kok., konstituutio Pyhästä liturgiasta eli Sacrosanctum Concilium (4.12.1963)
Vatikaanin II kirk.kok., konstituutio jumalallisesta ilmoituksesta, Dei Verbum (18.11.1965)
paavi Pius XII, kiertokirjeet Mystici Corporis (29.6.1943) ja Mediator Dei (20.11.1947)
paavi Paavali VI, kiertokirje Mysterium fidei (3.9.1965) ja apostolinen kirje Mysterii Paschalis (14.2.1969)
Yleiset ohjeet kirkkovuotta varten ja kalenteri, Roomalainen Messukirja, Pieksämäki 1999, ss. 82-101
Wilfrid Stinissen, Ikuisuus keskellä aikaa, suom. Anna-Maija Raittila, Karas-Sana, Helsinki 1994

Kirkon nettisivun kyselylomake

28/2/2025

Rakkaat seurakuntalaiset / Dear parishioners

Käykääpä vilkaisemassa meidän kirkon nettisivu kyselylomaketta:

Have a look at our church website for the questionnaire:

https://forms.gle/6sFiaBWgYz1tZugw9

Kiitoksia teidän yhteistyöstänne!
Thank you for your cooperation!

I./Fr Tri Nguyen

Uusi diakoni/New deacon: Nguyễn Mạnh Chiến

11/2/2025

Piispamme Raimo Goyarrola vihki pappiskandidaatti Nguyen Manh Chienin diakoniksi viime lauantaina 4.1.2025 Pyhän Ristin kirkossa. Kiittäkäämme Jumala siitä, että meillä on nyt uusi diakoni seurakunnassamme. Piispamme Raimon mukaan diakoni Chien vihitään papiksi näillä näkymin lauantaina 16.8.2025 Lohjalla Hiippakuntamme juhlan yhteydessä. Kiittäkäämme Jumalaa ja rukoilkaamme vastavihityn diakonin puolesta!

Bishop Raimo Goyarrola ordained seminarian Nguyen Manh Chien as a deacon last Saturday 4.1.2025 in the Church of the Holy Cross. Let us thank God that we now have a new deacon in our parish. According to Bishop Raimo, Deacon Chien will be ordained as a priest on Saturday 16.8.2025 in Lohja on the occasion of our diocesan feast. Let us give thanks to God and pray for our newly ordained deacon!

Seuraavassa on diakoni Chienin pieni kertomus itsestään:

Olen Nguyễn Mạnh Chiến. Nimi, jonka vanhempani valitsivat minulle, kun minut kastettiin katolisessa kirkossa 1. maaliskuuta 1987, on John the Baptist (Johannes Kastaja). Tämä on tyypillinen kulttuuripiirre Vietnamin katolilaisille. Jokaisella on kaksi nimeä: virallisissa hallituksen asiakirjoissa yksi ja katolisissa asiakirjoissa toinen, joka on saatu kasteessa valitun suojeluspyhimyksen mukaan. Siksi minä olen Chien ja olen myös John.

Synnyin Biên Hòa -kaupungissa Đồng Nai -provinssissa. Biên Hòa on minulle kaupunki, jossa on kaksi erityistä ominaisuutta: maahanmuutto ja katolisuus. Vuonna 1954 Vietnam jaettiin 17. leveyspiirin kohdalta Geneven sopimuksen jälkeen. Biên Hòa on vastaanottanut suuren määrän katolilaisia, jotka ovat muuttaneet Pohjois-Vietnamin alueelta etelään muodostaen laajan katolisen yhteisön. Vuoden 1990 jälkeen Biên Hòa on kehittynyt Vietnamin johtavaksi teollisuuskaupungiksi, jossa on tuhansia tuotantoyrityksiä. Tämän seurauksena Biên Hòa ottaa edelleen vastaan suuria määriä maahanmuuttajia, jotka tulevat töihin. Nykyään Biên Hòa on tunnettu teollisuuskaupunki Etelä-Vietnamissa, noin 35 km päässä Saigonin keskustasta. Biên Hòan erityispiirre on teollinen elämäntapa, jonka vuoksi kadut ovat täynnä väkeä aamun ensimmäisinä työtunteina ja iltapäivällä, kun työpäivä päättyy. Minuun on vaikuttanut tiheästi asutun maahanmuuttajakaupungin kulttuuri. Olen syntynyt maahanmuuttajaperheeseen. Olen tottunut 'liikkuvan perheen' elämäntapaan. Tunnen, että minulla on samanlainen lähtökohta kuin Jeesuksella.

Hố Nai, ikivanha ja tunnettu nimi Vietnamissa, on paikka, jossa kasvoin elämäni ensimmäiset 18 vuotta. Hố Nai tunnetaan katolisten ”Bắc Kỳ 54” (pohjoisvietnamilaisten) kulttuuriperinnöstä. Hố Nai - Biên Hòa on noin 1000 km²:n alue, mutta se on tiheään asuttu, ja siellä on yli sata seurakuntaa, jotka ulottuvat 20 kilometrin päähän valtion maantieltä. Kun olin nuori, melkein kaikki me ajattelimme, että koko maailma on katolinen ja että kirkkoja on kaikkialla. Muistoni kotiseudultani liittyvät sunnuntaipäiviin ja katolisiin juhlahetkiin, kuten jouluun, pääsiäiseen ja vietnamilaiseen uuteen vuoteen. Kaikki kirkon kellot soivat hengellisessä ilmapiirissä. Muistoni sisältävät kylmiä, sumuisia teitä täynnä väkeä, joka meni kirkkoon pitkissä vaatteissa ja moottoripyörillä. Viikon aikana monet ihmiset heräsivät aikaisin klo 4.00 osallistuakseen messuun ja omistaakseen uuden päivän Herralle. Monet menivät myös iltapäivällä messuun työpäivän jälkeen, suoraan kirkkoon ja sitten kotiin tai muualle. Kirkko oli heidän kokoontumispaikkansa.

4. elokuuta 2006, pyhän Johannes Maria Vianneyn, papiston suojeluspyhimyksen juhlana, saavuin Suomeen. Vuonna 2007, pyhiinvaellukseni aikana Fatimassa, jossa vietettiin Neitsyt Marian ilmestymisen 90-vuotisjuhlaa, koin suuren elämänmuutoksen. Tunsin voimakkaan kutsun omistautua täysin Neitsyt Marialle ja oppia häneltä, kuinka olla hänen Poikansa Jeesuksen kaltainen. Sen jälkeen, palattuani, rukoilin hiljaa ja etsin kutsumusta papiksi. Oulussa yliopistossa ollessani koin monia sisäisiä muutoksia ja elämäntapani ulkoisia muutoksia, erityisesti kutsumukseni palvella seurakunnassa, köyhien ja maahanmuuttajayhteisöjen parissa. Ihailen Jeesusta suuresti. Rakastan myös Mariaa syvästi. Monien kokemusten, rukousten, työn ja erityisesti isäni kuoleman (2013) jälkeen päätin astua St. Josephin seminaariin syyskuussa 2015 ja valmistuin toukokuussa 2023.

13. helmikuuta 2024 palasin Suomeen jatkamaan palvelustani Helsingin hiippakunnassa. Piispa Raimo lähetti minut palvelemaan Tampereen Pyhän Ristin seurakunnassa, Hämeenlinnan, Vaasan, Kokkolan ja Pietarsaaren diaspora-alueilla.

Vuodesta 2007 lähtien matkallani on ollut monia ristejä. Kun kohtaan suuria koettelemuksia ja tunnen epäonnistumisen olevan lähellä, Neitsyt Marian kutsu ja toiveeni tulla Jeesuksen kaltaiseksi ovat aina olleet minulle voimanlähde jatkaa eteenpäin. Haluan julistaa evankeliumia kaikkialla, missä evankeliumin läsnäoloa tarvitaan. En rajoita itseäni millekään alueelle. Polku, jota olen kulkenut, kuljen ja tulen kulkemaan, on se polku, jonka Jeesus Kristus kulki, sekä täydellinen omistautuminen Neitsyt Marialle - "Totus tuus."

Nguyễn Mạnh Chiến

***
Here is a little story about Deacon Chien himself:

I am Nguyễn Mạnh Chiến. The Catholic name that my parents chose for me at my baptism in the Catholic Church is John the Baptist. This is a typical cultural characteristic of Vietnamese Catholics. Everyone has two names: one for official government documents and another name chosen based on the name of the patron saint. Thus, I am Chiến and also John.

I was born in Biên Hòa city, Đồng Nai Province. To me, Biên Hòa is a city with two special characteristics: immigration and Catholic. In 1954, after the Geneva Agreement, Vietnam was divided at the 17th parallel. Biên Hòa received a large number of Catholics who migrated from North Vietnam to the South, forming a vast Catholic community. After 1990s, Biên Hòa developed into one of Vietnam's leading industrial cities, with thousands of production companies. Consequently, Biên Hòa continues to receive a large number of immigrants coming to work. Nowadays, Biên Hòa is known as an industrial center in Southern Vietnam, about 35 km from Saigon center. The distinct characteristic of Biên Hòa is its industrial lifestyle, where the streets are crowded in the early morning hours and in the afternoon when the workday ends. I am influenced by the culture of a densely populated immigrant city. I was born into an immigrant family. I am accustomed to the lifestyle of a “family on the move”. I feel that I share a common starting point with Jesus’ family.

Hố Nai, a well-known name in Vietnam, is the place where I spent the first 18 years of my life. Hố Nai is known for the Catholic cultural heritage of 'Bắc Kỳ 54' (Northern Vietnamese Catholics). Hố Nai - Biên Hòa covers an area of about 1,000 km² with over a hundred parishes extending 20 kilometers from the national highway. When I was young, almost all of us thought the whole world is Catholic and that churches are everywhere. My memories of my hometown are linked to Sundays and Catholic celebrations like Christmas, Easter, and Vietnamese New Year, etc. All the church bells ring in a spiritual atmosphere. My memories include chilly and misty roads filled with people going to church in “Áo dài” (the tradition dress of Vietnamese women) and on motorcycles. During the week, many people would wake up early to attend Holy Mass around 4:00 AM. They want to dedicate the new day to the Lord. Many others would also go to Holy Mass in the afternoon after a workday. They go to church before going home or elsewhere. The church is their gathering place.

On August 4, 2006, on the feast day of Saint John Mary Vianney, patron saint of pastors, I arrived in Finland. In 2007, during a pilgrimage to Fatima to celebrate the 90th anniversary of the Virgin Mary's apparition, I experienced a profound transformation. I felt a strong calling to devote myself entirely to the Immaculate Heart of Mary. She will take care of me how to be like her Son, Jesus. Upon my return, I spent many years in quiet prayer and discerning my call to the priesthood. While studying at university in Oulu, I underwent many inner changes and lifestyle adjustments, particularly in my calling to serve parishes, the poor and immigrant communities. I admire Jesus greatly and have a deep love for Mother Mary. After numerous experiences, prayers, work, and especially after the death of my father in 2013, I decided to enter St. Joseph’s Seminary in September 2015 and graduated in May 2023.

On February 13, 2024, I returned to Finland to continue my ministry in the Diocese of Helsinki. Bishop Raimo assigned me to serve at the Holy Cross Parish in Tampere, as well as the diaspora areas in Hämeenlinna, Vaasa, Kokkola, and Pietarsaari.

Since 2007, my journey has included many trials. When I face significant challenges and feel close to failure, the Mother Mary's call and my desire to become like Jesus have always been sources of strength for me to continue. I want to proclaim the gospel wherever the gospel’s presence is needed. I do not limit myself to any particular place. The path I have traveled, am traveling, and will travel is the path Jesus Christ walked, with complete devotion to my Mother Mary – “Totus Tuus”.

Nguyễn Mạnh Chiến

Kuukauden pyhimys: pyhä Valentinus, rakastavaisten suojelija (14.2.)

11/2/2025

14. helmikuuta vietetään ystävänpäivää eri puolilla maailmaa. Suomessa ystävänpäivä on ollut kalenterissa virallisena juhlapäivänä vuodesta 1987. Mistä ystävänpäivä sai alkunsa?

Jo muinaiset roomalaiset viettivät helmikuun 14. päivänä äitiyden ja avioliiton suojelijan Junon päivää hurjin menoin uhraten vuohia ja koiria lupercalia-juhlan yhteydessä. Tässä pakanallisessa juhlassa alastomat susimiehet juoksivat ympäri kaupunkia ja läimivät ohikulkijoita vuohennahkaisilla remmeillä. Kirkko yritti kitkeä juhlaa, mutta ei onnistunut. Niinpä kirkko vaihtoi juhlan sisällön. Päivä omistettiin Valentinus-pyhimykselle ja sen vietto muuttui vakavammaksi.

Päivän taustalla on siis pyhä Valentinus, piispa ja marttyyri, jonka muistopäivää on vuodesta 350 alkaen vietetty 14. helmikuuta. Vaikka historiankirjoituksista löytyykin useita pyhiä Valentinuksia, yhdistetään legendat tavallisesti vuonna 269 marttyyrina kuolleeseen Interamnen (nykyisin Ternin kaupungin) piispaan, jonka haudalle pystytettiin kirkko vuonna 350. Keisari Claudiuksen vainojen aikana Valentinus kävi pelotta lohduttamassa ja rohkaisemassa vangiksi joutuneita kristittyjä. Kun hänet itsensä vangittiin, keisari halusi kuulustella häntä henkilökohtaisesti ja koettaa saada hänet pois kristinuskosta. Valentinus onnistui vakuuttamaan Claudiuksen omasta vakaumuksestaan, niin että tämä huudahti: ”Kuulkaa, roomalaiset, kuinka oikein tämä mies puhuu!” Keisari jätti Valentinuksen kotiarestiin jalosukuisen patriisiperheen taloon. Kun Valentinus oli parantanut patriisin sokean tyttären, koko perhe kääntyi kristinuskoon. Se oli liikaa keisarille, joka lopulta tuomitsi Valentinuksen kuolemaan. Hänet haudattiin toisen kilometripylvään kohdalle omaan kotikaupunkiinsa johtavan Via Flaminian varrelle. Valentinuksen hautabasilikan raunioiden alla suoritettiin arkeologisia kaivauksia 1935. Alttarin alta löydettiin hänen jäännöksensä, jotka vietiin suurella kunnialla Ternin kaupunkiin, josta on tullut monien rakastavaisten käyntipaikka.

Pyhästä Valentinuksesta kerrotaan useita legendoja eri versioineen. Yhden legendan mukaan Valentinus vihki roomalaisia sotilaita ja toimi täten sotapäälliköitä vastaan, joiden mielestä sotilaiden ei pitänyt mennä naimisiin. Nimittäin keisari oli kieltänyt sotilailta kihlaukset ja häät huomattuaan, että miehet menivät mieluummin naimisiin ja jäivät kotiin perheensä luo, kuin etsivät kunniaa ja mainetta taistelukentiltä. Toisaalta naimisissa olevia miehiä pidettiin huonompina sotilaina kuin naimattomia, koska heillä oli taisteluissakin aina mielessä perheen hyvinvointi. Niinpä nuoret miehet, jotka halusivat naimisiin, mutta eivät halunneet menettää mainettaan urheina sotureina, vihityttivät itsensä salaa avioliittoon. Piispa Valentinus suostui vihkijäksi, mistä syystä keisari tuomitsi hänet kuolemaan.

Toisenlainen versio kertoo Valentinuksen kehottaneen nuoria miehiä kieltäytymään sotapalveluksesta ja pysyttelemään mieluummin rakkaittensa luona kuin lähtemään sotaan. Neuvot eivät tietysti miellyttäneet roomalaisia sotapäälliköitä ja he vangitsivat yhteiskunnan uhaksi koetun rakkauden puolesta taistelijan. Lopulta keisari Marcus Aurelius mestautti Valentinuksen, joka kuoli kristittynä marttyyrina.

Toinen legenda kertoo Roomassa pappina ja lääkärinä toimineesta henkilöstä, myös nimeltään Valentinus. Eräänä päivänä paikallinen vanginvartija saapui Valentinuksen luokse sokean tyttärensä kanssa ja tiedusteli, pystyisikö Valentinus antamaan tytölle näkökyvyn takaisin. Tehtävän vaikeudesta huolimatta Valentinus suostui yrittämään. Hoito kesti useita viikkoja, kunnes roomalaiset sotilaat tuhosivat Valentinuksen ja hänen vastaanottonsa. Hänet tuomittiin kuolemaan kristillisen uskonsa vuoksi. Päivää ennen teloitusta Valentinus kirjoitti vanginvartijan tyttärelle, johon oli syvästi rakastunut, kirjeen. Kirjeessä oli kukka ja lyhyt viesti: Sinun Valentinukselta. Tyttö avasi kirjeen, jolloin kukka loisti niin kauniisti, että hän sai näkönsä takaisin.

Pyhän Valentinuksen vankeusajoilta periytyy myös tapa muistaa rakastaan ja ystäviään. Kun Valentinus vangittiin, kiitolliset sotamiesten vaimot lähettivät hänelle kaltereiden taakse kukkia ja lahjoja myötätunnon merkiksi. Vielä mestauksen jälkeenkin rakastavaiset pitivät pyhimystä suojelijanaan ja hänen mestauspäivästään helmikuun neljännestätoista tuli rakastavaisten ja ystävyyden päivä.

Valentinus on rakastavaisten ja kihlautuneiden suojelija ja onnellisen avioliiton takaaja.
Suomalainen etunimi: Voitto (lat. valens ”vankka, terve”).

Isä Tri Nguyen

Lähteet:
Adalbert Engelhart OSB, Pyhien vuosi, Pyhien kalenteri vuoden jokaiselle päivälle, KATT, Saarijärvi 2001, s. 55.
www.catholic.org/saints/ tai www.catholic-forum.com/saints/indexsnt.htm

Kuukauden pyhimys: Pyhä Giuseppina Bakhita, neitsyt (8.2.)

7/2/2025

Orjuus
Giuseppina Bakhita (”bakhita” arabian sanasta ”onnekas”) syntyi varakkaaseen sudanilaiseen perheeseen Darfurissa noin vuonna 1869, mutta orjakauppiaat kaappasivat hänet 9-vuotiaana. Kun hänet myytiin ja taas myytiin El Obeidin ja Khartumin orjamarkkinoilla, hän unohti vanhempiensa antaman nimen orjuuden kärsimyksissä. Niinpä jouduttuaan jo lapsena orjakauppiaiden sieppaamaksi ja kaupustelemaksi hän koki kaikki orjuuden fyysiset ja moraaliset nöyryytykset pienestä lähtien.

Vapaus
Bakhitan orjuuden elämä helpottui, kun hänet osti Italian konsuli Callisto Legnani, joka ystävällisenä miehenä kohteli palvelijoitaan hyvin. Poliittisen tilanteen muuttuessa konsuli joutui lähtemään Sudanista, ja Bakhita pyysi, että pääsisi lähtemään tämän perheen mukana Italiaan. Konsuli suostui ja päästyään Italiaan Bakhita jäi konsulin ystävän Augusto Michielin perheeseen, johon pian syntyi pieni tyttö Bakhitan hoidettavaksi. Näin Bakhitasta tuli Mimmina Michielin lapsenvahti.

Sääntökunta
Kun sitten Mimminan vanhemmat matkustivat valvomaan hotellin rakentamista, sovittiin, että Bakhita ja tämä pikkutyttö asettuisivat siksi aikaa Venetsiaan canossalaissisarten luostariin. Siellä Bakhita oppi tuntemaan Jumalan, jota hän oli kaivannut koko elämänsä ajan tietämättä, ketä kaipasi. Bakhita jäi luostariin katekumeenien oppiin useaksi kuukaudeksi. Hänet kastettiin 9. tammikuuta 1890 ja hän otti nimen Giuseppina. Myöhemmin Michielin perhe halusi viedä Giuseppinan ja tyttärensä takaisin Sudaniin, mutta Giuseppina kieltäytyi ja jäi Italiaan. Oikeastaan hän halusi jäädä canossalaissisarten luokse, ja 8. joulukuuta 1896 hän liittyi lopullisesti sisarten sääntökuntaan. Luostarissa hän vietti seuraavat 50 vuotta keittäen ruokaa, neuloen ja toimien ovenvartijana. Vihdoinkin hän oli onnellinen niin kuin nimi Bakhita tarkoittaa. Hänet lähetettiin myös Pohjois-Italiaan, jossa hän palveli yhteisöä ja opetti ihmisiä rakastamaan Jumalaa. Hän sanoi mm.: ”Kun näin auringon, kuun ja tähdet, sanoin itsekseni: kuka voisi olla näiden kauniiden asioiden valtias? Ja tunsin suurta kaipausta nähdä hänet, tuntea hänet ja osoittaa hänelle kunnioitusta…”

Giuseppina Bakhita kuoli 8. helmikuuta 1947 luonnollisista syistä. Paavi Johannes Paavali II julisti hänet kunnianarvoiseksi 1. joulukuuta 1978, autuaaksi 17. toukokuuta 1992 ja lopulta pyhäksi 1. lokakuuta 2000. Bakhita on julistettu pyhäksi ainoana Sudanista. Hänen juhlapäiväänsä vietetään 8. helmikuuta, ja hän on Sudanin suojelija.

Toivossa pelastetut
Kiertokirjeessä Spe Salvi eli Toivossa pelastetut paavi Benedictus XVI viittaa Giuseppina Bakhitan toivorikkaaseen elämään. Paavi analysoi Bakhitan elämän kokemusta kauniisti näin:

»Oman aikamme pyhän esimerkki voi jossakin määrin auttaa meitä ymmärtämään, mitä tarkoittaa todellinen kohtaaminen tämän Jumalan kanssa ensimmäisen kerran. Ajattelen afrikkalaista Giuseppina Bakhitaa, jonka Johannes Paavali II kanonisoi. Hän syntyi n. 1869 – hän ei itsekään tiennyt tarkkaa päivää – Darfurissa Sudanissa. Orjakauppiaat sieppasivat hänet yhdeksän vuoden ikäisenä, pieksivät hänet verille ja myivät viisi kertaa Sudanin orjamarkkinoilla. Lopulta hän teki työtä orjana erään kenraalin äidin ja vaimon palveluksessa ja häntä ruoskittiin joka päivä verille asti. Tämän seurauksena hänellä oli 144 arpea koko elämänsä ajan. Lopulta vuonna 1882 italialainen kauppias osti hänet italialaiselle konsulille Callisto Legnanille, joka palasi Italiaan, kun mahdistit etenivät. Täällä, pelottavien isäntien jälkeen, jotka olivat omistaneet Bakhitan siihen asti, hän oppi tuntemaan kokonaan toisenlaisen ”isännän”. Venetsialaisella murteella, jonka hän nyt oppi, hän käytti elävästä Jumalasta, Jeesuksen Kristuksen Jumalasta, nimeä ”paron”. Siihen asti hän oli tuntenut vain isäntiä, jotka halveksivat ja pahoinpitelivät häntä tai parhaimmillaan pitivät häntä hyödyllisenä orjana. Nyt hän kuitenkin kuuli, että on olemassa ”paron”, joka on kaikkien isäntien yläpuolella, herrojen Herra ja että tämä Herra on hyvä, itse hyvyys. Hän oppi tietämään, että tämä Herra jopa tunsi hänet, että Herra oli luonut hänet, että hän todella rakasti Bakhitaa. Häntäkin rakastettiin ja häntä rakasti ylin ”Paron”, jonka edessä kaikki muut isännät olivat ainoastaan nöyriä palvelijoita. Hänet tunnettiin, häntä rakastettiin ja häntä odotettiin. Vieläkin enemmän: tämä isäntä oli itse hyväksynyt kohtalokseen tulla ruoskituksi ja nyt hän odotti Bakhitaa ”Isän oikealla puolella”. Nyt hänellä oli ”toivo” – ei enää vain vaatimaton toive saada vähemmän julmia isäntiä vaan suuri toivo: ”Olen ehdottomasti rakastettu ja mitä ikinä minulle tapahtuukaan, tämä Rakkaus on odottamassa minua. Minun elämäni on siis hyvä.” Tieto tästä toivosta toi hänelle ”lunastuksen”, hän ei ollut enää orja, vaan vapaa Jumalan lapsi. Hän ymmärsi, mitä Paavali tarkoitti muistuttaessaan efesolaisia siitä, että he olivat ennen vailla toivoa ja vailla Jumalaa maailmassa – vailla toivoa, koska he olivat vailla Jumalaa. Siksi Bakhita kieltäytyi, kun hänet olisi palautettu takaisin Sudaniin. Hän ei halunnut tulla enää erotetuksi ”Paronistaan”. Yhdeksäntenä tammikuuta 1890 Venetsian patriarkka kastoi hänet ja hän sai vahvistuksen ja ensimmäisen pyhän kommuunion. Kahdeksas joulukuuta 1896 hän antoi Veronassa luostarilupaukset canossalaissisarten kongregaatiossa. Tästä eteenpäin, sen lisäksi että hän työskenteli sakaristossa ja portinvartijan tiloissa luostarissa, hän teki useita matkoja eri puolille Italiaa edistääkseen lähetystyötä: Se vapautus, jonka hän oli saanut kohdatessaan Jeesuksen Kristuksen Jumalan, sen hän halusi antaa eteenpäin toisille, mahdollisimman monille ihmisille. Toivo, joka oli syntynyt hänessä, joka oli ”lunastanut” hänet, sitä hän ei voinut pitää itsellään. Tämän toivon täytyi tavoittaa monet, sen täytyi tavoittaa kaikki.» (Benedictus XVI, Spe Salvi, nro 3)

Pyhän Giuseppina Bakhitan muistopäivänä (8.2.) vietettävän Pyhän Messun päivän rukous:

Jumala, sinä johdatit autuaan Giuseppinan orjuuden nöyryytyksistä lapseutesi arvoon ja Kristuksen morsiamen kunniaan. Anna meidän hänen esimerkkinsä innoittamina rakastaen seurata ristiinnaulittua Jeesusta ja pysyä kestävinä laupeuden teoissa. Tätä pyydämme saman Poikasi Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta, joka kanssasi elää ja hallitsee Pyhän Hengen yhteydessä, Jumala, iankaikkisesta iankaikkiseen. (Roomalainen Messukirja, Messukirjan täydennyksiä 2011, s. 4)

Isä Tri Nguyen

Lähteet:
·       Tuula Luoma, Uudistettu käsikirja katolisista pyhimyksistä, Amanda, Turenki 2020, ss. 199-200.
·       Paavi Benedictus XVI:n kiertokirje Spe salvi (Toivossa pelastetut) kristillisestä toivosta (30.11.2007), nro 3.
·       David Hugh Farmer, The Oxford Dictionary of Saints. 3rd ed., Oxford University Press, Oxford 1992.
·       The Book of Saints: A Dictionary of Servants of God. 6th ed., Cassell, London 1994.
·       Catholic Encyclopedia

Kuukauden pyhimys: pyhä Agatha, neitsyt ja marttyyri (5.2.)

3/2/2025

Pyhä Agatha on alkukirkon kuuluisa ja kunnioitettu naispyhimys, joka syntyi Sisiliassa joko Cataniassa tai Palermossa ja kärsi marttyyrikuoleman Cataniassa keisari Deciuksen vainoissa noin vuonna 250. Vaikka hänen tarkkaa syntymä- ja kuolinaikaansa ei tunneta, hänen varhaisesta kultistaan tiedetään, sillä hänen nimensä esiintyy ensimmäisessä eukaristisessa rukouksessa sekä myös kreikkalaisissa ja roomalaisissa marttyyriluetteloissa (Roomalainen messukaanon, Hieronymuksen Martyrologium, Karthagon kalenteri n. 530 ja Venantius Fortunatuksen Carmina).

Kosinta
Perimätiedon mukaan Agatha syntyi vuoden 235 tienoilla rikkaaseen aatelisperheeseen Sisilian Cataniassa. Jo varhaisessa nuoruudessaan hän omistautui kokonaan Kristukselle harjoittaen kristillisiä hyveitä. Saatuaan tehtäväkseen juuria kristinuskon saarelta Quintinianus, keisari Deciuksen Sisilian-käskynhaltija, kuuli ilmiantajilta, että Catanian rikkain ja kaunein tyttö oli myös kaupungin innokkain kristitty. Quintinianus määräsi tytön vangittavaksi ja tuotavaksi kuulusteluun. Pidätetty 15-vuotias Agatha rukoili koko matkan tuomiolle Jeesukselta voimaa kestää loppuun asti.

Roomalainen konsuli Quintinianus ihastui Agathaan ja tahtoi ottaa tämän vaimokseen. Avioliiton myötä konsuli olisi päässyt käsiksi Agathan perheen omaisuuteen. Niinpä konsuli yritti saada Agathan luopumaan uskosta. Konsuli liikuttui hänen kauneudestaan niin, että lupasi päästää hänet vapaaksi, jos hän vain tekisi miehelle mieliksi, mutta hän vastasi lujasti: ”Olen kristitty. Minulla on ylkä taivaassa.”

Käskynhaltija pyrki murtamaan Agathan vastarinnan lähettämällä tämän asumaan Afrodisia-nimisen turmeltuneen naisen luokse, joka koetti sekä sanoin että esimerkein taivuttaa Agathan hyväksymään kosinnan. Mikään ei kuitenkaan saanut Agathaa muuttamaan mieltään. Itse kamppailu kesti kokonaisen kuukauden, kunnes Aphrodisia antoi periksi ja lähetti tytön taipumattomana takaisin käskynhaltijalle. Afrodisia sanoi, että kiveäkin olisi helpompi taivuttaa kuin tytön mieltä.

Agatha tuotiin uudestaan Quintinianuksen eteen, ja tämä kysyi: ”Sinä olet ylhäistä syntyperää. Miksi siis käyttäydyt kuin orja?” Agatha vastasi: ”Siksi että olen Kristuksen orja, eikä koko luomakunnassa ole vapaampia olentoja kuin Kristuksen orjat, sillä he kykenevät hallitsemaan itsensä Hänen armostaan.” Agatha ivasi jumalia, joita Quintinianus tarjosi hänen palvottavakseen. Raivostuneena Quintinianus antoi lyödä häntä kasvoille ja viedä hänet sitten vankilaan.

Marttyyrius
Agathan kärsimykseen on liitetty suuri määrä legendoja. Kun Agathalle ilmoitettiin, että hänen oli uhrattava jumalille, mikäli tahtoi pelastaa henkensä, hän vastasi, että ainoa pelastus on Kristuksessa, elävän Jumalan Pojassa. Quintinianus kiukustui niin Agathan taipumattomuudesta, että hän määräsi heti Agathan sidottavaksi piinapenkkiin. Agatha piestiin ja raastettiin rautapiikeillä ja hänen haavojaan poltettiin palavilla soihduilla. ”Nämä kidutuksesi ovat minulle pelkkä ilo”, hän huusi konsulille. ”Vilja ei saavuta aittaa ennen kuin se on puitu ja seulottu, eikä minun sieluni saavuta ikuista autuutta ennen kuin kärsimykset ovat erottaneet sen ruumiistani.” Kidutusta jatkettiin leikkaamalla ensiksi tytöltä rinnat. Sitten hänen käsivartensa ja jalkansa väännettiin sijoiltaan, ja hänet heitettiin verta vuotavana jälleen tyrmään. Yöllä kuitenkin pyhä apostoli Pietari ilmestyi Agathalle vankilassa ja paransi hänen haavansa. Vaikka Agathan rinnat leikattiin irti, ne kasvoivat ihmeen kautta uudelleen.

Nähtyään seuraavana aamuna tytön vammojen parantuneen Quintinianus alkoi kiehua raivosta. Hän käski peittää lattian hehkuvilla hiilillä ja terävillä sirpaleilla ja kieritellä Agatha niiden päällä kuoliaaksi. Agatha selvisi kidutuksista hengissä ja raivostunut konsuli määräsi hänet poltettavaksi roviolla. Agatha kuitenkin pelastui tuomioltaan maanjäristyksen vuoksi. Puolikuollut, rikkiraastettu vanki paiskattiin jälleen vankiluolaan. Siellä Agatha rukoili, että saisi jo nähdä Kristuksen kasvojen kirkkauden, ja Jumala kuuli rukouksen. Näin hän antoi henkensä Jumalan käsiin vankityrmässä. Tämä tapahtui vuoden 250 tienoilla.

Kuultuaan Agathan menehtyneen vankilassa ihmiset riensivät tyrmään mukanaan mirhaa ja tuoksuaineita hänen hautaamistaan varten. Samaan aikaan kun he laskivat Agathan ruumista suureen marmoriseen sarkofagiin, kaupungilla nähtiin valonhohteinen nuorukainen, jota seurasi suuri joukko valkopukuisia lapsia. Nuorukainen vei Agathan haudalle marmorilaatan, jossa luki: ”Pyhä vapaaehtoisesti itsensä uhrannut sielu, Jumalan kunnia, maan suojelus.” Heti tämän jälkeen koko joukko katosi.

Monipuolinen suojelija
Agatha haudattiin Cataniaan, jonka suojeluspyhimys hän on. Hänen haudallaan tapahtui monta parantumisihmettä. Tunnetuin on pyhä Lucia, joka oli lähtenyt Cataniaan rukoilemaan äidilleen terveyttä ja koki rukouksensa kuulluksi.

Agatha kuului jo varhain alkukirkon eniten kunnioitettuihin pyhimyksiin. Paavi Damasus (366-384) laati hymnin hänen kunniakseen. Roomassa omistettiin hänelle 500-luvulla kaksi kirkkoa, joista toisen rauniot ovat yhä Via Appian varrella. Hänet on myös kuvattu Ravennan Sant'Apolinare Nuovon mosaiikeissa. Paavi Gregorius Suuri (590-604) sijoitti Agathan reliikkejä kunnostuttamaansa entiseen areiolaisten kirkkoon, mutta siirsi myöhemmin osan niistä Pyhän Stefanoksen luostariin Caprin saarelle. Agathan reliikkejä on sittemmin levinnyt hyvin laajalle. Firenzen katedraalissa säilytetään reliikkinä palaa Agathan hunnusta. Osaa jäännöksistä säilytetään yhä Cataniassa, Agathalle omistetussa kirkossa.

Kun Etnan tulivuori joitakin vuosia myöhemmin purkautui ja laavavirta uhkasi polttaa Catanian, asukkaat ottivat esiin Agathan liinan ja lähtivät tulivirtaa vastaan. Laava pysähtyi juoksussaan ja kaupunki pelastui. Sama ihme on tapahtunut sittemmin historiassa useita kertoja, viimeksi 1840-luvulla. Agathan liinaa kuljetetaan yhä hänen muistopäivänään Cataniassa. Näin Agathasta tuli suojelija tulivuorenpurkauksilta ja tulipaloilta.

Pyhä Agatha kuvataan usein taiteessa kantamassa vadilla irti leikattuja rintojaan, sillä kidutuksessa häneltä hakattiin pois rinnat. Rintojen muodon vuoksi häntä on pidetty myös kellonvalajien ja leiväntekijöiden suojelijana. Viime aikoina hänet on nostettu myös rintasyöpäpotilaiden suojelijaksi, jolta pyydetään apua kaikenlaisissa rintasairauksissa.

Pyhä Agatha on myös Maltan valtion suojeluspyhä, sillä hänen esirukouksensa kerrotaan pelastaneen Maltan turkkilaisten maahanhyökkäykseltä vuonna 1551.

Hänen muistopäiväänsä vietetään 5. helmikuuta, jolloin katoliset nunnat leipovat rinnan muotoisia pullia pyhimyksen muistoksi.

Pyhän Agathan muistopäivänä (5.2.) vietettävän Pyhän Messun päivän rukous:

Kaikkivaltias Jumala, suo meille armosi pyhän Agathan esirukousten tähden, sillä hän oli sinulle otollinen sekä puhtaassa elämässään että marttyyrikuolemassaan. Tätä pyydämme Herramme Jeesuksen Kristuksen, sinun Poikasi, kautta, joka kanssasi elää ja hallitsee Pyhän Hengen yhteydessä, Jumala, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen. (Roomalainen Messukirja, s. 583)

Isä Tri Nguyen

Lähteet:
·       Adalbert Engelhart OSB, Pyhien vuosi, Pyhien kalenteri vuoden jokaiselle päivälle, KATT, Saarijärvi 2001, ss. 44-45.
·       Outi Kecskeméti, Taivaallisia suojelijoita, KATT, Helsinki 2002, s. 53.
·       Tuula Luoma, Käsikirja katolisista pyhimyksistä, Amanda, Vantaa 2015, s. 41.
·       David Hugh Farmer, The Oxford Dictionary of Saints. 3rd ed., Oxford University Press, Oxford 1992.
·       The Book of Saints: A Dictionary of Servants of God. 6th ed., Cassell, London 1994.
·       www.catholic.org/saints/ tai www.catholic-forum.com/saints/indexsnt.htm

Kuukauden pyhimys: Pyhä Blasius, piispa ja marttyyri (3.2.)

3/2/2025

Tiedot Blasiuksesta perustuvat perimätietoon, joka tuli ristiretkien aikana laajalti tunnetuksi Länsi-Euroopassa. Hänen kerrotaan olleen varakkaan perheen poika ja saaneen kotonaan kristillisen kasvatuksen. Hän toimi lääkärinä ja piispana Sebastessa, Kappadokiassa, nykyisessä Turkin Anatoliassa. Siellä hän myös kuoli marttyyrina noin vuonna 316. Blasius oli hyvin rakastettu piispa, joka antautui täydestä sydämestään tehtäväänsä.

Milanon edikti ja vaino
Kun Sebasten kuvernööri Licinius alkoi vainota kristittyjä, Blasius pakeni vuoristoon ja vetäytyi erakoksi luolaan. Licinius oli Konstantinus Suuren hallituskumppani. He olivat allekirjoittaneet yhdessä 313 Milanon ediktin, jolla kirkko oli saanut vapautensa. Silti kiirehtiäkseen välirikkoa Konstantinuksen kanssa Licinius rikkoi ediktiä vastaan. Oikeastaan hallitessaan Rooman valtakunnan itäisiä maakuntia Licinius olisi mielellään ottanut käsiinsä kaiken vallan. Vaikka hänen vainonsa olikin vain poliittisen valtapelin osa, se oli siitä huolimatta yhtä julma kuin aikaisemmatkin vainot ja päättyi vasta Konstantinuksen saatua lopullisen voiton.

Ystävyys ja ihmeet
Asetuttuaan luolaan kaupungin lähistöllä Blasius eli siellä rukoillen kaikkien puolesta ja parantaen villieläimiä ja ystävystyen niiden kanssa. Hänestä oli luolassa asuessaan tullut myös villieläinten rakastama ystävä.

Vainojen aikana kuvernööri Liciniuksen miehet löysivät sattumalta Blasiuksen etsiessään petoja, joille kristityt voitaisiin syöttää. Näiden metsästäjien suunnatessa vuoristoon eläimet pakenivat ystävänsä luokse ja paljastivat näin hänet. Metsästäjät veivät Blasiuksen kuvernöörille, joka sitten määräsi tämän vankilaan. Siellä piispa Blasius käännytti monia ihmisiä kristinuskoon. Mitkään kidutukset eivät saaneet häntä luopumaan uskostaan ja lopulta hänet mestattiin.

Eräs perimätieto kertoo köyhästä naisesta, jonka sian susi oli vienyt. Blasiuksen käskystä susi palautti sian vahingoittumattomana takaisin. Kun kuvernööri määräsi, että Blasiusta oli pidettävä nälässä vankilassa, sikansa takaisin saanut nainen vei hänelle ruokaa ja kynttilän vankilan pimeyteen.

Toisen perimätiedon mukaan Blasius tuomittiin kidutettavaksi rautakammalla, jollaisella kammattiin villaa. Hänen ruumiinsa raastettiin täysin tunnistamattomaksi. Kun häntä vietiin teloitettavaksi, muuan epätoivoinen nainen laski lapsensa hänen jalkojensa juureen. Poika oli tukehtumaisillaan kurkkuun takertuneeseen kalanruotoon. Piispa, jolla oli kuolema silmiensä edessä, siunasi lapsen ja pelasti siten tämän elämän. Tämän tapahtuman muistoksi pyhää Blasiusta pyydetään apuun tänäkin päivänä kaulan ja kurkun vaivoissa.

Kultti
Pyhän Blasiuksen muistopäivä on 3. helmikuuta, jolloin monissa katolisissa kirkoissa jaetaan niin kutsuttu Blasiuksen siunaus. Pappi laskee ristikkäin olevat kynttilät uskovan kaulalle ja sanoo: «Jumala päästäköön sinut pyhän piispa ja marttyyri Blasiuksen esirukouksen tähden kaulan sairauksista ja kaikesta pahasta.»

Myös Suomessa tunnettiin Blasius, ”nuhapyhä”. Englannin Canterbury katsoi omistavansa hänen reliikkinsä, ja ainakin neljän ihmeen on sanottu tapahtuneen niiden luona, yksi ihmeistä niinkin myöhään kuin vuonna 1451, ja Norwichissa järjestettiin juhlallinen kulkue Blasiuksen kunniaksi vielä 24. maaliskuuta vuonna 1783.

Muualla Pyhän Blasiuksen kirkko tunnetaan parhaiten arvostetun, 1400-luvulla veistetyn Dubrovnikin suojelupyhimystä Pyhää Blasiusta esittävän patsaan kotipaikkana. Barokkityylinen kupolikattoinen rakennus toimii keskuspaikkana useiden vuosittaisten festivaalien aikana. Ensimmäisen kerran 1300-luvulla romaanisen tyylin mukaan rakennettu kirkko vaurioitui vuoden 1667 maanjäristyksessä ja tuhoutui tulipalossa 40 vuotta myöhemmin. Nykyinen kirkko on venetsialaisen arkkitehdin suunnittelema ja valmistunut vuonna 1715. Kirkon pääalttarilla sijaitsee kuuluisa Pyhän Blasiuksen patsas. Tämä kullatusta hopeasta valmistettu goottilaistyylinen ikoni kuului niihin harvoihin esineisiin, jotka saatiin pelastettua alkuperäisen kirkon tuhonneesta tulipalosta. Helmikuisten Pyhän Blasiuksen juhlallisuuksien aikana valkoisia kyyhkysiä vapautetaan rakennuksen edustalla ja pyhimyksen jäännöksiä kuljetetaan läpi kaupungin.

Pyhä Blasius oli keskiajalla yksi suosituimmista pyhimyksistä; hän on yksi neljästätoista hädässä auttajasta. Häneltä rukoiltiin apua erilaisia kurkkutauteja vastaan ja hänen sanottiin tehneen paljon ihmeitä. Kurkkusairauksista kärsivien suojeluspyhimyksen lisäksi hän oli myös villankarstaajien ja kotieläinten suojelija. Taiteessa hänet kuvataan usein piispan asussa, kynttilä tai kannu kädessään ja sika tai susi vieressään.

Pyhän Blasiuksen muistopäivänä (3.2.) vietettävän Pyhän Messun päivän rukous:

Kaikkivaltias Jumala, kuule kansaasi, joka autuaan marttyyri Blasiuksen esirukouksiin turvaten kääntyy puoleesi. Anna meille rauha tässä ajassa ja johdata meidät iankaikkiseen elämään. Tätä pyydämme Herramme Jeesuksen Kristuksen, sinun Poikasi, kautta, joka kanssasi elää ja hallitsee Pyhän Hengen yhteydessä, Jumala, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.
(Roomalainen Messukirja, ss. 582-583)

Isä Tri Nguyen

Lähteet:
·       Adalbert Engelhart OSB, Pyhien vuosi, Pyhien kalenteri vuoden jokaiselle päivälle, KATT, Saarijärvi 2001, s. 43.
·       Outi Kecskeméti, Taivaallisia suojelijoita, KATT, Helsinki 2002, s. 61.
·       Tuula Luoma, Uudistettu käsikirja katolisista pyhimyksistä, Amanda, Turenki 2020, s. 56.
·       David Hugh Farmer, The Oxford Dictionary of Saints. 3rd ed., Oxford University Press, Oxford 1992.
·       The Book of Saints: A Dictionary of Servants of God. 6th ed., Cassell, London 1994.
·       www.catholic.org/saints/ tai www.catholic-forum.com/saints/indexsnt.html

Ekumeeninen kirkkoilta Vaasassa to 23.1. klo 17.00 / The ecumenical church evening in Vaasa

22/1/2025

Vaasan kirkko – Pyhän Sydämen kappeli – Pyhän Nikolaoksen kirkko

Ristisaatto Vaasan kirkosta katolisen kappelin kautta Pyhän Nikolaoksen kirkkoon, jossa rukouspalvelus ja paneelikeskustelu. Iltatee.

Kristittyjen ykseyden rukousviikon ekumeenisen kirkkoillan aloittaa rukoushetki klo 17 Vaasan kirkossa. Rukoushetken jälkeen kirkkovaellus kävellen katoliselle Pyhän Sydämen kappelille rukoushetkeen, mistä jatketaan Vaasan Nikolaoksen kirkon rukouspalvelukseen. Rukoushetken jälkeen tarjoillaan iltatee ortodoksisella seurakuntatalolla.

Iltateen aikana järjestetään paneelikeskustelu, jonka aiheena on Raamatun merkitys ortodoksisen ja luterilaisen ja katolisen kirkon perinteessä. Paneelikeskusteluun osallistuvat pappi Isä Andrei Sõtšov, kirkkoherra Teijo Peltola ja isä Tri Nguyen.

Tervetuloa rukoilemaan meidän kanssamme!

Isä Tri Nguyen
khra

***
Vaasa Church - Chapel of the Sacred Heart - Church of St. Nicholas

A procession and liturgical service from Vaasa Church via the Catholic Chapel to St. Nicholas Church, where a prayer service and panel discussion will take place. Evening tea.

The ecumenical evening of the Week of Prayer for Christian Unity will begin with a prayer service at 17:00 in Vaasa Church. After the prayer service, a church walk to the Catholic Chapel of the Sacred Heart for the prayer service, from where we continue to the prayer service in the Church of St. Nicholas in Vaasa. After the prayer service, evening tea is served at the Orthodox parish house.

During the evening tea there will be a panel discussion on the meaning of the Bible in the Orthodox, Lutheran and Catholic traditions. The panel discussion will include priest Father Andrei Sõtšov, parish priest Teijo Peltola and Father Tri Nguyen.

Welcome to pray with us!

Fr Tri Nguyen
Parish priest

Tammikuun pyhimys: Pyhä Angela Merici, neitsyt (27.1.)

22/1/2025

Orpo lapsuus
Angela Merici syntyi noin 1474 Desenzanon kylässä lähellä Garda-järveä Veronan hiippakunnassa Italian Lombardiassa. Angela jäi varhain orvoksi. Vanhemmat kuolivat hänen ollessaan vielä lapsi, ja yhdessä vanhemman sisarensa kanssa hän pääsi rikkaan setänsä huollettavaksi. Pian vanhempien kuoleman jälkeen Angelaa kohtasi uusi menetys. Kun Angela oli 13-vuotias, hänen sisarensa kuoli äkillisesti ennen kuin oli ennättänyt saada sairaiden voitelun, ja Angela oli huolissaan sisarensa sielusta. Jeesus ilmoitti hänelle näyssä, että sisar oli pelastunut, ja kiitollisena hän lupasi palvella Jeesusta koko elämänsä ajan.

Sisarensa kuoleman jälkeen 22-vuotiasta Angelaa kohtasi taas seuraava menetys, kun hänen setänsä kuoli. Tämän jälkeen hän päätti antaa elämänsä Kristukselle. Hän lahjoitti pois perintönsä, jotteivät sen aiheuttamat huolet turhaan täyttäisi hänen aikaansa. Hän palasi takaisin kotikyläänsä muuttaen kaukaisen sukulaisen luo, jonka kodissa hän lähinnä teki palvelijan työtä siitä hyvästä, että hän sai oman yksinäisen pienen kammion rukoillakseen rauhassa.

Oikeastaan jo pienenä hän sai syvällisen uskonnollisen kasvatuksen, vaikka perusteellisempaan kulttuuriseen sivistykseen häneltä puuttui varoja. Hän varttui aikana, jota kutsutaan täysrenessanssiksi. Kulttuurin ja talouselämän kehitys oli tuolloin uskomattoman voimakasta. Ihminen ja hänen tarpeensa olivat keskeisiä arvoja, hengelliset arvot sen sijaan heikkenivät. Monet kirkon paimenet varoittivat tästä kehityksestä, ja Angelakin vaikutti siihen omalla tavallaan. Sivistyksen puutteensa hän täydensi syvällä nöyryydellään.

Kolmas sääntökunta
Saadakseen hengellisen perheen Angela liittyi fransiskaanien kolmanteen sääntökuntaan. Hän alkoi etsiä hyvin hartaasti Jumalan hänelle säätämää tietä. Näitä vuosia sävyttivät monet pyhiinvaellukset, joita hän teki kaikkiin Italian tärkeisiin pyhiinvaelluskohteisiin elämänsä aikana. Kerran hän teki pyhiinvaelluksen myös Pyhään maahan. Matkan varrella suunnilleen Kreetan kohdalla hän menetti yhtäkkiä näkönsä ja sai Pyhässä maassa tyytyä näkemään kaiken ainoastaan uskon silmin. Kotimatkalla hänen näkönsä palautui samalla kohdalla, jossa se oli hävinnyt. Nyt hän näki myös elämäntehtävänsä.

Angela eli syvällistä rukouselämää ja tunsi erityistä rakkautta köyhiä ja epäonnisia kohtaan. Pyrkiessään elämään pyhän Franciscuksen esikuvan mukaan hän ei halunnut omistaa mitään, ei edes vuodetta. Hän eli lähes yksinomaan leivällä, vedellä ja vihanneksilla.

Ahkera opetustyö
Viettäessään hiljaista rukouselämää hän sai näyn, jossa Jumala käski hänen perustaa yhteisön, joka huolehtisi lasten kasvatuksesta. Valmiina tekemään Jumalan tahdon ja huomattuaan köyhimpien lasten tietämättömyyden uskon asioissa hän rupesi antamaan heille uskonnonopetusta ja innosti työhön mukaan ystäviänsä. Hän keräsi kylän lapset ympärilleen opettaen heitä ja heidän kauttaan myös heidän äitejään. Muutamat muut maallikkofransiskaanit auttoivat häntä tässä ahkerassa opetustyössä.

Tehtävä onnistui niin hyvin, että Angelaa pyydettiin avaamaan toinenkin koulu Bresciassa. Niinpä vuonna 1516 hänet kutsuttiin samanlaiseen työhön Bresciaan. Hänen työnsä oli siunauksellista ja kaikki sitä kiittivät. Sen tarve vain lisääntyi sotaisena aikana, kun lapset jäivät entistä enemmän huoltoa vaille, mutta tarvittavia, pysyviä, kanssasisaria ei ilmaantunut.

Pyhänä vuonna eli riemuvuonna 1525 Angela kävi Roomassa paavi Klemens VII:n puheilla. Paavi pyysi Angelaa sairaita hoitavien sisarten yhteisön johtajaksi, mutta Angela kieltäytyi ja palasi opetustyöhönsä Bresciaan. Siihen aikaan ei ollut yhtään opetustyötä tekevää sisarkuntaa eikä sellaista ollut kukaan ajatellutkaan. Angela oli ensimmäinen, joka keräsi ryhmän naisia avukseen opetustyöhön, ja vuonna 1535 hän perusti yhdessä 12 naisen kanssa oman sisarkunnan pyhän Ursulan suojeluksessa. Pyhä Ursula oli legendan mukaan yhdessä muiden tyttöjen kanssa kärsinyt marttyyrikuoleman 300-luvulla.

Uusi sääntökunta
Toki alussa se oli kuitenkin maallikkojärjestö, sisarkunnan muodollinen hyväksyntä kongregaatioksi tuli vasta 1565, sillä kirkko ei aikaisemmin ollut valmis hyväksymään Angelan avoimesti toimivia ja liikkuvia sisaria. He eivät oikeastaan käyttäneet nunnanpukua eivätkä antaneet varsinaisia luostarilupauksia eivätkä edes muuttaneet yhteen asumaan. He asuivat kodeissaan, kokoontuivat yhteisiin rukouksiin ja antoivat opetusta sopivissa paikoissa, usein oppilaiden kodeissa. Näin uusi sääntökunta antoi naisille saman kulttuurisen sivistyksen, jonka miehet saivat. Sen säännöt kuuluvat vielä tänäänkin uudenaikaisimpiin ja joustavimpiin. Joustavan sääntönsä tähden nämä ns. mustat ursuliinit eivät olleet herkästi haavoitettavissa seuraavien vainojen, ennen kaikkea Ranskan vallankumouksen aikoina.

Angela sai johtaa sääntökuntaansa vain viisi vuotta. Hän kuoli 27. tammikuuta 1540 Bresciassa jättäen täydellä luottamuksella pienen sisarparvensa Jumalan haltuun. Hänen elämänsä oli ollut ankaraa, työn ja rukouksen täyttämää, ja sitä leimasi mitä suurin luottamus Jumalaan, mikä antoi hänelle kaikki esteet voittavan kärsivällisyyden.

Angelan eläessä ja vielä parikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen järjestö pysyi hyvin pienenä. Silloin pyhä piispa Carlo Borromeo otti heidät suojelukseensa, kehotti heitä elämään yhdessä ja määräsi heille yhteisen puvun. Siitä alkaen sisarkunta rupesi kasvamaan ja levisi yli Euroopan ja vähitellen sen ulkopuolelle. Tämä sisarkunta oli ensimmäinen, jonka päätehtävänä oli tyttöjen, köyhimpienkin, opettaminen. Nykyisin sääntökunta työskentelee kaikissa maanosissa keskittyen erityisesti lasten ja nuorten kasvattamiseen.

Paavi Pius VII julisti hänet pyhäksi 1807. Hän on ursuliinien, koulutyttöjen ja nuorten suojeluspyhimys.

Pyhän Angela Mericin muistopäivänä (27.1.) vietettävän Pyhän Messun päivän rukous:

Laupias Jumala, tukekoon meitä alati pyhä Angela Merici esirukouksillaan, jotta me hänen rakkautensa ja harkintansa esimerkkiä seuraten säilyttäisimme uskollisesti sinun opetuksesi ja todistaisimme siitä elämällämme. Tätä pyydämme Herramme Jeesuksen Kristuksen, sinun Poikasi, kautta, joka kanssasi elää ja hallitsee Pyhän Hengen yhteydessä, Jumala, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.
(Roomalainen Messukirja, ss. 575-576)

Isä Tri Nguyen

Lähteet:
·       Evi Koski (toim.), Pyhimysten tie. Suomen katolisen hiippakunnan liturgisen kalenterin mukaiset pyhimysten juhlat ja muistopäivät, KATT, Helsinki 1978, s. 31.
·       Adalbert Engelhart OSB, Pyhien vuosi, Pyhien kalenteri vuoden jokaiselle päivälle, KATT, Saarijärvi 2001, ss. 35-36.
·       Outi Kecskeméti, Taivaallisia suojelijoita, KATT, Helsinki 2002, ss. 156-157.
·       Tuula Luoma, Uudistettu käsikirja katolisista pyhimyksistä, Amanda, Turenki 2020, s. 146.
·       David Hugh Farmer, The Oxford Dictionary of Saints. 3rd ed., Oxford University Press, Oxford 1992.
·       The Book of Saints: A Dictionary of Servants of God. 6th ed., Cassell, London 1994.
·       www.catholic.org/saints/ tai www.catholic-forum.com/saints/indexsnt.htm

<<Previous

Forward>>